Onks kiire on moi pus

Ensimmäinen päivä kotona Helsingissä valkeni harmaana, harmaana, harmaana. Melkoinen kontrasti Sambian aurinkoon, kirkkaisiin väreihin ja kuumuuteen, mutta mielialani ei ollut lainkaan matala. Päinvastoin – odotin jo ratikkamatkaa ja take away -kahviani. Ja villahuiviakin, vähän.

Suuntasin palaveriin. Ratikasta näin ystävän juoksemassa kadulla, lenkkarit jalassa ja luurit korvilla, päättäväisen näköisenä sadetta päin. Hymyilytti. Sellaista se on täällä Suomessa…

IMG_0714Kivan palaverin jälkeen hortoilin moikkaamaan ystävää kauppaan ja unohduin sinne useammaksi tunniksi. Suuntasin lounaalle ja ketkäs olivatkaan ravintolan ainoat muut asiakkaat? Kaksi tuttua, joista olimme juuri siellä kaupassa toisen ystäväni kanssa puhuneet. Söimme pitkän lounaan, oli kivaa.

Koko päivän matkalla paikasta toiseen törmäsin ystäviin, tuttuihin ja tutuntuttuihin. Ihan kuin koko kaupunki olisi sanonut: tervetuloa takaisin, muistathan, että täälläkin on seikkailuja ja olet täälläkin onnellinen. Ja olenhan minä. Oikeastaan tosi, tosi onnellinen.

Kävin pari lyhyttä mutta hyvää keskustelua muutaman etäisemmän tuttavan kanssa kadunkulmissa. Läheinen ystävä tuli juosten vastaan, ratikkaan menossa, halasimme lennosta kun ratikan ovet jo kolisivat kiinni. Onks kiire on moi pus! Joskus viidessä sanassa tulee kaikki olennainen.

IMG_0723

Ja tänään aurinkokin näyttäytyi taas… Ajoimme veneellä saareen tsekkaamaan paikkaa tammikuiselle nuorisoleirille – sekin tuli kuin tilauksesta: ei meillä ehkä ole viidakkoja tai savanneja, mutta katsopas tätä havumetsää ja joulukuista merenrantaa…

Nyt muutama tunti tehokkaasti töitä, sitten tehdään pizzaa. Helsingissä kaikki hyvin.

P.S. Kiitos kaikille ihanista kommenteista edelliseen kirjoitukseen!


Puskista

image15

Palasin juuri kotiin. Nyt niiskutan ja köhin viltin alla, kuten aina pitkän lennon jälkeen. Kaikki niksit ovat käytössä, mutta kuiva lentokoneilma, pöpöt ja pitkä matka ilman unta ottavat lopulta aina matkalaisesta erävoiton.

Mutta kun suljen silmät, olen vielä hetken jossain muualla, siellä missä aurinko paahtaa otsaan punaisen läikän ja sirkat sirittävät korviahuumaavan kovaa.

image1

image6

Viime viikolla pakkasimme nelivetoauton ja ajoimme Kafuen kansallispuistoon. Elämäni ensimmäinen safari.

Moni asia oli kuin niistä seikkailukirjoista, joita lapsena luin: matka veneellä pitkin jokea majoituspaikkaan, joka sijaitsi keskellä puskaa. Kenttätuolit ja hyttysverkot. Ihmisten paahtunut iho, safarihatut ja khakinväriset shortsit. Moni asia lienee muuttunut Hemingwayn ja Blixenin safareista, mutta yksi on ja pysyy: safari on elämäntapa, joka vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Alan todella, todella ymmärtää miksi.

Näimme villejä norsuja, pahkasikoja, paviaaneja ja antilooppeja. Keskellä tietä vastassa oli iso lauma leikkisiä, koomisen isokorvaisia villikoiria – kuulemma harvinaisia, meillä kävi tuuri.

Safariautossa oli käärme. Työnsin sen tyynesti pois kyydistä – tätä, hyvät ystävät, on mielenrauha.

image2

image11

Meloimme joella karkuun virtahepoja – olkoonkin, että uhka ei ollut ehkä kovin todellinen. (Toisinaan ne kuulemma haukkaavat palasia kanooteista ja tönivät niitä kumoon. Silloin on tärkeää uida rantaa kohti, sillä virtahevot eivät ole erityisen fiksuja ja jatkavat veneen tuhoamista, eivät soutajan. But you better hope there are no crocodiles in the water, huomautti opas kun kohautin olkiani että eihän tässä sitten mitään.)

image5

kafue

Seuraavana päivänä näimme joenpenkalla köllöttelevän krokotiilin ja ihmeellisiä lintuja, joilla oli pitkät jalat ja yhtä pitkä nokka. Illalla keräännyimme leiritulen ääreen, kuusi toisilleen aiemmin tuntematonta. Sekin oli ihan niinkuin niistä seikkailukirjoista, paitsi että kukaan ei kertonut metsästysjuttuja eikä juonut liikaa giniä.

Opas vaati saada saattaa jokaisen telttaan – sometimes we do run into lions here.

image12

image13

Villi luonto ei suinkaan jäänyt teltan oven taakse. Minua vastassa oli dilemma: sänkyni yläpuolella hyttysverkossa roikkui jättiläismäinen, mahdollisesti myrkyllinen tuhatjalkainen. Kopauttaako se alas ja ottaa riski, että tuhatjalkainen putoaa keskelle sänkyä? Vai jättääkö paikoilleen ja riskeerata, että löytää sen aamulla suustaan? (Lopulta päädyin siihen, että tuhatjalkainen sai pitää nukkumapaikkansa ja minä vaihdoin omaani. Aamulla herätessäni tuhatjalkainen oli kadonnut. En halua miettiä, minne.)

Sammutin yölampun – kävi aurinkoenergialla, sitä polttoainetta Sambiassa riittää – ja odotin, että silmät tottuisivat pimeyteen. Odotin lisää. Eivät tottuneet. En ole koskaan kohdannut sellaista pimeyttä. Liikuttelin etusormeani silmieni edessä, enkä erottanut sen ääriviivoja edes silloin kun se hipoi jo nenääni. Tähtitaivas oli kirkkaampi kuin koskaan näkemäni – tein mielessäni merkinnän, että olisi jo korkea aika opetella tunnistamaan jotain muutakin kuin otava. Keskellä yötä heräsin virtahevon hirnuntaan.

image8

Jotkut paikat tuntuvat päässä, toiset sydämessä. Afrikka tuntui vatsassa ja jalkapohjissa. (Sillä kyllä, minulle tämä matka oli yhdellä tasolla matka Sambiaan ja toisella, paljon henkilökohtaisemmalla tasolla nimenomaan matka Afrikkaan – sinä voit ärsyyntyä siitä ilmaisusta tai et. Ehkä joku jopa ymmärtää tasan tarkkaan, mitä tarkoitan.)

Yhtenä iltana ajoimme seudun ainoalle korkealle paikalle katsomaan auringonlaskua. Istuin yksin tila-auton lavalla, kääriydyin värikkääseen huiviin piiloon tsetse-kärpäsiltä – ne rakastavat mustaa ja sinistä, kuten minäkin. Annoin puiden lehtien hipoa naamaa. Tunsin samaan aikaan lapsekasta riemua ja kummallista eheyttä. Ihan kuin jokin pieni hukassa ollut pala sisälläni, jonka puuttumisesta en edes ollut aiemmin ollut tietoinen, olisi löytänyt oikeaan paikkaan. Tunne tuli salaa ja yllättäen (kirjaimellisesti puskista), en koskaan aiemmin ollut haikaillut puskiin, savanneille tai viidakkoon – meri ja rannikko oli aina se minun juttuni.

Punaisesta maaperästä alkoi kurotella juuria, ne kasvoivat kiinni jalkapohjiin ja säteilivät lämpöään ja painoaan vatsanpohjaan, sellaisella tasapainottavalla tavalla kuin kuumailmapallon koriin kiinnitetään hiekkasäkkejä, jottei se lähde holtittomasti lentoon. (Ja silti se lentää.)

image9

image10

Jättiläismäinen tulipallo painui horisontin taa ja alkoi tulla pimeä. Oppaat alkoivat nopeasti pakkailla tavaroitamme kasaan. Oli meidän aikamme vetäytyä telttoihin ja tehdä tilaa niille, jotka liikkuvat yössä meitä ketterämmin.

Löysin leirimme kirjahyllystä kirjan, jossa kerrottiin erilaisista safaripaikoista ja ihmisistä niiden takana. Tony Church -niminen safariopas luonnehti savannien viehätystä näin:

”…the dust of Africa seeps into your body and a bond is reborn. I call it ’genetic memory’ and it’s one of the most powerful sensations you can ever experience.”

image14

Olin tuntenut heti ensimmäisistä hetkistäni puskien keskellä sen, mistä herra Church puhuu. A bond is reborn. Ehkä olen käynyt siellä entisessä elämässäni tai ehkä maaperän tomussa on jotain, joka koskettaa sitä paikkaa sielussa, jonne on koodattu koti – tiedemiesten mukaan me kaikki olemme kotoisin jostain päin Afrikkaa. Ehkä täydellinen pimeys muistuttaa meitä äidin kohdusta. Tai ehkä kaikki se villi luonto vain saa meidät palaamaan hetkellisesti johonkin alkuperäiseen ja turmelemattomaan.

En tiedä, mutta sen tiedän, että jokin sisälläni liikahti eikä se ole luisunut takaisin vanhalle paikalleen sen jälkeen.

Ei edes nyt, kun naputtelen tätä tuhansien kilometrien päässä helsinkiläisen kerrostalon keittiössä, missä ei tarvitse naksauttaa lamppua päälle. Täällä kaupungin valot pitävät huolen siitä, ettei koskaan ole oikeasti pimeää.


Samaan aikaan Sambiassa…

… Ei keitellä simpukoita, kuumennella glögiä tai lallatella joululauluja, vaan lisätään lisää aurinkorasvaa.

sambia1Terveisiä Afrikasta! Sambiassa asuva lukijani kutsui minut tänne ja tuumasin, että siinäpä loistava idea. Tätä ennen en nimittäin koskaan ollut käynyt Afrikassa (tai no Marokossa, mutta sitä ei lasketa).

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin kirjoittelen tätä kuumalta terassilta värikkääseen kankaaseen kääriytyneenä, mangoa napostellen. Tämä lienee se hetki kun voi heittää itsensä kanssa yläfemman hyvin tehdystä päätöksestä. (Ja Pialle tietysti kiitos, kumarrus ja ylistys kutsusta!)

sambia2

Parin päivän perusteella tiedän tämän:

Naiset kantavat oikeasti asioita päidensä päällä. Vesiruukkuja en ole nähnyt, mutta pahvilaatikoita, hedelmälaatikoita ja lentolaukkuja kyllä.

Sateen jälkeen tuoksuu ihanalta. Märältä mutta paahteiselta, jotenkin salaperäiseltä.

Sateesta puheenollen – se saattaa yllättää koska vain, ja kun täällä sataa, silloin sataa. Kojujen päälle vedetään äkkiä pressut, tuolit taitellaan salamannopeasti syrjään ja ihmiset juoksevat katosten alle, missä seistään kylki kyljessä. Kauaa ei tarvitse odotella – kaikki on ohi yhtä äkkiä kuin se alkoikin.

sambia3Afrikassa kaikki muu paitsi sadekuuro kestää kauan, toisinaan käsittämättömän kauan, eikä tehokkuus ole näemmä järin arvostettu hyve. Kaikkialla tykätään jonoista, piiitkistä, hitaasti liikkuvista jonoista. Mitä nopeammin tämän hyväksyy, sitä enemmän matkasta voi nauttia. Itse sain opetukseni jo Etiopiassa, jonka kautta matkustin Sambiaan. Koko kansainvälisellä lentokentällä oli kokonaiset neljä turvatarkastajaa ja infernaaliset jonot. Kun pääsin vihdoin läpivalaisuun 15 minuuttia ennen lentoni lähtöä varmana siitä että lähtöportti on jo suljettu, tarkastaja totesi ”madam, you have plenty of time” ja kehotti minua menemään takaisin jonon hännille. Kiire – mikä kiire?

Kaikki maistuu Sambiassa paremmalta. Jopa kurkku on mehevää ja makeaa. Salainen ainesosa: aurinko.

Mangot ovat sesongissa. Valtavia mangopuita on kaikkialla, talojen pihoilla, teiden varsilla ja virastotalojen edessä. Sopii minulle.

Afrikkalaiset puut ovat juuri sellaisia kuin kuvittelin, matalia, leveitä ja vähän kähäriä. Että nekin ovat osanneet kasvaa juuri oikean mallisiksi mantereella, jossa usein kaipaa piilopaikkaa paahtavalta auringolta.

sambia4

Sähkö ei ole itsestäänselvyys. Sitä saa vain tiettyinä vuorokaudenaikoina – ja milloin, se tulee joka päivä yllätyksenä. Silloin hurrataan, kaivetaan paistinpannut esiin, paistetaan munakas ja rynnätään lataamaan kännykät.

Tämänkin olen oppinut kantapään kautta: myös suihkun ja vessan käyttämiseen vaaditaan sähköä. Vesi katkeaa tietysti juuri, kun on saanut shampoot hierottua päähän. Afrikka opettaa huumorintajua.

Nyt pitää mennä, sillä sähköt ovat päällä ja kuulin juuri mainittavan sanan kahvi.

Iso auringon paahtama pusu Suomeen!