Elämä

On siis kesä

5.6.2016

kesakuu

Viime viikolla tajusin, että syreenit olivat puhjenneet kukkaan enkä minä tiennyt siitä mitään. (Aikaisempina vuosina olen tarkkaillut niiden tilannetta ensimmäisistä lehdistä asti.) Kertoo ehkä olennaisen tästä keväästä – on mennyt vähän sumussa.

Mitä siis kuuluu, Marja-Leena?

Täällä minä olen elellyt croissanteilla ja valvonut valoisia öitä. Lokit alkavat pitää rannassa hitonmoista meteliä joka aamu neljän maissa ja herään siihen joka kerta. Univelkaa, utuisuutta pään alueella.

Pari päivää sitten ostin ystävämyynneistä mandoliinileikkurin, koska ajattelin alkaa taas tehdä salaatteja. (Tosin tähän mennessä olen käyttänyt sitä pääasiassa parmesaaniin. Haaveilen ainakin ohuista rapeista retiisisiivuista ja fenkolilastuista, jotka marinoidaan sitruunassa ja oliiviöljyssä.) Vihannekset kiinnostaa, kahvia kuluu (syy: edellämainitut lokit).

Olen tehnyt ihan sopivasti töitä, kaikenlaista projektia on ollut ja olen pitkästä aikaa lisäksi ihan oikeissa päivätöissä. Olen itse asiassa nauttinut kiireestä ja tekemisen meiningistä. Sitä käsikirjoitustanikin kirjoitan, hitaaaaasti enkä edes kovin varmasti. Kirjoitan myös Type & Tellin blogiin kirjoittamisesta, käykää kurkkaamassa jos aihe kiinnostaa – viimeksi juttelin ihanan Riikka Pulkkisen kanssa ja horisin aamusivujen taiasta.

Olen lukenut Khemiriä, Itkosta, Hemingwayta ja taas kerran Geri Halliwellin omaelämäkertaa:

All my life I’ve felt as if I’m going to die tomorrow. That I’m running out of time. What if I don’t finish what I set out to do? Even when I speak, I race to get things out. I’m very conscious of death, of an unseen clock ticking away in the background. Quickly, Geri, don’t wait.

I hear you, Geri. Osaisipa ottaa aikansa ja tilansa tässä maailmassa. Tajusin yksi päivä, että puhun ihan helvetin nopeasti, koska olen aina varma, että joku kuitenkin keskeyttää. Ehkä siksi aloin kirjoittaa.

Olen kuunnellut pääasiassa Fleetwood Macia ja Prinssi Jusufia (se kanaa uunis -biisi saa minut aina välittömästi hyvälle tuulelle) ja välillä iltaisin työhuoneelle kävellessäni Eleanor Rigbyä (silloin tunnen olevani ylhäisessä yksinäisyydessäni mystinen ja kohtalokas).

Tänään kuuntelin Tuija Pehkosen haastattelun Antti Tuiskusta. Suosittelen, ehkä paras asia johon voit tänään käyttää tunnin. Ilahduin myös Elina Tanskasen kolumnista Hesarissa, “Pysy kärsivällisenä, vaikka maailma yllyttää pikaiseen haaveiden toteuttamiseen.” Nuo kaksi yhdistyivät mielessäni – Anttikin elää nyt uransa menestyksekkäintä aikaa mutta sanoo haastattelussa, ettei olisi pari vuotta sitten ollut mitenkään valmis tekemään niitä juttuja, joita tekee nyt. Sen sijaan otti aikalisän ja kuullosteli. Asiat ottavat aikansa, sitä opettelen tässä itsekin.

Vaikka ulkoisesti mitään erityistä ei ole oikeastaan tapahtunut, tämä kevät on ollut yksi vaikeimmista. Vuosikymmenten kilpajuoksun jälkeen lapsuuden möröt saivat vihdoin kiinni ja nyt olen sitten käynyt läpi kaikkea, luovinut läpi mielen kaatopaikkojen ja paskamyrskyjen ja kohdannut asioita joille olisin kaikkein mieluiten lyönyt luurin korvaan – ja vuosikausia yritinkin. Mutta olen iloinen, että näin kävi juuri nyt, ehkä tästä eteenpäin on sitten kevyemmät kantamukset. Sen olen tajunnut, että haavoja ja arpia ja issueita on kaikilla, ja pahiten sekaisin ovat ne, jotka luulevat, ettei niitä ole.

Mitä sitä omiaankaan piilottelemaan, raskaaksi käy. Suosittelen muuten kaikille Brené Brownin tuotantoa, silmiä avaavaa tekstiä häpeästä, rehellisyydestä ja myötätunnosta.

Kevät vaihtui virallisesti kesäksi. En ole julistanut tätä kesää rakkauden kesäksi kakstuhattakuusitoista, en silmät kiiluen huutanut että tästä tulee kaikkien aikojen kesä, en ole edes perinteiseen tapaan vannonut että tänä kesänä vihdoin opettelen purjehtimaan.

Ajattelin ihan vaan kattella. Ei haittaa, jos ei tule vuosisadan kesää joka muuttaa kaiken, eikä haittaa, jos tulee. Olen ihan tyytyväinen, kun muistan lähteä ulos ja nähdä ne syreenit. Ostaa kahvin kioskilta, pistää jalkaa toisen eteen. Välillä tuntea hillitöntä riemua silkasta olemassaolosta ja, kuten Tuiskukin sanoo, nähdä ne kaikki puiden värit. Joskus pistää Eleanor Rigbyn soimaan ja itkeä kaikkea mitä en ole antanut itseni itkeä. Ekaa kertaa elämässäni tajuan, ymmärrän ja hyväksyn, että niin tätä ihmiselämää on tarkoitus elää. Kaikkien kirottujen ja siunattujen tunteiden  l ä p i , ei niiden vieressä.

Kuka tarvitsee täydellistä pastellinsävyistä hattara-pinterest-maailmaa, jos voi saada tämän, jossa on kaikki värit?

Kaunista kesää, varjoihin ja aurinkoon.

 

((Ai niin, pistän täältä nyt kommentoinnin pois päältä, kun näköjään en käy täällä kauhean usein. Jos on jotain mielen päällä, aina saa laittaa sähköpostia tai kommenttia Instagramissa @eevakolu. Kuten Frasier sanoisi, I’m listening.))

Puoli tuntia
Älä järjetön enää kapinoi

You Might Also Like