Puolitoista vuotta sitten monen muun tavoin minäkin hullaannuin pienestä vaaleanpunaisesta kirjasta, joka lupasi, että tavarani järjestämällä järjestän samalla elämäni.
Kirja oli tietenkin japanilaisen Marie Kondon maailmanlaajuinen tapaus, Siivouksen elämänmullistava taika.
Luin kirjan puhelimeltani puuduttavan pitkällä lennolla. Olin juuri viettänyt vajaan kuukauden Meksikoa kierrellen ja hurmaantunut siitä, kuinka vähällä tavaralla ihminen pärjää. (Lomalla on aina helppo muistaa, että yksinkertainen elämä on parasta elämää.) Koko omaisuuteni kulki rinkassa, ja kun maisema alkoi kyllästyttää – ei muuta kuin reppu selkään ja bussin kyytiin, ja seuraavan aamuna heräsin jostain ihan muualta.
Innostuin lennolla Kondon kirjasta ja aloin toteuttaa massiivista raivausta heti kotiin palattuani. Kannoin kirppikselle ja hyväntekeväisyyteen suurimman osan kirjoistani, vaatteistani ja astioistani. Heitin vanhoja papereita roskikseen ja asensin ihan omin käsin vaatekaappiini vetolaatikot, jotta voisin alkaa harjoittaa Kondon suosimaa pystyviikkausmetodia.
Oloni oli kevyt ja kotini näytti paremmalta. Alkuhuuman jälkeen ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun huomasin, että en edelleenkään viihtynyt kotonani. Se oli minulle yhä enimmäkseen varasto, jossa kävin nukkumassa ja pukeutumassa. En osannut laittaa musiikkia soimaan tai istua rauhassa ruokapöydän ääreen. Tuoksukynttilät pölyttyivät ikkunalaudalle, koska en ikinä polttanut niitä. Missä oli se luvattu elämän mullistava taika?
Puolitoista vuotta myöhemmin tavaramäärä oli edelleen pysynyt kurissa ja pystyviikkasin edelleen sukkani ja pikkarini (tapa josta en aio luopua enää ikinä), mutta: ei edelleenkään taikaa. Kotona ollessani oloni oli useimmiten levoton ja epämääräinen. Asun ihan riittävän isossa yksiössä mukavalla alueella, kauniissa vanhassa talossa. Asuntoni on nykypäivän kriteerien mukaan ihana: valoisa, korkeat huoneet ja lautalattiat. Turhauduin. Mikä minussa on vikana, kun en edelleenkään viihdy täällä?!
Yhtenä päivänä pieni vaaleanpunainen kirja osui käteeni ja päätin lukea sen uudestaan. Jos olin vaikka missannut jotain ensimmäisellä kerralla?
No olinko!
Ensimmäisellä kerralla olin ollut niin innoissani tavaroiden raivaamisesta, että en ollut sisäistänyt juuri mitään muuta kirjasta. Elämäni on ollut yhtä myllerrystä ja mullistusta viimeiset vuodet. Huomaamattani olin ottanut KonMari-projektinkin sellaisena – yhtenä repivänä, radikaalina muutoksena lisää. Sellaisena, jossa mennään raivolla eteenpäin eikä pysähdytä hetkeksikään kuulostelemaan, miltäs tämä nyt oikein tuntuukaan. Kondo suosittelee varaamaan projektiin aikaa jopa puolisen vuotta – minä taisin tehdä kaiken yhdessä tai kahdessa viikonlopussa.
Mutta ennen kaikkea olin pitkälti ohittanut sen, että ei KonMarissa loppujen lopuksi ole kyse tavaroista. Kirja sivuaa monia ajatteluun ja henkiseen hyvinvointiin liittyviä ajatuksia, mutta ne jäävät helposti jalkoihin ilmiön ympärillä käytävässä keskustelussa, joka käsittelee pääasiassa juurikin niitä tavararöykkiöitä.
Pohjimmiltaan KonMarissa on kyse siitä, että otetaan vastuu omasta elinympäristöstä. Opetellaan elämään sellaista elämää, joka sopii juuri minulle ja on juuri minun näköiseni, ei muiden ihmisten tapojen, odotusten ja vaatimusten.
Vaikka koti on paikoista henkilökohtaisin, siihen kietoutuu valtavasti muiden ihmisten odotuksia ja ”totuuksia”.
Tämä ja tämä esine on säilytettävä, koska sain sen tärkeältä ihmiseltä.Jos heitän tämän pois, henkilö x loukkaantuu.Kyllä ikkunassa on oltava verhot.Tietenkin aikuisella ihmisellä on oltava yhtenäinen astiasto. Eihän nyt keittiöön voi laittaa sohvaa!
KonMari pistää meidät ajattelemaan: miksi ei? Miksi en voisi luopua leivänpaahtimesta tai säilyttää kirjoja eteisessä? Miksi pitäisi olla sitä ja tätä ja tuota, jos niillä ei ole itselleni merkitystä?
Hyvä ystäväni luopui juuri kaikista pöydistä kotonaan. Syödessämme kanaa ja perunamuusia lattialla hän kertoi, että ihmiset alkavat yleensä heti kysellä, mitä asuntoon on tulossa – millä hän aikoo täyttää kaiken sen tyhjän tilan. Ystäväni vastaa kyselijöille: ”en millään. Tämä tyhjä tila tekee minut onnelliseksi”.
Kondo kehottaa aloittamaan koko projektin visualisoinnilla: millaisessa ympäristössä haluan elää? Millainen arki tekisi minut onnelliseksi? Millainen olisi hyvä päivä kodissani, mitä tekisin, mihin käyttäisin aikani? (Arvatkaapa, teinkö tätä ensimmäisellä kerralla.)
Tavaran karsimiseen Kondo kehottaa suhtautumaan vahvasti tunteella. Sen sijaan, että miettisimme, tarvitsemmeko jotain tavaraa tai onko se käytännöllinen, meidän pitäisi ottaa kotimme jokainen esine käteen ja kuulostella, millaisia tunteita se meissä herättää. Iloa, innostusta, surua vai raskaita ja synkkiä fiiliksiä? Miten kotona oleminen voisi tuntua hyvältä, jos tila on puolillaan esineitä, jotka eivät tunnu?
Käydessäni läpi KonMarin toista kierrosta huomasin, että ensimmäisellä kerralla en ollut malttanut oikeasti pysähtyä kuuntelemaan itseäni. Rinnassani lepattava levottomuus oli hallinnut myös projektia. Kun rehellisesti kuulostelin tavaroiden herättämiä tunteita, huomasin, että olin säästänyt paljon sellaista, mikä herätti minussa ikäviä tunteita. Käytin esimerkiksi lähes päivittäin vaatteita, joissa en tuntenut oloani hyväksi! Kaapissani oli kallis mehuprässi, joka herätti minussa syyllisyyttä, koska en jaksanut käyttää sitä tarpeeksi usein. Kirjahyllyni oli puolillaan kirjoja, jotka tuntuivat huutavan: hei, et ole vieläkään lukenut meitä vaikka päätit jo ajat sitten! Kaikki nämä tavarat kyllä liittyivät käsitykseeni ihanasta elämästä – tuorepuristettua mehua, kivoja vaatteita, kirjoja! – mutta kun kuulostelin sisintäni rehellisesti, huomasin niiden herättävän minussa negatiivisia fiiliksiä. Lahjoitin mehuprässin ystävälleni (sille samalle, jolla ei ole enää pöytiä) ja päätin, että jos tuorepuristettu mehu todella on hyvän elämän eht0, ehkä voin silloin tällöin ostaa sellaisen kahvilasta.
Vaikka luopuminen on iso ja näkyvin osa KonMaria, on siinä aivan yhtä paljon kyse säilyttämisestä. Kondo puhuu paljon siitä, että rakkaat esineet kannattaa sijoitella kotiin inspiroivasti, niin että niiden näkeminen ja käyttäminen lisää iloa elämään joka päivä. Ei ole ihan sama, saatko aamulla ottaa kahvinpurusi kauniista purkista vai repaleisesta vuotavasta pussista, tai hengailetko kotona kivoissa kotivaatteissa vai reikäisissä ryysyissä – silloinkin, kun vain sinä itse olet näkemässä.
”Laukkuasema.”
Ennen kaikkea KonMarissa on kyse siitä, että lisäämme iloa ja hyvää oloa elämäämme. Emme kysy muilta, onko tämä typerää tai onko tässä ”järkeä” jollain yleisesti hyväksytyillä kriteereillä, vaan kuuntelemme itseämme. Jos yksin asuva ystäväni haluaa syödä ateriansa olohuoneen matolla istuen, mitä se kellekään muulle kuuluu?
Tällainen juurtuneen ajattelutavan muuttaminen on valtavan suuri asia. Ei siis ihme, jos kaikkia Kondon filosofian vivahteita ei sisäistä heti ensimmäisellä kerralla.
KonMari-metodin toteuttaminen vaatii satoja valintoja, joissa ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan perstuntumaan. Se lisää itsevarmuutta muillakin elämänalueilla. Tavaroiden raivaus ei ole itseisarvo, vaan yksi keino päästä lähemmäs omannäköistä elämää ja itsevarmuutta alkaa elää sitä.
Kun kysyt satoja kertoja itseltäsi, mitä tunteita tämä tavara tai asia minussa herättää, alat pikku hiljaa luottaa kykyysi tehdä päätöksiä. Ihan itse. Sellaisia päätöksiä, jotka vievät sinua kohti sitä mitä oikeasti haluat – myös kotisi ulkopuolella.
Jos minulta kysytään, juuri tätä on siivouksen elämänmullistava taika.
Teksti ja kuvat: Eeva Kolu
