Älä järjetön enää kapinoi

image3Toteutin viime viikkoina elämänmittaisen unelmani ja matkustin Japaniin kirsikankukkien aikaan.

Kirsikkapuut kukassa olivat maagisia, ihmeellisiä ja mahdollisesti kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Mutta olin niin onnekas, että ehdin nähdä paitsi kukat, myös niiden lakastumisen. Vasta silloin ymmärsin, miksi kukat ovat inspiroineet lukemattomia taiteilijoita ja filosofeja ja miksi ne ovat japanilaisessa kulttuurissa niin tärkeitä.

image2 Koko kaupunki räjähtää vaaleanpunaiseen loistoon, mutta pian se on poissa. Jatkuva, vääjäämätön muutos näyttäytyi kaikissa puutarhoissa, jossa matkani aikana vierailin. Kukat putoavat maahan, sammal nakertaa kivilyhdyn pintaa, männyn runko lahoaa.

On mielipuolista taistella sitä vastaan. Olla nauttimatta kukista, koska ne ovat ensi viikolla poissa, olla näkemättä kauneutta myös lakastuvissa lehdissä ja lahoavassa rungossa.

Toisaalta on ihan yhtä mielipuolista käyttää päivänsä unelmoiden tulevaisuudesta, koska se, mitä pieni mieleni oli osannut kehitellä ei lopulta ollut edes verrattavissa todellisten kukkien kauneuteen. Murehtipa mennyttä tai uppoutuipa unelmiin tulevasta, se kaikki on pois nykyhetkestä. 

Ikebana-opettaja opetti meille neljä kiinalaista merkkiä: ”everything changes, nothing lasts”, hän selitti hymyssä suin. En ollut koskaan kuullut, että joku sanoisi mitään sellaista ilman pohjatonta haikeutta. 

Everything changes, nothing lasts. Se ei enää kuulostanutkaan haikealta, vaan helpottavalta.

Yhtäkkiä tajusin, että olen ihan helvetin väsynyt taistelemaan. Yrittämään ja ratkaisemaan ja visualisoimaan ja puskemaan eteenpäin, ajattelemaan, että hyväksyminen on yhtä kuin luovuttaminen tai että luovuttaminen on yhtä kuin tappio.

Entä jos jossain on paikka, jossa voisi vain hyväksyä kaikki asiat, tylsät ja rumat ja kauheat ja surulliset ja epäreilutkin, jopa itsensä? Enkö mieluummin eläisi siellä? Kuten laulussa lauletaan, älä järjetön enää kapinoi, mene vaan.

Tiedän, että sellainen paikka on, eikä sinne tarvita matkalippua. Sinne voi muuttaa koska vain, mieluiten heti.

Minäkin muutun, lakastun, rapistun ja lopulta olen poissa. Joten voin yhtä hyvin olla nyt tässä.

image4


Mä ikkunoita putsailen

image1-2

Vietin pitkän viikonlopun maalla.

Maisemanvaihdos teki hyvää, kuten niillä on tapana. Istuin kolme päivää tuvan pöydän ääressä, aina yksi tai kaksi koiraa sylissä. Join ihan hirvittävästi kahvia mutta nukuin paremmin kuin naismuistiin. Kahdeksan, yhdeksän tuntia yössä, enkä herännyt kertaakaan ahdistuksen kuristavaan kouraan, kuten kaupungissa aina. (Se iskee joka yö kahden ja kolmen välillä – hätkähdän hereille siihen ajatukseen, että jokin on vialla, vaikka mikään ei ole. Elimistöni on valinnut tällaisen tavan ilmoittaa stressistä – kiitti vaan, olen kuullut että vaihtoehtoina olisi ollut myös laihtuminen ja ennennäkemätön työinto.)

Johtui ehkä hiljaisuudesta, ehkä siitä, että maalla ilmakin on hapekkaampaa, mutta hitto että nukutti ja makeasti. Tai sitten vain siitä pimeydestä. Milloin kaupungissa viimeksi joku on sanonut kato, ihan mieletön tähtitaivas?

Helsingissä oli kuulemma ollut lämmintä ja aurinkoista. Kaverit lähettelivät kuvia, joissa siristeltiin silmiä ja hymyiltiin hammashymyä. Maalla oli pakkasta ja satoi lunta. Olihan se nättiä, mutta kiltti talvi, jää sinne, älä enää löydä meikäläistä…

Kotimatkalla Helsinkiin jännitimme, missä kohti matkaa talvi vaihtuu kevääksi. Kuuntelimme Ryan Adamsin versioita Taylor Swiftin biiseistä (outo konsepti, mutta toimii). Autosteroista kaikui,

Are we out of the woods yet?
Are we out of the woods yet?
Are we in the clear yet?

Mietin, tuleeko elämässä koskaan sellaista hetkeä, kun voisi huokaista helpotuksesta ja todeta että jepujee Taylor/Ryan, selvillä vesillä ollaan. Olen varmaan metsästänyt sitä hetkeä koko elämäni, vaikka epäilen, ettei sitä edes ole olemassa. Niinhän se menee – etsii, etsii, etsii ja löytää, ja ihan kohta pitää taas etsiä. Lempifarkut kuluvat haaroista puhki ja kun on vihdoin löytänyt sen oikean kampaajan, kampaaja haluaa kauppakorkeakouluun.

(Kiinnostava ajatus: jos hyväksyy sen, että aina saa etsiä, tai sitten vaan kerta kaikkiaan lopettaa etsimisen top tykkänään, onko lopputulema lopulta sama?)

Rakentelen mielenrauhaani pala palalta – joskus sitä ei järkytä edes uutiset maailman perikadosta tai käärme auton takapenkillä, joskus se menee romuksi yhdestä sanasta. Ja sitten keräilen tiilenpalat ja aloitan alusta. Viissataakuus ikkunaa, kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, niin alusta täytyy mun taas aloittaa…

Kilometrit mittarissa raksuttivat, talvi tosiaan vaihtui kevääksi kesken matkan, valtatie kapeaksi kaduksi ja korkeat havupuut kerrostaloiksi. Krunan katot nähdessäni mahanpohjassa alkoi kutitella ilo – maalla on mukavaa, kaupungissa elämää.

Ilma täällä on tosiaan selkeämpi. Haalin tiilenmurikat kasaan ja aloitan taas. En enää ihan alusta, perusta kestää jo hurrikaanin tai pari. Sellainen(kin) armonmurunen on meille tässä elämässä annettu, että vaikka perille ei pääse, koskaan ei tarvitse kulkea sentään ihan lähtöruudun kautta.

Joten jatkan ja laulain työtäin teen, saatan vähän vihellelläkin.

Kevät toi, kevät toi muurarin…


Kaikki mitä rakastin

Ystäväiset, on tullut aika sanoa hetkeksi heippa.

heippa16

En ole kertonut tätä aikaisemmin, mutta tällä blogilla on alusta asti ollut missio. Kuten esittelin idean silloiselle poikaystävälleni: no mä haluun luoda mediaan semmoisen paikan, jossa nuorella naisella on tilaa olla.

Ja sellainen paikka tämä blogi on ollut, minulle ja ilmeisen monelle muulle. Täällä meidän ajatuksillamme on ollut väliä. Täällä äänensä on saanut kuuluviin, vaikka ei ole se joka huutaa äänekkäimmin ja provosoi raflaavimmin. Täällä on saanut fiilistellä, innostua, pettyä, tuntea – ja tänne on harvoin kyynisyyden ilkkuva sormikaan tökkinyt.

Nyt monen vuoden jälkeen voin sanoa, että olen ilmeisesti onnistunut missiossani. Se tuntuu hienolta ja olen siitä valtavan ylpeä – ja suurin kiitos kuuluu tietysti teille lukijoille.

Ehkä juuri nyt on oikea hetki lähteä uuteen suuntaan, kun kaikki on erinomaisen hyvin. Olen saanut tästä valtavasti hyvää elämääni ja tuntuu, että olen saanut sanottua sen, mitä halusin tällä blogilla sanoa.

(Pähkinänkuoressa: valitse rakkaus, valitse rakkaus, valitse rakkaus. Ok?)

heippa15Jännittää, tietysti. Saattaa olla ihan mielipuolista lopettaa homma juuri nyt, kun blogi on vihdoin päässyt siihen, mitä tavoittelin ja lukijoitakin on enemmän kuin koskaan. Puhumattakaan siitä, että olen viimeisen vuoden elänyt tällä, joten huomisesta alkaen olen käytännössä työtön.

Epäilen päätöstäni monta kertaa päivässä, mutta joka kerta kun mieleni kelat alkavat pyöriä, sinkoilla ja poukkoilla kaikkiin eri suuntiin, pääni sisäisistä äänistä se kirkkain ja viisain keskeyttää touhun alkuunsa. Toteaa tyynesti: your work here is done. Nyt on aika jollekin muulle, luota vaan. (Kyllä, pääni sisäiset äänet ovat kaksikielisiä).

Moni teistä on kysynyt, mitä se jokin muu on. No esimerkiksi:

Alan kirjoittaa kirjaa.

(Ups! Kaikki ovat neuvoneet, että älä nyt jumalauta sano tuota ääneen, se on kuulemma paras tapa varmistua siitä, että kirja ei ikinä valmistu. Mutta syteen tai saveen, halusin nyt jakaa tämän kanssanne, kun te olette jakaneet niin paljon minun kanssani viime viikkoina. Uskomattomia viestejä, kohtaamisia kaupungilla – olette kietoneet minut sellaiseen rakkauskapaloon että tässä mielentilassa luulen pystyväni ihan mihin vain.)

Mutta sitä ennen aion pitää vähän lomaa. Jos löydän halvan äkkilähdön, kilautan säästötilin auki ja karkaan aurinkoon, jos en, vetelehdin pitkin Helsingin katuja. Pistän läppärin ja kännykän hetkeksi kiinni, totuttelen elämään ilman bloggaamista. Kahdeksan ja puolen vuoden jälkeen olen melko utelias näkemään, millaista se on.

heippa1251Tämä sivusto ja sen arkistot jäävät auki. Vaikka urani bloggaajana tulee nyt ainakin toistaiseksi päätökseen, en näe mitään syytä miksi en voisi silloin tällöin käydä kirjoittelemassa tänne, jos siltä tuntuu. Kertomassa kuulumisia, vinkkaamassa, kun tulee uusia projekteja, tai sitten vain purkamassa mieleni tai kameran muistikortin sisältöä. Pysytte parhaiten perillä seuraamalla blogin Facebook-sivua. Jatkan toki Instagramissakin päivittelyä, käyttäjänimeni on @eevakolu.

Jaa… nyt se olisi sitten viimeisten rivien paikka. Miten kaikki päättyy?

Sitä en tiedä.

Tämähän on vasta alku.

Kiitos.


Sitähän se kaikki on

Silläkin uhalla, että tämä viikko menee blogissa nyt aivan huruiluksi ja sfääreissä pyörimiseksi, aion vielä tarttua ylivoimaisesti toivotuimpaan postausaiheeseen: Voisitko kirjoittaa rakkaudesta?

Seuraa paljastus: lähes jokainen tämän blogin kirjoitus on kertonut rakkaudesta. Ainakin ne, joihin olen näin jälkikäteen tyytyväinen.

hyviajuttuja-(2-of-6)

Jo lapsena minua ärsytti suunnattomasti, kun aikuiset sanoivat alentuvaan sävyyn noin nuori ei kuule tiedä rakkaudesta vielä mitään.

Öö.

Juuri lapset tietävät. Vasta myöhemmin alamme unohtaa, mitä rakkaus on – pitää sitä monimutkaisena asiana, jota täytyy metsästää, jonka puolesta täytyy koko ajan taistella. Ja ennen kaikkea: jonain, mitä toisilla on ja toisilla ei. Minkä voi menettää milloin tahansa.

Minun elämäni tärkeimpiin oivalluksiin kuuluu se, että ei rakkaus ole tunne. Tunteet tulevat ja menevät, rakkaus on jotain pysyvämpää ja paljon vahvempaa. Se on… ehkä voima? Tila? Energiaa? Kaiken perusolemus maailmankaikkeudessa? No, joka tapauksessa se on jotain muuta kuin mistä radiossa lauletaan. (Christina Aguilera, Céline ja Whitney ovat kyllä pari kertaa päässeet aika lähelle. When there’s no one else, look inside yourself…)

hesaaaa (3 of 10)

Vaikka rakastankin leffoja ja populaarimusiikkia, yhdestä asiasta olen niille närkästynyt – vuosikymmeniä ne ovat takoneet päähämme, että rakkaus tulee jostain oman itsen ulkopuolelta. Että se kävelee Hugh Grantin hahmossa vastaan, kaataa appelsiinimehut paidalle ja lopulta pelastaa.

No, tämän olen oppinut: ei ole mitään pelastajaa. Ei ole pelastavaa ihmissuhdetta eikä Amoria, joka ampuu nuolia niiden niskaan, joilla käy tuuri. On vain se sama rakkaus, joka asuu meissä kaikissa – siis ihan jokaisessa – eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä muut ihmiset meitä kohtaan tuntevat. (Tai eivät tunne, mikä lienee se yleisempi murhe.)

talvi-(1-of-1)

Vanhan viisauden mukaan elämässä kaikki valinnat tehdään joko pelosta tai rakkaudesta käsin. Sen sisäistämiseksi on luovuttava siitä rajallisesta poplaulu-ajatuksesta, mitä rakkaus on ja ymmärrettävä se paljon laajempana voimana, joka ei liity vain ihmissuhteisiin vaan on läsnä kaikessa ja kaikkialla. Joskus rakkauden vastaus ei ole kyllä vaan ei. Joskus pelko haluaa jäädä ja rakkaus lähteä. Muistisääntö: rakkaus on yksinkertaista, pelko on monimutkaista.

Olen aina ihmetellyt ihmisten hätää löytää parisuhde – tai ainakin jotain sutinaa – ja vähän äkkiä. Kun edellinen suhteeni päättyi, ei mennyt kovin kauaa kun joissain ihmisissä alkoi näkyä levotonta liikehdintää – eikö se nyt ole jo löytänyt jotain uutta? Minua yritettiin järjestää sokkotreffeille miesten kanssa, joiden kanssa minulla oli yhteistä se, että olimme molemmat sinkkuja. Ikään kuin se riittäisi. Ikään kuin sinkkuus olisi jotain niin pelottavaa, että siitä pitäisi pyrkiä mahdollisimman nopeasti eroon.

Vaikka olen muuten melkoisen kärsimätön ihminen ja nopeiden käänteiden nainen, sydämen asioissa minulla ei ole koskaan ollut kiire. Ehkä koska en ole koskaan tuntenut eläväni ilman rakkautta. Maailmani on sitä täynnä – ennen kaikkea on rakkaus itse elämää kohtaan. On myös läheisiä ihmisiä ja kohtaamisia ohikulkijoiden kanssa, merenratoja ja metsiä, kahvia ja kahviloita, kirjoja ja kirjoittamista, kaukaisia maita ja kaupunkeja. Kuten laulussakin lauletaan, sitähän se kaikki on, rakkautta, rakkautta vain.

keittiossa-(5-of-7)

No, kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö haaveilisi siitä, että jonain päivänä löydän jonkun ihanan tyypin. Mutta en enää odota, että joku mies kävelisi elämääni ja näyttäisi minulle, mitä rakkaus on. Se on liian vaativa tehtävä sälyttää kenenkään harteille. (Ite pitää tämäkin tehdä.)

Jos kuvittelee, että elämä on onnellista vasta jonkin parisuhteen (tai minkä tahansa tietyn asian) myötä, saa koko elämänsä elää peläten samaisen asian menettämistä. Ja niinhän moni meistä toisaalta tekee – elää pelossa ja tekee valinnat pelosta käsin, ja silti toivoo niiden valintojen johtavan rakkauteen. Se on vähän hassua.

Jos kysyisitte neuvoani rakkausasioissa, sanoisin: rakkaus lisääntyy rakastamalla. Ei kannata odotella, että se ilmestyy jostain – se on nyt jo sinussa.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se.

keittiossa-(1-of-7)

Lopuksi joudun vielä toistamiseen lainaamaan lempibiisiäni rakkaudesta, koska siinä kiteytyy kaikki:

if love is a place I’ma go again
at least now I know to go within

Ei rakkautta tarvitse etsiä. Se on jo täällä.

Tervetuloa kotiin.


1 2 3 71