Kylmissään San Cristóbalissa

Elämä Tyynenmeren rantapummina alkoi olla niin ihanaa, että oli pakko lähteä. Tajusin nimittäin, että jos en lähde nyt, en lähde ehkä ikinä.

Hyppäsin yöbussiin ja heräsin San Cristóbalissa. Ulkona satoi ja sisällä oli kylmä (siis hyytävän, luihin, ytimiin ja sieluun tunkeutuvan kylmä – suomalaiset, jotka kuvittelevat olevansa “karaistuneita” kylmälle keskuslämmitetyissä ja rutikuivissa kämpissään, heh).

Minulla oli rinkassani bikinejä ja hellemekkoja, kun olisin tarvinnut villapaitoja ja goretexiä. Hostellin kaikki muut asukkaat supattivat keskenään espanjaa. Tuntui, että puolessa päivässä olin nähnyt kaikki kaupungin nähtävyydet ja sitten piti vain valita, palellako sisällä vai kastuako ulkona.

Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana vitutti. Tunsin itseni yksinäiseksi, ulkopuoliseksi ja lohduttomaksi. Mietin miksi hitossa edes lähdin Puertosta, kun siellä oli kaikki täydellisesti – ranta, meri, aurinko, kaverit, espanjantunnit, kookokset ja vapaahetoispesti paikallisella koululla.

Tällaisina epätoivon ja sekavuuden hetkinä tapanani on etsiä rauhallinen paikka, joka tuntuu jotenkin omalta ja ehkä vähän pyhältä. Yleensä menen merenrantaan, mutta koska San Cristóbalissa ei ole merta, menin kirkkoon (niitä täällä riittää).

Istuin hiljaa ja kiitin mielessäni kaikesta, mitä olen saanut. Sitten heittäydyin ihan lapseksi. Kerroin  jollekin – universumille, merelle, jumalalle, joulupukille – mikä mättää. Marisin oikein kunnolla. Lopuksi esitin liudan toivomuksia mitä nöyrimpään sävyyn.

Kun antaa itsensä tuntea olonsa täysin paskaksi, ei ole muuta mahista kuin tuntea pian olonsa paremmaksi.

Kun kävelin kirkosta ulos, aloin huomata, miten nättiä San Cristóbalissa on. Löysin ihanan tacopaikan, jossa oli toistaiseksi reissun paras pico de gallo. Silmäni aukesivat niille miljoonille kirkkaille väreille ja riemunkirjaville kuoseille, joiden takia tänne tulin.

Huomasin, että kaikkialla tuoksuu lempituoksuni, kahvi (tunnin päässä kaupungista viljellään kahvia, ja kaupunki on täynnä ihania pieniä kahviloita). Leikin vesipyssyleikkiä lasten kanssa. Sain viestin ihmiseltä, jolta halusin eniten maailmassa saada viestin. Löysin hostellilta pari kivaa tyttöä, joiden kanssa lähdimme illalliselle.

Tänään koin jotain maagista. Lähdin käymään alkuperäisasukkaiden kylissä – tällä alueella asuu paljon mayojen jälkeläisiä, joilla on täysin oma kieli, uskonto, kulttuuri ja autonominen asema valtioon nähden.

Sattui niin hyvä tuuri, että kylän kirkossa oli juuri meneillään uskonnollinen seremonia. Oli musiikkia, suitsukkeita, tuhansia kynttilöitä, shamaaneja, räjähteitä ja kyllä vaan – kanoja… Hiuksia nostattavan huikea kokemus.

Tiedän, että pelkästään sen takia kannatti tulla San Cristóbaliin palelemaan.