Viime viikon olen pukeutunut kahteen asuun, tähän tai mustaan trikoomekkoon ja farkkutakkiin.
Elelen edelleen matkalaukusta, ja muuta ei ole. Muuta en ole kaivannutkaan.
Muutenkin elämä on juuri nyt hyvin yksinkertaista. Nukun edelleen kymmenen tuntia yössä. Teen töitä, luen kuin hullu, kokkaan.
Olen myös löytänyt vanhan koulukunnan viihdykkeen nimeltä televisio (en ole itse omistanut telkkaria vuosiin). On kiinnostavaa katsoa pitkästä aikaa jonkun muun valitsemaa ohjelmistoa. Sieltä tulee vanhoja leffoja, aika hyviäkin.
Katsoin Rockyn ja Heartburnin. Rakastan Meryl Streepin hahmon asuntoa Heartburnissa – 80-luvun koti ei näytä tippaakaan vanhentuneelta! – ja tietenkin kohtausta, jossa Meryl ja Jack Nicholson syövät sängyssä spagettia.
Juuri nyt huomaan keräileväni talteen tuollaisia yksityiskohtia, kirjoista, leffoista, lehdistä, ohikulkijoita vakoilemalla. Tallettelen niitä aivojeni arkistoihin kansioihin kiinnostaa ja ei kiinnosta.
Kiinnostaa: pasta isossa kulhossa, pitkät pöydät, se pieni piha, joka Streepillä ja Nicholsonilla on Heartburnissa. Mukavat ja ystävälliset ihmiset, sellaiset, jotka kysyvät muiden kuulumisia. Vieraat kielet. Toimistot, viihtyisät tietysti, sellaiset joissa on kukkia ja hedelmäkori. Uranaiset, jotka kävelevät lenkkareilla töihin ja kaivavat toimiston ovella korot laukusta. Pyykkinarulla kuivuva lakanapyykki, tuulessa heiluva, valkoinen. Kouluratsastus. Vaatekaappi, joka mahtuu yhteen matkalaukkuun.
En tiedä vielä, mitä teen mielikuvaleikkeilläni. En ehkä mitään, mutta ei tarvitsekaan – niiden keräily itsessään on hauskaa.
Olen elämässäni melkoisessa solmukohdassa. Monenkin asian suhteen pitäisi lähteä kulkemaan johonkin suuntaan, mutta en tiedä mihin. Koko kevään ja kesän olen hiki päässä yrittänyt keksiä, mutta tietäähän sen, miten siinä käy… ei kukko käskemällä laula jne.
Viime viikkoina olen luovuttanut. En enää yritä vimmatusti ratkaista mitään. Lilluttelen menemään päivä kerrallaan, ja ratkaisujen pähkäilemisen sijaan kokoan mielikuvaleikekirjaani kiinnostavista jutuista.
Sitä voi selata ja miettiä: jonain päivänä näistä vielä rakentuu jotain. Jonain päivänä tässä kaikessa on järkeä.
Siihen asti minun ei tarvitse tietää eikä edes arvuutella, mitä ja miten. Riittää kun havainnoin. Pidän silmät auki ja sakset ja klemmarit valmiina.
Nips naps!
Jos vaikka lohduttaa: Mä olen jo jonkin aikaa ollut sellasessa solmukohdassa, että siitä on oikeastaan mahdotonta puhua kellekkään…koska ei sitä voi käsittää, hyvä jos itse…
Odotellessa -välillä pyöritän tuota pitäisikö mun tehdä jotain, mutku ei vaan tule todellista impulsia mihinkään- nautin leikekirjasi kaltaisesta toiminnasta, joka on minulle lohdutusta ja rentoutusta ja ajatusten pois viemistä huolista ja apua hetkessä olemiseen…Toisinaan leikittelen ajatuksella, ettei mitään solmua ole, että se mikä näyttää solmulta onkin itseasiassa ihan muuta. Välillä onnistun ajattelemaan näin, välillä en, mutta olen tässä ”kuopassa” jotenkin oppinut hyväksymään paremmin ne ontoimmat epäilyksentunteeni ja näkemään, että ne kuuluvat muhun myös, ilman niitä en olisi IHMINEN…Vähän kuin se kun kotona oli yhdessä vaiheessa koko ajan kukkia ja aloin oikeasti kaivata sitä, että välillä niitä ei olisi, koska en tuntenut enää samaa iloa niistä, olin turtunut niihin…Vaikka ehkä joskus olen ajatellut, että olisipa aina kukkia kotona, ei se mennytkään niin. Niin samalla tavalla jotenkin nää hetket pitää sisällään sen puolen, ettei elämä ole itsestään selvyys, ja siinäkin on jotain arvokasta. Ja samalla sietämätöntä……
Nyt meen kattoo tota mainitsemaas leffaa. Oon skipannu sen pari viikkoo, koska muistelin, et on joteski ankee, mut nyt ku mainitsit, että Streepillä on ihana asunto siinä– 🙂
Ihan totta! Näitä hetkiäkin tarvitaan, koska muuten mikään ei ikinä muuttuisi mihinkään suuntaan. Tsemppiä!
Kiitos Eeva tästä tekstistä. Uskomatonta miten sinulla oli vastaus ajatuksiini -samankaltaisessa- solmukohdassa minäkin- kun nyt illalla tänne blogiisi jälleen palasin.
Olen pyöritellyt koko kesän päässäni visioita mihin sitä seuraavaksi ryhtyisi. Kehittänyt jopa pienoisen stressin itselleni. Ja kun 30 lähestyy, on tuntunut niin kuin ”pitäisi” tietää mitä sitä haluaa elämässään t
Kuulostaa kovin tutulta. Nyt molemmat höllätään pipoa ja annetaan sen vastauksen tulla meidän luokse 🙂
Kiitos tästä – teksti osui ja upposi. Viime aikoina olen myös päättänyt jättää liiallisen vatvomisen, kun asiat ei näytä sillä etenevän. Päätin siis kävellä auringossa jäätelöä syöden ja luottaa mummini viisauteen; asioilla on tapana lutviutua. 🙂
No juuri näin. Kun ei se pähkäily auta, lienee paras olla pähkäilemättä ja ottaa ihan iisisti vaan.
Aah! Tänä pettymystentäyteisen työpäivän iltana päätin vilkaista josko löytäisin täältä jälleen kauniita ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Löysin! Kiitos Eeva!
Ihanaa! Kivempaa päivää!
Kiinnostaa: piirtäminen, maalaaminen, kirjojen lukeminen, kiinan kieli, pitkät kävelylenkit, päämäärätön maailmanympärihaahuilu, keski-aika, kirjoittaminen, vanhat pehmonallet, elokuvat, tavaroiden karsiminen, hymyily ja jooga.
Ei kiinnosta: tylsä päivätyö, negatiiviset ihmiset tai epäterveellinen sapuska! 😀
Hei mua alkoi kans tänään kiinnostaa jooga! Aiemmin se oli ehdottomasti ei kiinnosta -osastoa.
Eeva, koklaa Pihasalia Kalevankadulla – et pety, lupaan!
Täällä toinen kolmekymppinen solmukohdassa pähkäilijä! Edellisen kerran olin vastaavanlaisessa solmussa 10 vuotta sitten, ja silloin ”ratkaisu” löytyi pieniä vihjeitä ja vaistoa seuraamalla, jolloin yksi asia johti toiseen, joka taas seuraaavaan, ja tuntui että vastaan tuli jotenkin maagisesti aina juuri se tyyppi/asia, joka sysäsi pienen askeleen eteenpäin. Se oli melkein absurdia, miten monta onnekasta sattumaa ja kohtaamista tapahtui aivan kuin itsestään. Nyt ei kyllä ole käynyt niin, teenköhän jotain väärin? Ehkä en osaa enää heittäytyä? 😛
Mä uskon, ja kokemuksen perusteella tiedän, että se menee just noin. Itse olen vaan seissyt tiellä tuolla vatvomisella ja pähkäilyllä ja stressaamisella. Nyt aion relata ja pitää silmät auki niin ehkä huomaankin ne vihjeet 🙂 Tsemppiä kohtalotoveri!
Mistäköhän johtuu että koko ajan pitäisi olla menossa? Miksei sitä voisi vaan olla, kirjoittaa ja ihmetellä? Käypä Marimekon Outletissa hertsikassa (kirvesmiehenkatu jotain) ihmettelemessä värien tulvaa. Sinne unohtaa itsensä ihan samalla tavalla kuin Italiassa johonkin Duomoon. 😀
Hauskaa että luin tämän kommentin bussissa matkalla Marimekon liikkeeseen 🙂
Alkuun: terveisiä Kreikan saarelta, tässä nautiskelen valkoviiniä rannalla. Viimeinen rohkaisu lähteä tälle matkalle yksin tuli sinun kirjoituksestasi. Kiitos Eeva.
Solmuja täälläkin on yritetty aukoa ja niitä karkuun kai tännekin lähdin. Vaikkei omaa päätään pääse pakoon, antaa etäisyys uutta näkökulmaa. Plus että lämmin merivesi ja kylmä valkoviini on aika kuva yhdistelmä.
Tää kirjoitus oli hyvä lukea just nyt ja just täällä.
Oi, ihanaa kuulla että lähdit! Mä olen viime aikoina muistellut Kreikan merta ja niitä kylmiä viinilaseja. Olet onnekas. Nauti!
Kiva yhdistelmä siis. Hiton ennakoiva sanasyöttö.
Hei Eeva,
Olen seurannut blogiasi vasta noin puolisen vuotta. Haluan kertoa, että lähes jokainen kirjoituksesi on koskettanut jollakin tavalla. Olin hyvin erilaisessa elämäntilanteessa, kun aloitin seuraamisen ja nyt, kun maailma on ollut viime aikoina kovin musta, olen saanut teksteistäsi lohtua. En edes tiedä miksi, mutta jokin on liikuttanut sydäntäni. Kiitos, että olet.
Kiitos kommentista Mikaela! Toivon sulle valoisampia päiviä, niitä tulee vielä.
Kirjoita kirja. Mä haluaisin lukea sen. Lupaan ostaa, vaikka kaksi. Toisen lahjaksi, eteenpäin jollekulle toiselle joka tarvitsee elämäänsä kauniita sanoja ja mielettömiä oivalluksia. Haluan lukiessani nyökytellä samoille ajatuksille, kääntää hiirenkorville ne sivut jotka ovat oikein erityisen oikeassa ja jättää suklaisia sormenjälkiä sivujen laitoihin.
Kiitos Lisbeth! Ihana kuulla että lukisit. Ehkä mä vielä.
Joskus joku viisas on sanonut, että jos ei tiedä kahdesta kumman valitsee, valitsee ensin toisen ja sitten sen jälkeen toisen. Kumpa se olisikin elämässä noin helppoa! Ehkä siitä pitäisi tehdä juurikin noin helppoa! Joskus minua on myös lohduttanut Johanna Kurkelan laulun Ei panikoida sanat. ” Sydämeni turhaan me nyt juostaan, sillä oikeeseen aikaan hyvä risteys tulee vastaan..”
Sehän ON just noin helppoa kun vaihtoehtoja on kaksi. Mutta mitä jos niitä on miljoona, eikä edes tiedä mitä ne voisivat olla…? No, uskon että kun lakkaa etsimästä vastauksia vimmatulla raivolla ja malttaa odottaa, ne löytyvät kyllä.
Saako kysyä millä ihanalla linssillä nämä kuvat on otettu?
Saa toki 🙂 Nikon 50mm/ f 1.2
Ihan hymyilytti kun kirjoitit tuota ajatuksen juoksuasi. minäkin haaveilen paljon ja mielikuvittelen se on sitä päänsisäistä leikkiä ja lomaa arjesta josta en haluaisi koskaan luopua<3.
Voisitko tehdä jonkun kirjapostauksen lempikirjoistasi vaikka 10nestä sellaisesta=)? Sellaisia jotka ruokkivat tätä loputonta ajatuksenjuoksua, asioista joita muille ei kehtaisi myöntää ajattelevansa.
Kirjavinkkinä voisin sinulle antaa ruokaan liittyvän kirjan: Muriel Barbery Kulinaristin kuolema
Yt:Yksi ajatusjuoksuinen lukijasi "Manna"
Kulinaristin kuolema on aivan ihana kirja! Mulla ei oikein ole selkeitä lempikirjoja, koska harvoin luen mitään kahteen kertaan. Mutta voisinpa kyllä miettiä mitkä ovat tehneet erityisen vaikutuksen syystä tai toisesta.
Juuri tänään mietin, että vitsi, kun Eeva tekisi sellaisen postauksen, jossa esittelisi kirjoja, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen tai muuttaneet hänen elämäänsä/ajattelutapaansa jotenkin. Kiva huomata, että universumi kuulee! 😀
Tuossahan tuota ratkaisua on tullut, kirjoitat kirjan, sinulla on laaja lukijakunta joten eiköhän siitä bestselleri tulisi. Mitä vielä odotat?
Haha, voi kun se oliskin noin helppoa. Mutta ihana kuulla että lukijoita löytyisi!
Moi. mistä oot hankkinu ton ihanan hameen? Todella kaunis.
Kiitos tästä, Eeva! <3 Olen itse käynyt hyvin samankaltaisia tuntemuksia läpi viime kuukausina. Suunta on ollut kadoksissa ja alakulo ja turhautuminen ovat kalvaneet. Ihan viime aikoina on hetkittäin tuntunut siltä, että jotain valoa ehkä pilkahtelee tunnelin päässä, mutta vielä on matkaa jäljellä. Äidin nurkissa hengailen tällä hetkellä minäkin 🙂 Voimia ja tsemppiä sinulle, luotetaan siihen että valoisammat päivät vielä odottavat meitä! <3 Ja kiitos kauniista blogiteksteistäsi, joita on ihana lukea.
Saarenmaa postausta?
Nimimerkillä
Saarenmaalle ensi viikolla menossa
Ihania ajatuksia ja oivalluksia. Solmuilla on aina tapana selvitä. 🙂
Minäkin tapaan kerätä mielen sopikoihin asioita ja mieluisia yksityiskohtia, juurikin elokuvista ja arjesta. Minä olen ihaillut ja ihmetellyt jo pitkään noita tyylikkäitä uranaisia lenkkareineen ja laukusta pilkottavine korkokenkineen ja ensin haaveillut ja sittemmin päättänyt alkaa itsekin sellaiseksi, oikein tympääntynyt siihen ainaiseen vatvomiseen. Nyt on korkkarit hankittu ja vielä pitäisi uskaltautua laittamaan ne jalkaan mutta päätin myt viikomloppuna että ensi viikolla uskallan. 🙂