Menolippu

Sain isältäni joululahjaksi Museokortin ja sanotaanko, että olen melko innoissani.

Yhdellä ja samalla kortilla pääsee lähes kaikkiin Suomen museoihin ilmaiseksi! Tämä  tulee muuttamaan täysin sen, miten käytän museoita.

image1

Nyt voi poiketa vaikka vain vartiksi jos sattuu kävelemään ohi, jos haluaa siirtyä hetkeksi tästä maailmasta toiseen, pitää pienen breikin tai käydä yksinkertaisesti hengittelemässä Kiasman ilmaa. Voi käydä katsomassa saman näyttelyn monta kertaa (Cartier-Bresson, otto kolme, täältä tullaan!). Voi parkkeerata inspiroivan työn eteen, ottaa käteen muistikirjan ja alkaa riipustella ideoita.

Voi piipahtaa Ateneumiin vain katsomaan aina sitä yhtä ja samaa Gallen-Kallelaa, jota tekee mieli tuijottaa kun elämä alkaa tuntua liian tasapaksulta – eikä tarvitse silti maksaa koko näyttelystä.

Tämä tekee museossa käymisestä niin paljon monipuolisempaa, rennompaa ja helpommin lähestyttävää. Ei tarvitse aina tehdä lähtemisestä isoa produktiota ja koluta joka ikisen näyttelyn jokaista huonetta, koska katsotaan nyt koko rahan edestä.

Oi 2016, sinusta on tulossa inspiroiva vuosi.


Aamupalaa, kaizenia ja yksi kiva Insta-kisa

habitat-(7-of-10)

Yhteistyössä Habitat

Päätin reilu viikko sitten, että alan syömään joka päivä aamupalan. Se olkoon askel numero yksi kaoottisen epäsäännöllisiksi lipsuneiden ruokailutottumusteni korjaamisessa.

habitat-(8-of-10) Olen viime aikoina lukenut japanilaisesta kaizen-filosofiasta, jossa keskeistä on ajatus, että on paljon viisaampaa tehdä pieniä muutoksia yksi kerrallaan kuin rysäyttää koko paletti kerralla uusiksi.

Teoriassa tiedämme tämän varmasti kaikki, mutta silti varsinkin näin tammikuussa herää aina pieni kiusaus: pitäisikö lopettaa se-ja-se paha tapa, ja aloittaa liikunta viisi kertaa viikossa, tehdä suursiivous, alkaa meditoida kerran päivässä, pitää päiväkirjaa, lopettaa sokeri, gluteeni, maitotuotteet, alkoholi ja lihansyöminen? … vain löytääkseen itsensä kuukauden päästä tismalleen samasta tilanteesta, josta lähti.

Olen itse tehnyt tuon monen monta kertaa, epäonnistunut aina, ja silti huijannut itseni yhä uudestaan kuvittelemaan että juuri tämä kerta tulee olemaan erilainen.

Joten tällä kertaa ajattelin kerrankin malttaa kokeilla tällaista erilaista lähestymistapaa: yksi askel kerrallaan. Luonnostaan kärsimättömän ihmisen painajainen, mutta kasvamassahan täällä ollaan.

Siispä: aamupalaa.

habitat-(10-of-10)No niin, eksyin vähän sivuraiteille, kuten tapoihin kuuluu. Syy, miksi räpsin tästä yhdestä loma-aamun aamiaisesta kuvia oli se, että minun piti vinkata teille Habitatin Insta-kisasta.

Näissä kuvissa vilkkuu paljon Habitatin juttuja – astiat, tyynyt ja maljakot sekä tuoksukynttilä. Oma suosikkini on Tiffany-tarjotin, josta saa taiteltua esiin jalat. Sillä voi siis tarjoilla aamiaisen sänkyyn ilman vaaraa läikkymiskatastrofista. Siitä saa myös matalan pöydän piknikille tai vaikka olohuoneen lattialle, jos haluaa leikkiä japanilaista samalla kun pohdiskelee kaizenia.

habitat-(1-of-10)

habitat-(4-of-10)Astioista lempparini ovat (ylläri!) käsintehdyt posliinikulhot, jotka ovat ihanan tuntuiset käteen, kevyttä posliinia. Jotain japanilaista niissäkin… alanko aistia teeman?

habitat-(6-of-10)Niin, se kisa! Jos sinulta löytyy kotoa Habitatia, osallistu ihmeessä Insta-kisaan, jossa jaossa on 100 euron lahjakortteja Habitatiin. Nappaa kuva kotoasi löytyvästä Habitatin esineestä tai huonekalusta sen luontaisessa kotiympäristössä ja tägää kuvasi @habitatsuomi ja #habitatkotona, niin olet mukana kisassa. Kilpailuaikaa on 3.2. saakka.

habitat-(3-of-10)

Sopivankokoisia askelia kaikkien tammikuuhun!


Narskuu

suokki5On siis talvi. No, varmaan tiesittekin sen jo, jos olette katsoneet ikkunasta ulos tai – kuten minä –  erehtyneet kävelemään ovesta ilman talvitakkia. En omista sellaista, koska pari kesää sitten myin omani kirppiksellä kun päätin raivoissani, etten aio elää enää yhtään talvea Suomessa.

No, kuinka sitten kävikään… on talvi, ja olen Suomessa. Ja jostain syystä kumpikaan asia ei häiritse minua ollenkaan.

suokki3 Teimme eilen päiväretken Suomenlinaan. Saavuimme saarelle samaan aikaan lumisateen kanssa ja tajusin, etten ole ehkä koskaan käynyt Suokissa talvella. Katselin lumisia teitä ja rakennuksia samalla ihmetyksellä kuin toppatakkeihin hautautuneet turistit.

Kylmästä huolimatta kävelimme ympäri saaria, kiipesimme katsomaan maisemia, otimme kuvia, koska Stellan saksalainen vieras halusi nähdä kaiken. En kehdannut sanoa, että varpaani olivat jo irtoamassa jalkateristä kuin poikki napsahtelevat jääpuikot (niin – en omista myöskään talvikenkiä. Saattoivat mennä siinä samassa kiukunpuuskassa). 

IMG_1089

suokki2Kun kaikkien naama helotti pakkasesta punaisena, menimme Doritin olohuoneeseen juomaan kahvia ja syömään karjalanpiirakoita. On onni saada hengailla niin monenlaisten kanssa, seurata vierestä kaikenlaista elämää, kuulla kuinka puutalon ulko-ovi aukeaa, sisään pelmahtaa joukko punaposkisia poikia ja joku huutaa ovelta äiti saaks Emil tulla meille. 

Kun lähdimme, oli jo tullut pimeä. Lumi narskui kenkien alla ja tajusin, etten muistanut, milloin olisin viimeksi kuullut sen äänen. Olen kai elänyt liian monta talvea joko paeten sitä tai poistumatta kaupungin keskustasta – siellä missä kävelyreitit ovat aina valmiiksi tallatut.

suokki4

Tiedättekö, miten äänet ja tuoksut toimivat joskus teleportteina, ja sitä siirtyy hetkessä paikasta toiseen? Pimeä ilta, lumi narskuu kengänpohjien alla… Muistin äkkiä talvet vuosien takaa, kun oli liian vanha kyhjöttämään kotona, mutta liian nuori pääsemään sisälle muualle kuin Mäkkäriin. Miten sitä jaksoikin hytistä ulkona pakkasella kaikki illat – ilman pipoa, tietysti.

Lähiöiden talvi oli kuollutta kuolleempi, ankea, pimeä, ei koskaan mitään tekemistä ja silti… kukaan ei voi tietää sitä tunnetta, jos ei ole kasvanut siellä missä minä, me:

Höyryävä hengitys, seuraavaan bussiin 40 minuuttia, katulampun kelmeä valo. Ja vatsanpohjassa jäätyneitä perhosia.


2016

Tuntuu, että vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa pitäisi aina sanoa jotain merkittävää. Siksi en kirjoittanut eilen mitään – ei ollut mitään suureellista sanottavaa. Vuodenvaihde oli kaiken kaikkiaan varsin epädramaattinen.

Ei tullut tunnekuohua tai katkeransuloisia hyvästejä menneelle, ei kirkkaita unelimia tai visioita ensi vuodelle. En tehnyt lupauksia tai suunnitelmia, en kerrannut mielessäni viime vuoden huippuja tai laaksoja. Olin yksinkertaisesti hyvällä fiiliksellä, heiluttelin tähtisädetikkuja, söin perunasalaattia.

vuodenvaihde-(1-of-1)

Uudenvuodenpäivänä keittelin teetä, tein vähän töitä ja luin kirjan. Vuoden ensimmäinen ateriani oli paketti pussinuudeleita ja kaksi pakastimen perältä löytynyttä Apetitin kasvispihviä. Aika mitäänsanomaton aloitus.

Tänään mietin, että tämä vuosi taitaa tuoda mukanaan isoja muutoksia ihan ilman minun sekaantumistanikin. Ehkä ei tarvitse miettiä lupauksia tai kirjata ylös tavoitteita – riittää, että pitää hatusta kiinni, koska kohta mennään.

Onnellista uutta vuotta!