Pientä säätöä

Kirjoitin joskus kesällä siitä, että kodissani jokin mättää. Kaikki oli periaatteessa mainiosti – asunto on ihana, jokainen huonekalu rakkaudella valittu ja turhat tavarat karsittu. Pohdin, että tänne pitää varmaan hälyyttää feng shui -konsultti. Tai manaaja.

feng-(2-of-3)

En jotenkin viihtynyt kotona ollenkaan, en osannut oleskella olohuoneessa enkä syödä ruokaani keittiön pöydän ääressä. Koko elämäni oli epämääräistä välitilassa lillumista. Söin noutoruokaa, koska ei tehnyt mieli kokata. Teepaketit pölyttyivät hyllyssä, koska en osannut istua sohvalla paikoillani niin pitkään että olisin malttanut juoda kupin teetä. Roikuin netissä turhanpäiväisillä sivuilla, koska oloni oli liian levoton lukemaan kirjoja.

Reissun jälkeen kotiin palattuani päätin, että nyt tämä pelleily saa riittää! Kyllä ihmisen pitää viihtyä omassa kodissaan. Aloin pyörittää huonekaluja ympäri kämppää, istuin aina hetkeksi alas ja fiilistelin.

feng-(3-of-3)

Päädyinkin sitten muuttamaan melkein koko asunnon järjestystä. Sohva oli ennen asunnon paraatipaikalla, nyt se on vähän enemmän piilossa päinvastaisella seinällä nurkkaa vasten. Kas, siinä hengailu tuntuukin yhtäkkiä siltä kuin olisi karhuäidin sylissä eikä siltä, että istuisi työhaastattelussa. Nyt on nautittu leffan katselusta ja kirjan lukemisesta – ja kyllä, teen kulutus tässä taloudessa on kolminkertaistunut.

Muutakin pientä säätöä tein makuuhuone-olohuoneen puolella. Isot taulut eivät ole enää vierekkäin, vaan nyt niiden välillä on paljon ilmaa ja tilaa. Ennen minulla oli vain yksi yöpöytä, mutta rakensin toisen jakkarasta – tunnelma on heti harmonisempi kun sängyn molemmilla puolilla on yöpöytä.

feng-(1-of-1)Myös keittiössä ihan pieni viilaus muutti kaiken: pöytä oli ennen seinää vasten, mikä toi vähän lisää tilaa keittiöön, mutta sai samalla aikaan epämääräisen väliaikaisuuden tunteen. Ja vaikka keittiössä oli tällä tavalla vähän enemmän tilaa kävellä, itse pöydän äärellä istuminen tuntui aina ahtaalta. Nyt pöytä tuntuu siltä, että sen ympärillä voi ja kuuluu istua ja rauhoittua.

Mikä merkitys voikaan olla muutamalla kymmenellä senttimetrillä! Olen tämän pikkumuutoksen jälkeen huomannut viettäväni tosi paljon enemmän aikaa keittiön pöydän ääressä, sekä syömässä että tekemässä töitä. Vielä kun löydän jostain yhden tuolin lisää, voin alkaa kutsua ihmisiä syömään.

feng-(1-of-3)

Ei ole yhtään liioittelua sanoa, että koko asunto tuntuu ihan erilaiselta – eikä tarvinnut tehdä remonttia tai ostaa mitään uutta!

Jos tässä tarinassa on opetus niin se, että jos kotona jokin tila tai huonekalu jää jatkuvasti käyttämättä, kannattaa oikeasti miettiä, miksi.

Huonekaluja ei kannata aina laittaa suoraan niille paikoille, mihin ne loogisimmin pohjapiirrustuksen mukaan sopisivat tai missä ne näyttävät parhailta, vaan sinne, missä ne tuntuvat parhailta.  

Nämä kun eivät ole järjen asioita. Vaikka tiedän tietysti järjellä, että kukaan ei näe saati pääse sisälle asuntooni, on heti rennompi olla, kun kämpän pääasiallinen rentoutumispaikka eli sohva on vähän jemmassa nurkassa. En olisi varmasti tajunnut tätä ennen kuin kokeilin, joten haastan kaikki skippaamaan tällä viikolla punttiksen ja pyörittelemään huonekaluja ;)


The trees were tall but I was taller

Luin reissussa Cheryl Strayedin kirjan Wild (kiitos kaikille, jotka suosittelitte!). Tiesin heti ensimmäisistä sanoista – niistä jotka ovat tämän kirjoituksen otsikossa – että tulisin rakastamaan kirjaa, ja niin rakastinkin.

Wild (käännetty suomeksi nimellä Villi vaellus, ygh) on muistelmateos Strayedin vaellukselta Pacific Crest Traililta Kaliforniasta Oregoniin. Strayedin elämä oli äidin kuoleman ja avioeron myötä suistunut raiteiltaan ja vaellus oli Strayedin tapa etsiä sille uutta suuntaa.

IMG_7351

Kuva caminolta omasta ”the trees were tall but I was taller” -tilanteestani.

Strayedin vaellus tapahtui vuonna 1995, mikä tuo kirjaan aivan oman kiehtovan lisänsä. Ei kännyköitä, ei GPS:ää, ei nettiä, josta voisi etsiä tietoa. Strayedin täysi kokemattomuus vaeltajana, heikko valmistautuminen ja hölmöt valinnat ovatkin kirjan läpi toistuva teema, mutta juuri se, mikä tekee kirjasta niin mahtavan. Elämässä – tai erämaassa – voi pärjätä mainiosti, vaikka ei olisikaan järkevä harkitsijatyyppi vaan tunnepohjalta toimiva heittäytyjä.

Kirja on kerrassaan mainiosti kirjoitettu, niin mainiosti että se näemmä ylittää myös kielimuurit. Yhdessä majatalossa hehkutin sitä eräälle brittiläiselle naiselle, kun vastapäätä istuva mies kysyi ranskaksi puhunko tästä kirjasta. Mies ei puhunut sanaakaan englantia, mutta oli tunnistanut kirjailijan nimen puheestani ja halusi välttämättä osallistua keskusteluun, joten siinä me sitten nyökkäilimme:

C’est un bon livre!
Formidable!
Magnifique!
Oui!


Way in

untitled-(314-of-576)

untitled-(168-of-576)

Tulin eilen takaisin kotiin. On oikeastaan aika kivaa olla taas täällä, vaikka vähän hirvittääkin. Sähköpostin avaaminen ja sen sellainen.

Eilen kävin ystävän juhlissa ja olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Tai no – mehtäläisellä kaupungissa, sillä semmoinen minusta parissa viikossa tuli. Mehtäläinen. Mitä nämä tyylikkäät tyypit ovat, ja miten näiden seurassa ollaan?

untitled-(331-of-576)

untitled-(486-of-576)

Pari viikkoa ei ole pitkä aika normielämässä, mutta se on pitkä aika pois normielämästä. Jos käyttää kaikki päivänsä luonnossa kävellen, pitää puhelinta lentokonetilassa eikä lue uutisia, Facebookia tai sähköpostia, ja on vieläpä niin erikoisessa ympäristössä kuin pyhiinvaellus, sitä siirtyy äkkiä toiseen todellisuuteen. Ja tämä todellisuus täällä alkaa tuntua kovin kaukaiselta. Ehkä jopa vähemmän todelta.

Kotiin palatessani bussiaikataulua tutkiessani en muistanut enää omaa osoitettani. Se kertonee kaiken siitä, miten täydellisesti mieli tuli nollattua…

untitled-(65-of-576)

untitled-(457-of-576)

untitled-(147-of-576)

Oli järkytys palata arkeen, siellä santiagolaisessa keittiössä aamukahveineen ja leivänpaahtimineen. Siinäkö se oli? Kaksi viikkoa ihmeellistä elämää, riemua, turmelematonta iloa ja täydellistä mielenrauhaa, ja sitten taas tätä? Miksei aina voisi elää niin?

Mietin, mihin seuraavaksi. Johonkin pois, kauas tai lähelle. Lämpimään, kylmään, ihan sama. Googlailin lentoja ja juna-aikatauluja.

untitled-(285-of-576)

untitled-(502-of-576)

Sitten tajusin, että jos ajattelen ilon, mielenrauhan tai riemun olevan sidottu johonkin paikkaan – tai pikemminkin liikkeessä olemiseen – saan paeta koko loppuelämäni.

Ymmärsin, että eihän minun oikeastaan tarvitse palata samaan arkeen kuin ennen. Samaan paikkaan, ehkä, mutta ei samaan elämään.

untitled-(148-of-576)

untitled-(102-of-576)

Miksi en voisi suhtautua työasioihin, terveysasioihin, ihmissuhdeasioihin tai raha-asioihin sillä samalla luottamuksella, jolla astelin yksin keskelle säkkipimeää metsää, ilman taskulamppua, ennen kuin aurinko oli noussut?

Ihmeellinen huolenpidon tunne seurasi minua koko matkan. Tai ei oikeastaan seurannut, vaan ympäröi – se oli kaikkialla ja koko ajan. En kokenut sekuntiakaan olevani yksin, vaikka kävelin 330 kilometriä yksin.

untitled-(365-of-576)

untitled-(300-of-576)

untitled-(517-of-576)

Miksi en voisi arjessakin vain päättää luottaa sokeasti siihen, että kaikki järjestyy kyllä – aina. Muistaa, että minun tehtäväni ei ole miettiä yötä päivää, miten asiat hoituvat, vaan luottaa, että ne hoituvat – ja olla valmiina ja avoinna näkemään polku tai auttava käsi, kun sellainen ilmestyy eteeni.

Kun aamuisin sumu oli niin sakeaa, ettei voinut olla varma siitä oliko sen takana tie vai rotko, en epäröinyt hetkeäkään jatkaa matkaa. Tiesin, että minun hommani oli kävellä eteenpäin eikä epäröidä ja kyseenalaistaa joka käänteessä.

untitled-(405-of-576)

untitled-(35-of-576)

Vaikka olen palannut kaupunkiin ja arkeen, minun ei ole pakko palata siihen kollektiiviseen pelkoon, sähläykseen, tyhjänpäiväisten asioiden jahtaamiseen ja päättömänä säntäilyyn, joka helposti nielaisee mukanaan, jos ei ole tarkkana. Jos ymmärsin caminolla, mikä on totta ja mikä on oikeasti tärkeää, ehkä muistan sen täälläkin. Jos osasin siellä luottaa ja luopua kontrollista, ehkä osaan täälläkin.

Tai se avoimuus ja tuomitsemisen puute, jolla suhtauduin kaikkiin metsäpoluilla tai yömajoissa tapaamiini tyyppeihin… Ja joilla he suhtautuivat minuun. Mikä muka estää suhtautumasta samalla avoimuudella ihmisiin, joihin törmään Alepassa?

untitled-(178-of-576)

Istuessani junassa Santiagosta pois sain halolla päähän -oivalluksen: se rauha ja ilo, joita tunsin vuorilla, ja se turvallisuuuden tunne, joka ympäröi minut metsässä, ei tullut mistään ulkopuolelta (ei edes vuorista tai metsästä), vaan minusta. Kaiken järjen – ja tunteen – mukaan se kaikki on siis myös täällä. Helsingissä, ratikoissa, jopa siellä Alepassa.

Ehkä se on vähän helpompi kaivaa esiin jossain muualla kuin tässä uutistulvan ja kassajonojen keskellä, mutta kaikkialla se silti kulkee mukana.

untitled-(272-of-576)

Tämän kuvan nappasin yhden pitkän kiipeämisen jälkeen. Muistan, että juuri tuolla hetkellä mietin, että maailmassa jossa voi olla mitä tahansa, haluaisin mieluiten olla an international woman of mystery.

Seikkailuni maailmalla eivät siis takuulla pääty, mutta uskon, että nyt voin – pitkästä aikaa – olla ihan onnellinen täälläkin, jopa ilman pakosuunnitelmaa. Ei ahdista, vaikka seuraavasta reissusta ei ole vielä tietoakaan ja tili on tyhjä.

untitled-(531-of-576)

untitled-(184-of-576)

Luin reissussa monta kirjaa, joista yhdessä – en ikävä kyllä muista missä niistä – oli tämä lause:

All that time I was looking for a way out, when what I really needed was a way in.


Perillä?

 

Saavuin eilen Santiagoon. Nakuttelen tätä kännykällä, tuossa kuvassa olevan pöydän äärellä, juon jäähtynyttä kahvia ja tuijottelen ikkunasta tuota samaa maisemaa.

Te näette nuo kauniit talot, minä myös bussit, yliopistolle kiiruhtavat opiskelijat ja rinkkojaan raahaavat turistit. Kuulen autojen tööttäykset ja roska-auton varoitusäänet. On sateinen päivä, yksi reissun monista. Paahdan leipää. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin arkiselta, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. En tee kumpaakaan.

Koko matkan tuntui, kuin olisin jo perillä. Nyt kun olen Santiagossa, ei tunnu yhtään siltä.

Matka oli uskomaton. En osaa vielä selittää miksi, mutta aion yrittää, joskus myöhemmin. Nyt lähden ostamaan junalipun johonkin. Ei ole vielä aika palata kotiin, muttei myöskään jäädä tänne.

Kaunista viikkoa, taitaa olla maanantai.


1 2 3 5