Mä ikkunoita putsailen

image1-2

Vietin pitkän viikonlopun maalla.

Maisemanvaihdos teki hyvää, kuten niillä on tapana. Istuin kolme päivää tuvan pöydän ääressä, aina yksi tai kaksi koiraa sylissä. Join ihan hirvittävästi kahvia mutta nukuin paremmin kuin naismuistiin. Kahdeksan, yhdeksän tuntia yössä, enkä herännyt kertaakaan ahdistuksen kuristavaan kouraan, kuten kaupungissa aina. (Se iskee joka yö kahden ja kolmen välillä – hätkähdän hereille siihen ajatukseen, että jokin on vialla, vaikka mikään ei ole. Elimistöni on valinnut tällaisen tavan ilmoittaa stressistä – kiitti vaan, olen kuullut että vaihtoehtoina olisi ollut myös laihtuminen ja ennennäkemätön työinto.)

Johtui ehkä hiljaisuudesta, ehkä siitä, että maalla ilmakin on hapekkaampaa, mutta hitto että nukutti ja makeasti. Tai sitten vain siitä pimeydestä. Milloin kaupungissa viimeksi joku on sanonut kato, ihan mieletön tähtitaivas?

Helsingissä oli kuulemma ollut lämmintä ja aurinkoista. Kaverit lähettelivät kuvia, joissa siristeltiin silmiä ja hymyiltiin hammashymyä. Maalla oli pakkasta ja satoi lunta. Olihan se nättiä, mutta kiltti talvi, jää sinne, älä enää löydä meikäläistä…

Kotimatkalla Helsinkiin jännitimme, missä kohti matkaa talvi vaihtuu kevääksi. Kuuntelimme Ryan Adamsin versioita Taylor Swiftin biiseistä (outo konsepti, mutta toimii). Autosteroista kaikui,

Are we out of the woods yet?
Are we out of the woods yet?
Are we in the clear yet?

Mietin, tuleeko elämässä koskaan sellaista hetkeä, kun voisi huokaista helpotuksesta ja todeta että jepujee Taylor/Ryan, selvillä vesillä ollaan. Olen varmaan metsästänyt sitä hetkeä koko elämäni, vaikka epäilen, ettei sitä edes ole olemassa. Niinhän se menee – etsii, etsii, etsii ja löytää, ja ihan kohta pitää taas etsiä. Lempifarkut kuluvat haaroista puhki ja kun on vihdoin löytänyt sen oikean kampaajan, kampaaja haluaa kauppakorkeakouluun.

(Kiinnostava ajatus: jos hyväksyy sen, että aina saa etsiä, tai sitten vaan kerta kaikkiaan lopettaa etsimisen top tykkänään, onko lopputulema lopulta sama?)

Rakentelen mielenrauhaani pala palalta – joskus sitä ei järkytä edes uutiset maailman perikadosta tai käärme auton takapenkillä, joskus se menee romuksi yhdestä sanasta. Ja sitten keräilen tiilenpalat ja aloitan alusta. Viissataakuus ikkunaa, kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, niin alusta täytyy mun taas aloittaa…

Kilometrit mittarissa raksuttivat, talvi tosiaan vaihtui kevääksi kesken matkan, valtatie kapeaksi kaduksi ja korkeat havupuut kerrostaloiksi. Krunan katot nähdessäni mahanpohjassa alkoi kutitella ilo – maalla on mukavaa, kaupungissa elämää.

Ilma täällä on tosiaan selkeämpi. Haalin tiilenmurikat kasaan ja aloitan taas. En enää ihan alusta, perusta kestää jo hurrikaanin tai pari. Sellainen(kin) armonmurunen on meille tässä elämässä annettu, että vaikka perille ei pääse, koskaan ei tarvitse kulkea sentään ihan lähtöruudun kautta.

Joten jatkan ja laulain työtäin teen, saatan vähän vihellelläkin.

Kevät toi, kevät toi muurarin…