Olen tässä viime aikoina nököttänyt Karhupuiston laidalla kahvila Berggassa.
Se on aika kiva paikka. Vitriinissä on vaikka ja mitä, pullaa ja paakkelssia (Kalliossa kun ollaan niin toki myös vegaanista).
Mutta ihan parasta ovat lukiolaiset, joita Berggaan vaeltaa hyppytunneilla lähialueen monista kouluista.
Mikään ei ole muuttunut sitten omien lukiovuosieni – edelleenkin on ne samat jutut ja ne samat pojat, joilla on hirveästi mielipiteitä politiikasta ja elokuvista ja jotka ovat koko ajan äänessä koska ovat niin innoissaan siitä, että joku tyttö vihdoin kuuntelee.
Ja sitten tietysti se dramaattinen tunne siitä kuinka juuri nyt tehtävät ja jo tehdyt valinnat tulevat määrittelemään koko loppuelämän. Ei mulla oo MITÄÄN TSÄÄNSSIÄ päästä sinne kun en sillon yläasteella ottanut sitä valinnaista fysiikasta.
Minun tekee mieli halata jokaista ja kertoa, että don’t worry darling, kukaan ei ole enää ylioppilasjuhlien jälkeen kysellyt, kirjoitinko ruotsista ällän vai ämmän. Että elämä tulee kuule viemään sinut paikkoihin, joihin ei papereilla edes pääse.
Ja samalla kun kuvittelen olevani vanha ja viisas, tiedän, että minunkin keskustelujani salakuuntelee joku vanhempi ja viisaampi. Jonka tekisi mieli halata ja sanoa don’t worry darling, elämä tulee viemään sinut paikkoihin, joita et pienessä untuvikon päässäsi osaa vielä edes kuvitella.
Siispä, ensi kerralla kun huomaan kuvittelevani että maalliset ongelmani ovat hirvittävän dramaattisia tai ylitsepääsemättömän suuria, kuvittelen viereeni harmaahapsisen naisen, joka salakuuntelee jauhamistani kahvikupin äärellä. Häntä todennäköisesti vähän liikuttaisi. Ja vähän naurattaisi.
Bergga
Viides linja 14, Helsinki
Hitsi mikä oivallus, aion pitää tän mielessä! pus xx
Pus Ida!
Ihana teksti, tuli hyvä mieli. Sopii juuri nyt hyvin kaikkeen. Eilen ystäväni laittoi viestin, miksi ei voitais vaan olla lukiossa, miksi pitää olla aikuinen ja aikuisen murheet. Joku vielä vanhempi olisi osannut sanoa viisaammin, että vielä koetellaan kovemmin…?
Haha, miten usein sitä itsekin on haihatellut just tota samaa, että voi voi olispa vielä lukiossa kun kaikki oli niin helppoa ja yksinkertaista ja kivaa. Mutta sit muistaa että kyllä ne ongelmat ja haasteet mitä siihen liittyi silloin tuntui vaikeilta ja isoilta ihan samalla tavalla kuin nytkin – sitä se kasvu kai on, että se minkä on jo käynyt läpi tuntuu jälkeenpäin pikkujutulta 🙂
Hei kaunis Eeva. Voisitko kiltti kertoa mistä täydellinen valkoinen mattosi on kotoisin?
Heippa, se on Rhapsody-matto 🙂
Sun tekstis on niin ihania, että huh huh. Ihan vasta olin avautumassa noista lukiolaisten murheista, mutta todettu on että kyllä se elämä vie.
Joudun ehkä kehystämään sanasi: ”Että elämä tulee kuule viemään sinut paikkoihin, joihin ei papereilla edes pääse.” Tänään viimeksi meinasin laittaa maisterinpaperit myyntiin, kun vuoden työnhaun tulos on haastattelukutsu viikon diibadaaba-asiakaspalvelupestiin. Onnistuit muistuttamaan juuri oikealla hetkellä, että elämältä voi kaikesta huolimatta odottaa hyviäkin juttuja, jos ei luovuta ihan vielä.
heh niinpä. juuri tänään viimeksi sanoin ”ei mulla ole mitään mahiksia tonne ja tonne ja tonne…” mut hei, onhan mulla.
Eeva, olet ihana. Kiitos, kun kirjoitat!
Voi että, taisin tarvita juuri tätä muistutusta! Kiitos, että olet siellä sanoittamassa minunkin ajatuksiani.
Kiitos tästä! haluan uskoa sua mieluummin kuin rehtorin kuumotteluja t. yksi noista panikoijista
Sää et olis voinu kirjottaa tätä parempaan hetkeen. Ikinä. Ylihuomenna on äikän tekstitaito ja jostain syystä stressaan nyt elämästä niinku viimestä päivää. Ahistaa kirjotukset ja kaikki muut hommat, koska just tää viikko on täyteen ahdettu pakollisia juttuja. Uusia, vastuullisia ja vähän pelottaviakin.
Kiitos, että kirjoitit don’t you worry darling. Tuntui ihan lämpimältä halaukselta, lohdutti. Silmistä saattoi valua pari helpotuksen kyyneltä (ihan tosi, en valitettavasti edes liioittele). Ihan hassua, että muutama sana oikeeseen aikaan voi vaikuttaa näinki paljon.
♥♥♥♥
Juuri itsekin istuskelin viime viikolla Berggassa stressaamassa ja odottelemassa opinnäytetyön ohjaajaani, kun viereeni istui kaksi lukiolaistyttöä ja alkoi puhua kauhulla siitä, miten wanhat on ihan kohta ja niin paljon on vielä oppimatta… Hymyilytti ja jollain tapaa helpotti.
Täytyykin mennä joku päivä Berggaan kirjoittamaan gradun johtopäätöksiä (koska mikään tietenkään tunnu suuremmalta asialta juuri nyt), jotta voisin hiljalleen päästää irti noista samoista ajatuksista. Lukiolaisissa ja mummoissa piilee voima ja oivallus, kiitos!
”Mutta ihan parasta ovat lukiolaiset, joita Berggaan vaeltaa hyppytunneilla lähialueen monista kouluista. …pojat, joilla on hirveästi mielipiteitä politiikasta ja elokuvista…”
Kuulostaa ihan joltain toiselta todellisuudelta verrattuna omiin lukioaikoihin ja -paikkakuntaan. Kyseisessä pikkukaupungissa kun ei taida tänäkään päivänä olla kuin ehkä kaksi kahvilaa, joissa molemmissa istuu lähinnä turisteja ja äitini ikäisiä tai vanhempia rouvashenkilöitä. Tosimiehethän ei istu missään latella vaan huoltarin baarissa, ja keskenkasvuiset (lukiolaiset lasketaan heihin) taas notkuvat kebab-pizzeriassa. Enkä kyllä jaksa muistaa, että juuri kukaan olisi uskaltanut tunnustaa olevansa jotain mieltä politiikasta tai elokuvista, kauhean vaikeita aiheita tuollaiset (toisaalta, ne jotka uskalsivat, eivät nousseet järin korkealle sosiaalisessa hierarkiassa).
Ja kuka vielä väittää, ettei kotimaanmatkailu voisi tarjota eksoottisia elämyksiä? 😉
Just eronneena ja elämästä murehtiessani mietin just myös mummeleita ja ehkä itteeniki sitte harmaana mummelina, joka sanois tän hetken mulle aivan varmasti vaan että ”kunpa en ois murehtinu elämää nii paljoo!” Ja sit päätin että ny loppuu murhe asioista, joille ei voi mitään. Koska ei oo kivaa elämän päätteeksi miettiä, että olispa tarttunu vaa tilaisuuksiin ja ottanu kaiken kepeästi 😀
Voi ihana Eeva. Kiitos, minäkin otan henkimummon viereeni seuraavan kerran kun tuntuu että eteen on noussut muuri.
Tämän luettuani olen vähän toiveikkaampi, että hetken kuluttua mun stressi kandityön tekemisestä, harjoittelupaikan saamisesta ja kesätöistä on jo mennyttä murhetta 🙂 Mutta silti, apua…
Voi kuinka kaipaankaan mun lukio-poikia ja politiikkakeskusteluja <3
Nämä ovat niin hyviä nämä sinun sanonnat ja kirjoitukset. Tänäänkin tämä kaikki….siitä saa voimaa ja lohtua moni, ja viisastuu. Minäkin. Kiitos Eeva!!!
Luin edellisiä kommentteja ja tuntuu, etten voi enää lisätä tähän mitään uutta. Tuli kuitenkin pakottava tarve kommentoida jotain. Kiitos oivaltavasta tekstistäsi, joka oli itselleni suorastaan tarpeellista luettavaa!
Kiitos.
Moni on jo kommentoinut osuvasti, en osaa sanoa, kuin kiitos. Minulla on niin kova taipumus murehtia kaikkea ja aina, että välillä olo tuntuu ihan suunnattoman raskaalta. Olen päättänyt tänä vuonna yrittää opetella siitä eroon mutta pitkä taival se tulee olemaan. Tämä helpotti taas vähän, kiitos siitä! 🙂
Tunnistin itseni, vaikka hapseni eivät vielä ole ihan harmaat (kiitän siitä kampaajaani ja kosmetiikkateollisuutta). Olen useasti blogiasi lukiessani ajatellut ”Don´t worry, Eeva darling.”
Hahaa, voi kiitos tämänkin puolen muistuttamisesta! Meinaa tässä välillä päästä unohtumaan, että ei ne kirjotukset kuitenkaan välttämättä koko loppuelämää määrittele
Ihanasti kirjoitettu, Eeva! Tuota samaa virrtä toitotan pikkusiskolleni, joka kirjoittaa keväällä ;).
Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Don’t worry xx
Heh, mulla taas taitaa olla nyt vähän vastakkainen ongelma. On sata ja yksi asiaa mitä pitäisi tehdä mutta en osaa ottaa niistä mitään stressiä. Nyt kun viimein avasin tietokoneen ja päätin tehdä asioille jotakin niin päädyin tumblr:iin selaamaan kissablogeja ja perustamaan omalle kissalenikin blogin. Ja kohta alkaa jooga. Eikä ole edes huono omatunto. 😀
Oot ihana Eeva! Tää oli hyvä just nyt.
Jotenkin hirmu lohduttava ajatus, että tuolla jossain onkin joku joka haluaa lohduttaa, että ei hätää, kaikki järjestyy 🙂 Oon monesti peilannut ”entisen elämän” ongelmia ja todennut että OLISINPA VAIN NAUTTINUT siitä vaiheesta elämässä, ne ongelmat kyllä ratkeaa ja tilalle tulee uusia jos niiden sallii tulla. Usein uudessa elämänvaiheessa edellisen vaiheen ajatukset tuntuu jotenkin niin ahtailta ja mietin että miten niinkin pienestä asiasta voi saada päässään ihan liian ison 🙂 Mutta sitten taas muistan että silloin se on se ainoa todellisuus missä elää.
Tällä hetkellä just koitan tsempata siskoani ylioppilaskirjoituksiin, jotka itsestäni tuntuu jo tosi kaukaisilta ja jopa merkityksettömiltä. Mutta hänelle ne on isoin juttu tähän astisessa elämässä. 🙂 Koitan hirveästi olla vähättelemättä niitten tärkeyttä (hirmu vaikeaa :DD koska itse en yo-todistuksesta ole saanut mitään hyötyä), mutta silti jotenkin kannustaa, että ei haittaa, kunhan läpi pääset!
ha, tää oli hauska juttu. maanantaina olin berggassa ja mietin, että istuukohan tossa vieressä nyt se bloggari kenen kirjoituksista ja kuvista niin kovin tykkään. ja olithan se sinä.
hauskaa myös se, että minä siinä vieressä, siis se tyyppi joka niistä fysiikan kursseista puhui, en suinkaan ole lukiolainen vaan kolmekymppinen nainen joka haaveilee uranvaihdosta ja lääkiksestä näinkin ”isolla” iällä. ja tuo mainitsemasi ajatusmaailma, että ei niillä asioilla ole väliä, ei kannata huolehtia, on erittäin tuttu. elämä kantaa, ja todellakin vie paikkoihin mitä en olisi ees voinut kuvitellakaan. tässä vaiheessa vaan unelmien toteuttaminen varsinkin Suomen kaltaisessa maassa tuntuu piirun verran haastavammalta kun silloin ei tullut juuri niitä tyhmiä, turhina pitämiäni kursseja otettua.
mutta sydämiä edelleen vaan näille teksteille <3
Heippa Riikka! Hauska kommentti ja hauska sattuma 🙂 Mutta se dramaattinen tulevaisuuskeskustelu johon viittasin käytiin kylläkin kolmen lukiolaisen välillä ja tyypeistä dramaattisin oli just yksi noista politiikkapojista 🙂
haha, aika sattuma!
komppaan tuota aikaisemmin tullutta kommenttia, että ollapa taas takaisin lukioiässä. jotenkin se tuntuisi aika ihanalta, tällä kertaa siitä ehkä osaisi nauttiakin ja tehdä asioita vähän eri tavalla.