On siis kesä

kesakuu

Viime viikolla tajusin, että syreenit olivat puhjenneet kukkaan enkä minä tiennyt siitä mitään. (Aikaisempina vuosina olen tarkkaillut niiden tilannetta ensimmäisistä lehdistä asti.) Kertoo ehkä olennaisen tästä keväästä – on mennyt vähän sumussa.

Mitä siis kuuluu, Marja-Leena?

Täällä minä olen elellyt croissanteilla ja valvonut valoisia öitä. Lokit alkavat pitää rannassa hitonmoista meteliä joka aamu neljän maissa ja herään siihen joka kerta. Univelkaa, utuisuutta pään alueella.

Pari päivää sitten ostin ystävämyynneistä mandoliinileikkurin, koska ajattelin alkaa taas tehdä salaatteja. (Tosin tähän mennessä olen käyttänyt sitä pääasiassa parmesaaniin. Haaveilen ainakin ohuista rapeista retiisisiivuista ja fenkolilastuista, jotka marinoidaan sitruunassa ja oliiviöljyssä.) Vihannekset kiinnostaa, kahvia kuluu (syy: edellämainitut lokit).

Olen tehnyt ihan sopivasti töitä, kaikenlaista projektia on ollut ja olen pitkästä aikaa lisäksi ihan oikeissa päivätöissä. Olen itse asiassa nauttinut kiireestä ja tekemisen meiningistä. Sitä käsikirjoitustanikin kirjoitan, hitaaaaasti enkä edes kovin varmasti. Kirjoitan myös Type & Tellin blogiin kirjoittamisesta, käykää kurkkaamassa jos aihe kiinnostaa – viimeksi juttelin ihanan Riikka Pulkkisen kanssa ja horisin aamusivujen taiasta.

Olen lukenut Khemiriä, Itkosta, Hemingwayta ja taas kerran Geri Halliwellin omaelämäkertaa:

All my life I’ve felt as if I’m going to die tomorrow. That I’m running out of time. What if I don’t finish what I set out to do? Even when I speak, I race to get things out. I’m very conscious of death, of an unseen clock ticking away in the background. Quickly, Geri, don’t wait.

I hear you, Geri. Osaisipa ottaa aikansa ja tilansa tässä maailmassa. Tajusin yksi päivä, että puhun ihan helvetin nopeasti, koska olen aina varma, että joku kuitenkin keskeyttää. Ehkä siksi aloin kirjoittaa.

Olen kuunnellut pääasiassa Fleetwood Macia ja Prinssi Jusufia (se kanaa uunis -biisi saa minut aina välittömästi hyvälle tuulelle) ja välillä iltaisin työhuoneelle kävellessäni Eleanor Rigbyä (silloin tunnen olevani ylhäisessä yksinäisyydessäni mystinen ja kohtalokas).

Tänään kuuntelin Tuija Pehkosen haastattelun Antti Tuiskusta. Suosittelen, ehkä paras asia johon voit tänään käyttää tunnin. Ilahduin myös Elina Tanskasen kolumnista Hesarissa, ”Pysy kärsivällisenä, vaikka maailma yllyttää pikaiseen haaveiden toteuttamiseen.” Nuo kaksi yhdistyivät mielessäni – Anttikin elää nyt uransa menestyksekkäintä aikaa mutta sanoo haastattelussa, ettei olisi pari vuotta sitten ollut mitenkään valmis tekemään niitä juttuja, joita tekee nyt. Sen sijaan otti aikalisän ja kuullosteli. Asiat ottavat aikansa, sitä opettelen tässä itsekin.

Vaikka ulkoisesti mitään erityistä ei ole oikeastaan tapahtunut, tämä kevät on ollut yksi vaikeimmista. Vuosikymmenten kilpajuoksun jälkeen lapsuuden möröt saivat vihdoin kiinni ja nyt olen sitten käynyt läpi kaikkea, luovinut läpi mielen kaatopaikkojen ja paskamyrskyjen ja kohdannut asioita joille olisin kaikkein mieluiten lyönyt luurin korvaan – ja vuosikausia yritinkin. Mutta olen iloinen, että näin kävi juuri nyt, ehkä tästä eteenpäin on sitten kevyemmät kantamukset. Sen olen tajunnut, että haavoja ja arpia ja issueita on kaikilla, ja pahiten sekaisin ovat ne, jotka luulevat, ettei niitä ole.

Mitä sitä omiaankaan piilottelemaan, raskaaksi käy. Suosittelen muuten kaikille Brené Brownin tuotantoa, silmiä avaavaa tekstiä häpeästä, rehellisyydestä ja myötätunnosta.

Kevät vaihtui virallisesti kesäksi. En ole julistanut tätä kesää rakkauden kesäksi kakstuhattakuusitoista, en silmät kiiluen huutanut että tästä tulee kaikkien aikojen kesä, en ole edes perinteiseen tapaan vannonut että tänä kesänä vihdoin opettelen purjehtimaan.

Ajattelin ihan vaan kattella. Ei haittaa, jos ei tule vuosisadan kesää joka muuttaa kaiken, eikä haittaa, jos tulee. Olen ihan tyytyväinen, kun muistan lähteä ulos ja nähdä ne syreenit. Ostaa kahvin kioskilta, pistää jalkaa toisen eteen. Välillä tuntea hillitöntä riemua silkasta olemassaolosta ja, kuten Tuiskukin sanoo, nähdä ne kaikki puiden värit. Joskus pistää Eleanor Rigbyn soimaan ja itkeä kaikkea mitä en ole antanut itseni itkeä. Ekaa kertaa elämässäni tajuan, ymmärrän ja hyväksyn, että niin tätä ihmiselämää on tarkoitus elää. Kaikkien kirottujen ja siunattujen tunteiden  l ä p i , ei niiden vieressä.

Kuka tarvitsee täydellistä pastellinsävyistä hattara-pinterest-maailmaa, jos voi saada tämän, jossa on kaikki värit?

Kaunista kesää, varjoihin ja aurinkoon.

 

((Ai niin, pistän täältä nyt kommentoinnin pois päältä, kun näköjään en käy täällä kauhean usein. Jos on jotain mielen päällä, aina saa laittaa sähköpostia tai kommenttia Instagramissa @eevakolu. Kuten Frasier sanoisi, I’m listening.))


Älä järjetön enää kapinoi

image3Toteutin viime viikkoina elämänmittaisen unelmani ja matkustin Japaniin kirsikankukkien aikaan.

Kirsikkapuut kukassa olivat maagisia, ihmeellisiä ja mahdollisesti kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Mutta olin niin onnekas, että ehdin nähdä paitsi kukat, myös niiden lakastumisen. Vasta silloin ymmärsin, miksi kukat ovat inspiroineet lukemattomia taiteilijoita ja filosofeja ja miksi ne ovat japanilaisessa kulttuurissa niin tärkeitä.

image2 Koko kaupunki räjähtää vaaleanpunaiseen loistoon, mutta pian se on poissa. Jatkuva, vääjäämätön muutos näyttäytyi kaikissa puutarhoissa, jossa matkani aikana vierailin. Kukat putoavat maahan, sammal nakertaa kivilyhdyn pintaa, männyn runko lahoaa.

On mielipuolista taistella sitä vastaan. Olla nauttimatta kukista, koska ne ovat ensi viikolla poissa, olla näkemättä kauneutta myös lakastuvissa lehdissä ja lahoavassa rungossa.

Toisaalta on ihan yhtä mielipuolista käyttää päivänsä unelmoiden tulevaisuudesta, koska se, mitä pieni mieleni oli osannut kehitellä ei lopulta ollut edes verrattavissa todellisten kukkien kauneuteen. Murehtipa mennyttä tai uppoutuipa unelmiin tulevasta, se kaikki on pois nykyhetkestä. 

Ikebana-opettaja opetti meille neljä kiinalaista merkkiä: ”everything changes, nothing lasts”, hän selitti hymyssä suin. En ollut koskaan kuullut, että joku sanoisi mitään sellaista ilman pohjatonta haikeutta. 

Everything changes, nothing lasts. Se ei enää kuulostanutkaan haikealta, vaan helpottavalta.

Yhtäkkiä tajusin, että olen ihan helvetin väsynyt taistelemaan. Yrittämään ja ratkaisemaan ja visualisoimaan ja puskemaan eteenpäin, ajattelemaan, että hyväksyminen on yhtä kuin luovuttaminen tai että luovuttaminen on yhtä kuin tappio.

Entä jos jossain on paikka, jossa voisi vain hyväksyä kaikki asiat, tylsät ja rumat ja kauheat ja surulliset ja epäreilutkin, jopa itsensä? Enkö mieluummin eläisi siellä? Kuten laulussa lauletaan, älä järjetön enää kapinoi, mene vaan.

Tiedän, että sellainen paikka on, eikä sinne tarvita matkalippua. Sinne voi muuttaa koska vain, mieluiten heti.

Minäkin muutun, lakastun, rapistun ja lopulta olen poissa. Joten voin yhtä hyvin olla nyt tässä.

image4


Mä ikkunoita putsailen

image1-2

Vietin pitkän viikonlopun maalla.

Maisemanvaihdos teki hyvää, kuten niillä on tapana. Istuin kolme päivää tuvan pöydän ääressä, aina yksi tai kaksi koiraa sylissä. Join ihan hirvittävästi kahvia mutta nukuin paremmin kuin naismuistiin. Kahdeksan, yhdeksän tuntia yössä, enkä herännyt kertaakaan ahdistuksen kuristavaan kouraan, kuten kaupungissa aina. (Se iskee joka yö kahden ja kolmen välillä – hätkähdän hereille siihen ajatukseen, että jokin on vialla, vaikka mikään ei ole. Elimistöni on valinnut tällaisen tavan ilmoittaa stressistä – kiitti vaan, olen kuullut että vaihtoehtoina olisi ollut myös laihtuminen ja ennennäkemätön työinto.)

Johtui ehkä hiljaisuudesta, ehkä siitä, että maalla ilmakin on hapekkaampaa, mutta hitto että nukutti ja makeasti. Tai sitten vain siitä pimeydestä. Milloin kaupungissa viimeksi joku on sanonut kato, ihan mieletön tähtitaivas?

Helsingissä oli kuulemma ollut lämmintä ja aurinkoista. Kaverit lähettelivät kuvia, joissa siristeltiin silmiä ja hymyiltiin hammashymyä. Maalla oli pakkasta ja satoi lunta. Olihan se nättiä, mutta kiltti talvi, jää sinne, älä enää löydä meikäläistä…

Kotimatkalla Helsinkiin jännitimme, missä kohti matkaa talvi vaihtuu kevääksi. Kuuntelimme Ryan Adamsin versioita Taylor Swiftin biiseistä (outo konsepti, mutta toimii). Autosteroista kaikui,

Are we out of the woods yet?
Are we out of the woods yet?
Are we in the clear yet?

Mietin, tuleeko elämässä koskaan sellaista hetkeä, kun voisi huokaista helpotuksesta ja todeta että jepujee Taylor/Ryan, selvillä vesillä ollaan. Olen varmaan metsästänyt sitä hetkeä koko elämäni, vaikka epäilen, ettei sitä edes ole olemassa. Niinhän se menee – etsii, etsii, etsii ja löytää, ja ihan kohta pitää taas etsiä. Lempifarkut kuluvat haaroista puhki ja kun on vihdoin löytänyt sen oikean kampaajan, kampaaja haluaa kauppakorkeakouluun.

(Kiinnostava ajatus: jos hyväksyy sen, että aina saa etsiä, tai sitten vaan kerta kaikkiaan lopettaa etsimisen top tykkänään, onko lopputulema lopulta sama?)

Rakentelen mielenrauhaani pala palalta – joskus sitä ei järkytä edes uutiset maailman perikadosta tai käärme auton takapenkillä, joskus se menee romuksi yhdestä sanasta. Ja sitten keräilen tiilenpalat ja aloitan alusta. Viissataakuus ikkunaa, kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, niin alusta täytyy mun taas aloittaa…

Kilometrit mittarissa raksuttivat, talvi tosiaan vaihtui kevääksi kesken matkan, valtatie kapeaksi kaduksi ja korkeat havupuut kerrostaloiksi. Krunan katot nähdessäni mahanpohjassa alkoi kutitella ilo – maalla on mukavaa, kaupungissa elämää.

Ilma täällä on tosiaan selkeämpi. Haalin tiilenmurikat kasaan ja aloitan taas. En enää ihan alusta, perusta kestää jo hurrikaanin tai pari. Sellainen(kin) armonmurunen on meille tässä elämässä annettu, että vaikka perille ei pääse, koskaan ei tarvitse kulkea sentään ihan lähtöruudun kautta.

Joten jatkan ja laulain työtäin teen, saatan vähän vihellelläkin.

Kevät toi, kevät toi muurarin…


Kaikki mitä rakastin

Ystäväiset, on tullut aika sanoa hetkeksi heippa.

heippa16

En ole kertonut tätä aikaisemmin, mutta tällä blogilla on alusta asti ollut missio. Kuten esittelin idean silloiselle poikaystävälleni: no mä haluun luoda mediaan semmoisen paikan, jossa nuorella naisella on tilaa olla.

Ja sellainen paikka tämä blogi on ollut, minulle ja ilmeisen monelle muulle. Täällä meidän ajatuksillamme on ollut väliä. Täällä äänensä on saanut kuuluviin, vaikka ei ole se joka huutaa äänekkäimmin ja provosoi raflaavimmin. Täällä on saanut fiilistellä, innostua, pettyä, tuntea – ja tänne on harvoin kyynisyyden ilkkuva sormikaan tökkinyt.

Nyt monen vuoden jälkeen voin sanoa, että olen ilmeisesti onnistunut missiossani. Se tuntuu hienolta ja olen siitä valtavan ylpeä – ja suurin kiitos kuuluu tietysti teille lukijoille.

Ehkä juuri nyt on oikea hetki lähteä uuteen suuntaan, kun kaikki on erinomaisen hyvin. Olen saanut tästä valtavasti hyvää elämääni ja tuntuu, että olen saanut sanottua sen, mitä halusin tällä blogilla sanoa.

(Pähkinänkuoressa: valitse rakkaus, valitse rakkaus, valitse rakkaus. Ok?)

heippa15Jännittää, tietysti. Saattaa olla ihan mielipuolista lopettaa homma juuri nyt, kun blogi on vihdoin päässyt siihen, mitä tavoittelin ja lukijoitakin on enemmän kuin koskaan. Puhumattakaan siitä, että olen viimeisen vuoden elänyt tällä, joten huomisesta alkaen olen käytännössä työtön.

Epäilen päätöstäni monta kertaa päivässä, mutta joka kerta kun mieleni kelat alkavat pyöriä, sinkoilla ja poukkoilla kaikkiin eri suuntiin, pääni sisäisistä äänistä se kirkkain ja viisain keskeyttää touhun alkuunsa. Toteaa tyynesti: your work here is done. Nyt on aika jollekin muulle, luota vaan. (Kyllä, pääni sisäiset äänet ovat kaksikielisiä).

Moni teistä on kysynyt, mitä se jokin muu on. No esimerkiksi:

Alan kirjoittaa kirjaa.

(Ups! Kaikki ovat neuvoneet, että älä nyt jumalauta sano tuota ääneen, se on kuulemma paras tapa varmistua siitä, että kirja ei ikinä valmistu. Mutta syteen tai saveen, halusin nyt jakaa tämän kanssanne, kun te olette jakaneet niin paljon minun kanssani viime viikkoina. Uskomattomia viestejä, kohtaamisia kaupungilla – olette kietoneet minut sellaiseen rakkauskapaloon että tässä mielentilassa luulen pystyväni ihan mihin vain.)

Mutta sitä ennen aion pitää vähän lomaa. Jos löydän halvan äkkilähdön, kilautan säästötilin auki ja karkaan aurinkoon, jos en, vetelehdin pitkin Helsingin katuja. Pistän läppärin ja kännykän hetkeksi kiinni, totuttelen elämään ilman bloggaamista. Kahdeksan ja puolen vuoden jälkeen olen melko utelias näkemään, millaista se on.

heippa1251Tämä sivusto ja sen arkistot jäävät auki. Vaikka urani bloggaajana tulee nyt ainakin toistaiseksi päätökseen, en näe mitään syytä miksi en voisi silloin tällöin käydä kirjoittelemassa tänne, jos siltä tuntuu. Kertomassa kuulumisia, vinkkaamassa, kun tulee uusia projekteja, tai sitten vain purkamassa mieleni tai kameran muistikortin sisältöä. Pysytte parhaiten perillä seuraamalla blogin Facebook-sivua. Jatkan toki Instagramissakin päivittelyä, käyttäjänimeni on @eevakolu.

Jaa… nyt se olisi sitten viimeisten rivien paikka. Miten kaikki päättyy?

Sitä en tiedä.

Tämähän on vasta alku.

Kiitos.


1 2 3 71