Huomaan käyttäväni täällä jatkuvasti sanaa beautiful.
Kerron maistaneeni paikallisesta rypäleestä tehtyä roseeta ja se oli beautiful.
Maistuiko ruoka? Oh it was beautiful, thank you. Ja mitä piditte viinistä? Beautiful!
Duomo ilta-auringossa: beautiful, ja katsopa, ihmisiä virtaa sisään… pääsiäiskonsertti on alkamassa. Jään kuuntelemaan. Millaista musiikki oli? Oh it was beautiful!
Pyörittelen marketissa käsissäni artisokkia, tomaatteja, fenkoleja, ne ovat kaikki beautiful.
Joku näyttää kännykältä kuvia kotipaikkakunnastaan, lapsistaan. Beautiful. Hipelöin paikallista keramiikkaa, pellavia, kynttilöitä. Beautiful, beautiful, beautiful. You have a beautiful store, sanon ennen kuin poistun ostamatta mitään, silti ravittuna.
Ikkunani edessä iltaisin lentelevät pääskyset ovat beautiful, ja niin ovat niitä säestävät kirkonkellotkin.
Kättelen miestä, jonka käsillä on tehty muutakin kuin pelattu pleikkaa. Möläytän: you have beautiful hands! ennen kuin ehdin ajatella onko se sopivaa.
(Tuntuu, että täällä se on. Kerran, kun työnnän pääni ikkunasta ulos katsellakseni beautiful pääskysiä ja kuunnellakseni beautiful kirkonkelloja, naapurini huutaa minulle ciao bella. Naurattaa.)
Kerran näen jotain niin kaunista, että sana takertuu kurkkuuni. Lopulta saan sanottua latteasti very pretty. Joskus suurin liikutus piiloutuu arkisimpiin sanoihin.
En ole huolissani sanavarastoni supistumisesta yhteen adjektiiviin. Tiedän, että olen totuuden äärellä, itseni äärellä.
Kun alan nähdä kaiken kauneuden, melkein kestämättömän.
Silloin tiedän, että pahin on takana. Ja paras tässä.
La grande bellezza. Suuri kauneus.
