Ajatuksia Matkat

Terveisiä maailmalta

8.12.2021

Pakkasin laukun, kävelin läpi (korona-)passintarkastuksesta, istuin lentokoneessa. Kävin ulkomailla.

En sano että matkustaminen olisi koskaan ollut itselleni arkipäivää tai että olisin ikinä pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, mutta ennen se tuntui kuitenkin… tutulta.

Nyt se tuntui samaan aikaan tutulta (aivan! Näinhän minä aina pakkaan käsimatkatavarat, tuolta ostan vesipullon…) ja joltain uudelta ja vieraalta. Edellisenä iltana jännitti, oikeasti jännitti, kuten silloin joskus kun oli ihan ensimmäisiä kertoja lähdössä. Maailmalle.

Maailma näytti suurelta, vilkkaalta ja kauniilta. Maailma oli viime viikolla Pariisi.

Junassa lentokentältä keskustaan laitoin silmät kiinni ja kuuntelin pehmeänä soljuvaa ranskaa, jotain muitakin kieliä joita en edes tunnistanut.

Vielä metrossakaan ei tuntunut ihan siltä, että olen oikeasti nyt täällä, maailmalla, ulkomailla, jossain kaukana kotisohvasta.

Se tunne tuli vasta sitten, kun näin katot.

Hotellihuone oli sellainen kuin ne tuppaavat Pariisissa olemaan – pieni, vähän ummehtuneelta haiseva, sisustus suoraan 90-luvun alusta. Mutta ikkunoista näki kahteen suuntaan, sen näkymän joka mieleeni piirtyy ensimmäisenä kun ajattelen Pariisia:

hailakanväriset talot tiiviisti kiinni toisissaan, niiden vinot sinkkikatot Pariisin taivasta vasten.

Niin lähekkäin, että kattoja pitkin voisi hypähdellä kohti jotain odottamatonta.

Muita peripariisilaisia näkymiä:

Mies ja nainen puoliksi roikkumassa ulos avatusta ikkunasta savukkeet käsissään, mies tupakalla vastapäisen talon ranskalaisella parvekkeella. Ennen Pariisia en enää edes muistanut, miltä palava tupakka haisee.

Liikemiehet liikelounaalla – harmaat puvut, kolme ruokalajia, kaksi lasia viiniä. (Pariisissa asuva kaveri kertoi tosin, että Ranskassakin nykyään nuorempi polvi syö lounaansa läppärin ääressä hotkien. Harmillista.)

Täydet terassit. Jos olen oppinut jotain pariisilaisilta niin sen, että terassikelit ovat asennekysymys (ja että suomalaiset ovat mammareita vellihousuja). Joulukuu, mittarissa +2, kaatosade? Terassit täynnä.

Kuten aina, ihmiset olivat tälläkin kertaa kaupungin paras nähtävyys. Paras ja ilmainen, tosin kokemuksen voi päivittää vip-tasoon terassikahvin hinnalla. Siinä istuskellessa ja töllätessä kuluisi päivä jos toinenkin.

Muistin, mikä matkustamisessa on niin erityisen ihanaa ja tärkeää: kotona ajattelee helposti olevansa omien olosuhteidensa, oman menneisyytensä ja omien tapojensa… hmm, ehkä vanki on hieman liian vahva sana, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sillä kaikella tuntuu olevan enemmän painoarvoa. Joskus unohtuu, että voi tehdä toisin, olla toisenlainen ja valita uudestaan. Joka päivä voi valita uudestaan.

Matkalla on vapaampi miettimään, millainen ihminen haluan olla. Ja vapaampi myös olemaan se.

Pariisilaisia katsellessani mietin tällä kertaa esimerkiksi:

Voisinko ja haluaisinko olla ihminen, joka pukeutuu pitkään ruudulliseen takkiin? Käyttää useammin huulipunaa? Istuu terassilla joulukuussa? Haluaisinko nähdä enemmän vaivaa, pukeutua kauniimmin, puhua kohteliaammin? Voisinko olla ihminen joka juo limonadinsa kauniista pienestä lasista jäillä ja sitruunasiivulla? Ottaa oman tilansa ja paikkansa, pyytelemättä liikoja anteeksi?

Pariisin katuja tallatessani, taivasta ja rakennuksia ja marraskuun piiskaamia puita katsellessani mietin:

Voisiko maailma olla täynnä mahdollisuuksia myös minulle? Voisinko olla ihminen, jonka elämä voi vielä yllättää?

Pariisi joulukuussa on ihana. Jokainen, pieninkin kiska koristelee julkisivunsa. Vähintäänkin jouluvaloilla, mutta usein myös paljon kekseliäämmin – havuköynnöksiä, kukkia, joulupalloja… ja kaikkialla kuusia! Liikkeiden ja ravintoloiden edessä, sisällä ja terasseilla. Joskus niitä oli nostettu jopa talojen seinille ja markiisien päälle.

Pariisilaiset rakastavat vilkkuvia jouluvaloja. Päätellen siitä, kuinka monen kansainvälisen luksusliikkeenkin edessä sellaiset vilkkuivat menemään, Pariisissa ne edustavat ehdottomasti hyvää makua. Nämä ovat juurikin niitä pieniä yksityiskohtia, joiden huomaaminen matkustamisessa on niin virkistävää – ai, täällä asiat tehdään näin! Voisinko minäkin? Haluaisinko?

(Vilkkuvien jouluvalojen kohdalla päätin, että ehkä kuitenkaan en.)

Yhtenä päivänä suuntasimme Pompidou-keskukseen katsomaan Georgia O’Keeffen retrospektiiviä, joka oli alkuperäinen syymme koko matkalle, olemme nimittäin ystäväni Marin kanssa molemmat aika isoja O’Keeffe-entusiasteja. Näyttely oli pettymys, mutta oli oikeastaan tosi lohdullista huomata että sitä voi päästä kuratoimaan Georgia O’Keeffen näyttelyn Pompidou-keskukseen olematta erityisen hyvä työssään.

Mietin, että ehkä itse asiassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti tosi loistavia työssään, on paljon vähemmän kuin olen kuvitellut, ja jotenkin tämä maailma silti pyörii. Ehkä kaikenlaiset upealta kuulostavat paikat ovat itse asiassa täynnä aivan keskinkertaisia ihmisiä, joten siinä mielessä tilanne on oikeastaan aika toiveikas meidän muidenkin kohdalla.

No, joka tapauksessa näkymät Pompidou-keskuksen liukuportaista Pariisin yli ovat jo itsessään vierailun arvoiset, ja seuraavana päivänä näimme David Hockneyn uuden työn A Year In Normandy sekä Monet’n lumpeet, joista molemmista menimme aivan sekaisin.

Olin ajatellut ostaa itselleni matkalta jotain ihanaa, mutta Pariisissa ihanaa on niin paljon, että en sitten lopulta osannut edes alkaa kartoittaa valikoimaa. Jos Pariisissa piipahtaisi sisälle jokaiseen kiinnostavaan putiikkiin, ei koskaan ehtisi tehdä mitään muuta.

Ostin siis samoja juttuja, joita ostan aina: kirjoja ja kauniita syötäviä asioita kauniissa rasioissa (on aivan sama, kuinka monta kertaa käyn Laduréella ja kuinka kliseinen ja turistinen se on, se ei koskaan menetä hohtoaan silmissäni. Asiat pysyvät samoina ja asiat muuttuvat: Laduréelta sai nykyään vegaanisia macaroneja!)

Pariisi on täynnä jumalaisia kirjakauppoja ja se on ehkä ainoa kaupunki, jossa näkee edelleen paljon ihmisiä metroissa ja kahviloissa lukemassa paperikirjoja. Pariisin kirjakaupoissa, museoissa ja gallerioissa luuhatessa ajattelin taas: tätä minä haluan elämältäni! Taidetta, tarinoita, värejä, kaikkea kaunista – ja paljon vähemmän ruutuja, tykkäyksiä, uutisotsikoita. Se on onneksi valinta ja asia, joka on kaikkien saatavilla koska vain.

(Ok, myönnetään että Pariisin taidenäyttelytarjontaa katsoessa tajusi taas, että tällaista se olisi asua oikeassa suurkaupungissa. Jo pelkästään isojen nimien näyttelyitä oli kaupungissa samanaikaisesti niin paljon, että emme edes ehtineet nähdä kaikkea mitä halusimme – pienemmistä nimistä nyt puhumattakaan.)

Shakespeare & Companyssa, maailman maagisimmassa kirjakaupassa, keksin itselleni seuraavan tavoitteen tässä elämässä. Vanhan kirjakaupan yläkerrassa on piano, jota kuka tahansa saa soittaa (ja yleensä aina soittaakin). Päätin että aion opetella soittamaan pianoa sen verran hyvin, että seuraavan kerran kun olen Shakespeare & Companylla, kehtaan istua vanhan pianon ääreen ja soittaa jotain.

(Yksi tavoite toteutui jo tämän reissun aikana: kirjakaupan kissa tuli istumaan syliini.)

Kirjakaupan yläkerrassa on vanhojen kirjojen ja kuuluisien kirjailijoiden valokuvien ja kaikenlaisten muiden kuriositeettien lisäksi seinä, joka on aivan täynnä ihmisten pienille lapuille kirjoittamia viestejä. Niitä on kiehtovaa lukea – mikä on se, mitä ihmiset haluavat sanoa, kun siihen on mahdollisuus? Aika moni oli kirjoittanut I was here. Ymmärrän sen hyvin.

Greetings from Michigan.

Taylor Swift te quiero.

Merci Paris !!!

Laput olivat loppu, mutta löysin takkini taskusta metrolipun. Kirjoitin siihen tout est possible.

Koska siltä minusta tuntui, pitkästä aikaa.

Postauksen upeat kuvat on ottanut Mari Waegelein.

Melkein joulu (ja muita syitä herätä)
Pieniä muutoksia marraskuussa

Saattaisit pitää myös näistä