Älä järjetön enää kapinoi

image3Toteutin viime viikkoina elämänmittaisen unelmani ja matkustin Japaniin kirsikankukkien aikaan.

Kirsikkapuut kukassa olivat maagisia, ihmeellisiä ja mahdollisesti kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Mutta olin niin onnekas, että ehdin nähdä paitsi kukat, myös niiden lakastumisen. Vasta silloin ymmärsin, miksi kukat ovat inspiroineet lukemattomia taiteilijoita ja filosofeja ja miksi ne ovat japanilaisessa kulttuurissa niin tärkeitä.

image2 Koko kaupunki räjähtää vaaleanpunaiseen loistoon, mutta pian se on poissa. Jatkuva, vääjäämätön muutos näyttäytyi kaikissa puutarhoissa, jossa matkani aikana vierailin. Kukat putoavat maahan, sammal nakertaa kivilyhdyn pintaa, männyn runko lahoaa.

On mielipuolista taistella sitä vastaan. Olla nauttimatta kukista, koska ne ovat ensi viikolla poissa, olla näkemättä kauneutta myös lakastuvissa lehdissä ja lahoavassa rungossa.

Toisaalta on ihan yhtä mielipuolista käyttää päivänsä unelmoiden tulevaisuudesta, koska se, mitä pieni mieleni oli osannut kehitellä ei lopulta ollut edes verrattavissa todellisten kukkien kauneuteen. Murehtipa mennyttä tai uppoutuipa unelmiin tulevasta, se kaikki on pois nykyhetkestä. 

Ikebana-opettaja opetti meille neljä kiinalaista merkkiä: ”everything changes, nothing lasts”, hän selitti hymyssä suin. En ollut koskaan kuullut, että joku sanoisi mitään sellaista ilman pohjatonta haikeutta. 

Everything changes, nothing lasts. Se ei enää kuulostanutkaan haikealta, vaan helpottavalta.

Yhtäkkiä tajusin, että olen ihan helvetin väsynyt taistelemaan. Yrittämään ja ratkaisemaan ja visualisoimaan ja puskemaan eteenpäin, ajattelemaan, että hyväksyminen on yhtä kuin luovuttaminen tai että luovuttaminen on yhtä kuin tappio.

Entä jos jossain on paikka, jossa voisi vain hyväksyä kaikki asiat, tylsät ja rumat ja kauheat ja surulliset ja epäreilutkin, jopa itsensä? Enkö mieluummin eläisi siellä? Kuten laulussa lauletaan, älä järjetön enää kapinoi, mene vaan.

Tiedän, että sellainen paikka on, eikä sinne tarvita matkalippua. Sinne voi muuttaa koska vain, mieluiten heti.

Minäkin muutun, lakastun, rapistun ja lopulta olen poissa. Joten voin yhtä hyvin olla nyt tässä.

image4


Kommentit ( 100 )

  • Johanna kommentoi 19.4.2016 13:24

    Ihanaa Eeva!
    Kuinka vapauttavaa se oikeastaan onkin ajatella niin, että kaikki muuttuu. Koko ajan. Eikä mikään ole ikuista.
    Kiitos Eeva, että postasit. Päivän paras hetki. :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 13:40

      Niinpä, ei se olekaan surullista, vaan helpottavaa. Kiitos sinulle kommentista :)

      Vastaa

  • pikkuseikkoja kommentoi 19.4.2016 13:29

    Kaunis kirjoitus <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 13:40

      Kiitos!

      Vastaa

  • Minävain kommentoi 19.4.2016 13:30

    Mä nyt oon vähän masentava party pooper, mut etkö sä jo oo öbaut pari vuotta koko ajan oivaltanut kaikkia tällaisia uusia mullistavia ajattelutapoja ja elämän uusia suuntaviivoja? Juntit sanoo ”carpe diem”, sulla on taito kirjailla se korulausein. Mitä jos vaan lakkais ylianalysoimatta vaan ihan vaan elelis niinko parhaalt tuntuu?

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 13:40

      Ehkä tosiaan joku onnekas ymmärtää nämä asiat kerrasta kun lukee jostain ”carpe diem”, sitä ei voi kuin ihailla. Meille muille tämä on elämänmittainen oppitunti jossa opitaan koko ajan, eksytään välillä, aloitetaan alusta, muistetaan, opitaan, katsotaan asiaa eri näkökulmista, palataan takaisin, opitaan lisää tai ehkä muistetaan taas jotain, jonka jo kerran unohti.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ylianalysoiminen on haitallista, mutta oivaltaminen ei elämässä koskaan lopu, eikä ajattelu tule ”valmiiksi”. Toisille myös analyyttisen mielen hiljentäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin toisille. Empatiaa siis peliin, ja kaikkea hyvää sinulle :)

      Vastaa

      • Party pooper kommentoi 20.4.2016 15:08

        Ehkä se kuva sitten vaan välittyy lukijalle toisenlaisena kuin todellisuus.. Kerta toisensa jälkeen täällä minusta on pelkkiä samaa aihepiiriä käsitteleviä oivalluksia, eri sanoin muotoiltuna. Eikä mitään siinä välissä.

        Vastaa

        • Party pooper kommentoi 20.4.2016 15:15

          Ja ehkä en osaa muotoilla oikein mitä tarkoitan. Olen vuosia lukenut blogiasi ja tykännyt kovasti tyylistäsi kirjoittaa.. Tämä viime vuosien elämän tarkoituksien toistuva oivaltaminen uudelleen ja uudelleen ei vaan oikein uppoa. Ehkä se on sit just se ero: tykkäsin pirskahtelevista pienistä ja suuremmista ajatuksista ja havainnoista. Siitä että elämä on nyt eikä se oo niin hirveän vakavaa ja diippii koko ajan.

          Vastaa

        • Eeva Kolu kommentoi 20.4.2016 15:28

          ”Eikä mitään siinä välissä.” Ehkä ne kaikki ruoka-, sisustus-, tyyli-, kirja- ja leffajutut oli sitten vaan mun mielikuvituksen tuotetta :)
          En nyt halua alkaa sinulta anteeksikaan pyytelemään sitä, millaisista jutuista tykkään kirjoittaa ja millaisia juttuja tällä hetkellä elämässäni kelailen. Toivottavasti löydät sinulle mieluisampaa luettavaa. Mukavaa kevättä :)

          Vastaa

          • Party pooper kommentoi 20.4.2016 18:30

            En minä anteeksipyynnön perässä tänne kirjoittanut.

            ”Avainasioita tälle illalle: tinakengät ja ystävältä saamani punainen kynsilakka, jonka sävyn nimi on ROUGE. Suoraan ytimeen, ei turhaa mielikuvilla maalailua – tässä on juuri sitä asennetta, jota haluan lisää vuodelle 2016.”

    • Inkaliina kommentoi 19.4.2016 14:04

      Nyt on sanottava, että minusta Eevan taito on nimenomaan avata koruttomin, riisutuin lausein kaikki se, mitä kietoutuu iskulauseiden taakse, eteen ja ympärille – ja pienen ihmisen mieleen, kun niitä kuulee. Kiitos, Eeva, tuhannesti, kun kirjoitat!

      Vastaa

      • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 15:53

        Kiitos Inkaliina!

        Vastaa

    • Minni kommentoi 22.4.2016 14:03

      Party pooper kyllä jotenkin tiivisti munkin ajatukset! Siksipä tämänkin blogin lukeminen on jäänyt aika vähälle viime vuosina. Ehkä se olen minä joka olen muuttunut, ehkä joku muu. Kummallinen hämyisyys ja saman toisto kuitenkin tuntuu verhoavan tätä blogia, mikä ei viehätä itseäni. Mutta tähänkin sopii se everything changes, nothing lasts – tämä blogi oli mulle kovin tärkeä joskus, sittemmin hyvin paljon vähemmä. :) Eli no hard feelings ja hyvää kevättä!

      Vastaa

  • tuulia kommentoi 19.4.2016 14:34

    Kiitos tästä kirjoituksesta ❤

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 15:53

      Kiitos kun luit :)

      Vastaa

  • jonna kommentoi 19.4.2016 14:37

    JEEEEE Eeva on vähän back, ihanaa! <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 15:53

      Silloin tällöin :) Kiva kun tykkäät! x

      Vastaa

  • Päivi kommentoi 19.4.2016 14:57

    Ihanat kirsikkapuut ja upea kirjoitus 🌸🌸🌸 Kiitos Eeva

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 15:54

      Kiitos Päivi, hyvää kevättä!

      Vastaa

  • Sofia kommentoi 19.4.2016 15:02

    Kiitos Eeva taas ihanasta tekstistä! Ja varsin naulan kantaan tuo vastaus party pooperille täällä kommenttiosiossa. Elämän totuudet tuntuvat olevan tavallaan kovin yksinkertaisia, mutta eivät sitten kuitenkaan helppoja ollenkaan. Itse olen tässä viime aikoina oivaltanut monenlaista, ja vanhoja päiväkirjoja lukiessani oivalsin myös olleeni samojen asioiden äärellä jo kaksi, viisi ja kymmenen vuotta sitten.. Asioita vaan näkee taas eri näkökulmasta, ymmärtää vähän enemmän ja samalla kuitenkin vähemmän.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 16:02

      Juuri niin, samalla yksinkertaisia, mutta oikeasti vaikeita. Kaikkihan me tiedämme, että ”elä hetkessä”, ”rakasta itseäsi ennen kuin voit rakastaa muita”, ”go with the flow” jne. Mutta on ihan eri asia tietää jokin asia mielen tasolla vs. oikeasti ymmärtää mitä se tarkoittaa ja vieläpä sisäistää se, uskoa siihen aidosti sisimmässään ja kyetä elämään sen mukaan arkielämässä. Jos se olisi niin helppoa, ei kai maailmassa olisi yhtään vihaista tai masentunutta tai tyytymätöntä ihmistä.

      Musta tuntuu, että usein se menee niin, että etsii, etsii, pohtii ja puurtaa, ja kun lopulta löytää (ainakin hetkellisesti) vastauksen, se onkin niin simppeli, että naurattaa. ”Tätäkö tässä on vuosikaudet etsitty?” Mutta useimpien mieli taitaa toimia niin, että vaatii paljon harhailua, että löytää lopulta hyvin yksinkertaisten totuuksien ääreen. Ihmismieli kun on käsittämättömän lahjakas tekemään temppuja, harhauttamaan, huijaamaan ja piilottelemaan asioita ihan sen omalta haltijaltakin.

      Vastaa

  • Rouslain kommentoi 19.4.2016 15:11

    Läsnäolon taito,taito elää hetkessä.Ehkä vaikeinta elämässä,mulle.
    Kirjoituksesi pysäytti.En tahtoisi kaiken kiitävän ohi.En tahtoisi elämän viereen, vaan keskelle sitä.Eniten kaipaan olla kotona itsessäni.Se vaatii hidastamista.Enkä tiedä mistä aloittaa.Miten te muut löysitte polulle?
    Mietin usein mikä on merkityksellistä.Mikä loisi tasapainon seesteisyyden alituisen kiireen,tuottamisen ja suorittamisen sijaan.
    Minulla on kiire pysähtyä ja etsiä tätä polkua.Oravanpyörässä herään ja teen sairaasti työtä.Nukun.Ja kaikki alkaa alusta.Päivästä toiseen.Tauotta.Joko uskaltaisin vetää käsijarrusta ja vaihtaa vaihdetta hitaammalle.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 16:12

      Kiitos Rouslain :) Tuohon on tosi vaikea vastata, koska oma matkani tähän hetkeen on vienyt vuosia ja tuntuu että nyt vasta alan hiljalleen vasta päästä kiinni siihen, mistä tässä oikeasti on kyse.

      Vastauksena, itselläni on auttanut nimenomaan kehoon ja tunteisiin palautuminen, se, ettei aina elä vain (älyllisessä ja analyyttisessä) mielessä. Esimerkiksi mindfulness, zazen ja jooga ovat hyviä keinoja päästä käsiksi siihen, mitä kehossa tapahtuu. Samaten luonnossa oleilu ja fyysinen tekeminen. Nimittäin kun palaa mielen tasolta kehoon, palaa aina myös nykyhetkeen. Itselleni Suuri Oivallus on ollut myös se, että tunteet pitää tuntea ja että ihan kaikenlaiset tunteet ovat ok ja sallittuja. Aikaisemmin kuvittelin tuntevani tunteita koska puhuin niistä tai analysoin niitä, mutta tosiasiassa väistelin todella taidokkaasti kaikkia kivuliaita ja mielestäni ”vääränlaisia” tunteita, esimerkiksi juuri tekemällä raivolla töitä tai syömällä tai shoppailemalla tai tarttumalla kännykkään heti kun aloin aavistella jonkin ikävän tunteen olevan tulossa… Sehän on ei-hetkessä elämistä pahimmillaan, että ei salli tunteiden tulla. Nyt yritän mennä jokaista tunnetta päin. Se on monesti ihan hirveetä, mutta menee ohi nopeasti, kuten tunteilla on tapana :)

      Vastaa

      • Elina kommentoi 21.4.2016 10:32

        Oi kiitos Eeva tästä! Tämä vastauksesi avasi minulle paljon, ja sain ehkä lisää työkaluja omaan elämään. :) Kaikkien tunteiden tunteminen on tärkeää, opin se itsekin vasta noin vuosi sitten. Mutta tämä oli hyvä muistutus siitä että blokkausta saattaa vieläkin tapahtua huomaamatta.

        Vastaa

  • Ama kommentoi 19.4.2016 16:13

    Olen ollut samojen teemojen äärellä noin parisen vuotta. Tällä hetkellä tuntuu, että tämän matkan aikana olen oivaltanut jotain uutta hyväksynnästä, mikä sopii sinunkin tämän päivän teemaan. Lisäksi luin tänään jotain, mikä liittyy juuri kirjoittamaasi tekstiin ja sitaattiin.

    ”We need down time, depression and contraction just as much we need joy, pleasure and expansion in life.”

    Ongelma on, että vastustamme alamäkiä ja haluaisimme viipyä hyvissä hetkissä. Tällöin juurikin kapinoimme. Emme hyväksy sitä, että kaikki muuttuu ja mikään ei kestä ikuisesti. Ja kuitenkin, vain hyväksymällä ”masennus-vaiheen” löytyy tie ylös ja uusiin oivalluksiin.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 16:18

      Juuri näin :) Minäkin ajattelin pitkään, että huonojen olosuhteiden tai omien huonojen puolien hyväksyminen olisi luovuttamista, mutta nyt alan hiffata että kaiken huononkin hyväksyminen on itse asiassa kaiken a ja o. Eikä se poista sitä, etteikö asioita voisi muuttaa. Ystäväni puhuu tuosta alamäkien ja ikävien tunteiden vastustamisesta ”taistelustressinä”, se on musta tosi hyvä termi.

      Vastaa

      • Ama kommentoi 19.4.2016 16:28

        Unohtui vielä kiittää. Olen lukenut sun blogia mun matkan varrella, ja saanut siitä paljon apua omiin oivalluksiin. Kiitos Eeva, että kirjoitat, pohdit ja jaat sun matkaasi. Se on tosi rohkeaa. <3

        Vastaa

  • Sape kommentoi 19.4.2016 16:24

    Oivalsin juuri, että sun postauksista on tullut samankaltainen harvinainen ja kauan odotettu elämys kuin ulkomaanmatkasta tai kesän ensimmäisistä mansikoista. Ja jos olisin vertailutuulella, mitä en kroonisesti ole, sanoisin että verraten moneen muuhun blogiin laatu yllättäen korvaa määrän. Ja ilahduin jotenki suuresti puolestasi siitä, että pääsit näkemään keväisen Japanin. Siinäpä haavetta.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:40

      Kiitos Sape! Itsellenikin taitaa tosiaan tämä huomattavasti harvempi tahti sopia hyvin. En ole mitenkään päättänyt päivittää tai olla päivittämättä blogia, kirjoitan kun siltä tuntuu. Mukavaa kun jaksatte vielä lukeakin!

      Vastaa

  • KaisaL kommentoi 19.4.2016 16:32

    Miten mä ajattelin jotenkin vaatteiden elämää tuossa ’everything changes, nothing lasts’ fraasissa. Kulutusmuoti on ollut mielessä viime päivät niin kaikessa näkee ja kuulee vain sitä. :D

    Mutta myös kuulosti siltä kuin olisit antanut anteeksi jossain asiassa, lakannut taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, hypännyt mukaan virtaan ja löytänyt keveyden tunteen jälleen sisältäsi. Sanoissasi huokuu hyväntuulisuus tänne saakka. :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:39

      Joo, anteeksianto liittyy vahvasti hyväksymiseen… varsinkin anteeksiantaminen itselleen. Varmaan yksi vaikeimmista asioista, mitä elämässä voi oppia, mutta pikku hiljaa sillä tiellä. Kiitos kommentistasi!

      Vastaa

  • Jonna/Iloinen Kulkuri kommentoi 19.4.2016 16:50

    Hei! Hieno kirjoitus! Minäkin näin kirsikankukat viikko sitten Japanissa, unelman täyttymys.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:38

      Oi ihanaa! Tiedä vaikka ollaan katseltu samoja puita :)

      Vastaa

  • Sanna S. kommentoi 19.4.2016 16:57

    On ollut sun ajatuksia ikävä, kiitos! Kirjoitus ja elämänmittaiset matkat toivat mieleeni sen, miten japanilaiset puutarhat rakennetaan. Ajatuksena on (jos olen ymmärtänyt oikein), että kasveista aina jokin on heräämässä, jokin kukassa ja jokin lopettamassa kukintaa. Puutarhoihin kätketään myös näköaloja, joista katsoen kokonaisuus näyttää aina vähän erilaiselta. Sellaista puutarhaa ei voi purkaa yhteen toteamukseen tai oivallukseen (”carpe diem!”) – eikä tarvitsekaan. Ja siellä saa pohdiskella – ja havaita aina uusia juttuja eri vuodenaikoina. Kiitti vielä, että jaat oivalluksesi <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:37

      Mulla on ollut ikävä näitä teidän kommentteja. Olet täysin oikeassa japanilaisten puutarhojen suhteen (äitini harrastaa niitä ja se on juurikin noin kuin kuvailit), ja miten hienosti vielä kiedoit sen tämän tekstin aiheeseen… magnifique!

      Vastaa

  • Niina Nurmi kommentoi 19.4.2016 17:20

    Kiitos Eeva, ihanaa että kirjoitat aina silloin tällöin! Jo otsikkosi oli hieno, samoin koko teksti ja kuvat :-) Haaveilen itsekin reissusta Japaniin kirsikankukkien aikaan. Kirjoitathan taas joskus….

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:36

      Kiitos Niina! Toivon koko sydämestäni että pääset vielä joskus Japaniin ja näet kirsikankukat, se on yksi upeimmista kokemuksistani ikinä!

      Vastaa

      • Niina Nurmi kommentoi 19.4.2016 18:27

        Voi kiitos Eeva, se oli niin kauniisti sanottu 💕 Ehkä ensi keväänä…

        Vastaa

  • Saara kommentoi 19.4.2016 17:26

    Olipas mukava piristysruiske työpäivään! Eilen eksyin taas lukemaan uusia blogeja, ja tajusin että lahjakkaita kirjoittajia on paljon, mutta useimmilta löysin vain muutaman postauksen, joiden kanssa kykenin kunnolla myötäelämään. Toisin on sinun kirjoitustesi kanssa, joten iso kiitos siitä, että jaksat välillä mietteitäsi meille kertoa.

    Elämä on yksi oppimismatka ja suoraan sanottuna voisihan se kovin tylsäksi käydä, jos kaiken oppisi heti, eikä olisi enää ”taisteltavaa”. Eri asia on sitten hyväksyä se, ettei milloinkaan ole valmis tai mikään ei koskaan tule täysin valmiiksi. Rauhoittaisi ainakin joitakin tunnekuohuja ja tunteita omasta mitättömyydestä.

    Sitä mina tuossa yksi päivä vaan mietin, kun makasin koko päivän kotona masistelemassa jotain turhanpäiväistä, että mitä ihmettä teen sitten, kun minulla ehkä joskus on lapsia. Ei silloin voi vaan sanoa, että nyt en muuten pysty tekemään ruokaa, koska elämäni suunta on hukassa ja pitää katsoa koko päivä Netflixiä, jotten joutuisi asiaa ajattelemaan. Luultavasti silloin ei ehkä tosin ole edes aikaa eksistentialistisiin kriiseihin, mutta on sekin pelottava ajatus, että vaan ajopuuna menee etiäpäin ja puks, kahdenkymmenen vuoden päästä ympärillä näyttää kovin vieraalta.

    On se ihmeellistä tämä elämä. Kapinoida en halua, mutta toisaalta kaiken hyväksymisessä minua aina pelottaa se, että sitten en enää yritäkään oppia uutta ja päästä eteenpäin. Vierivät kivet eivät sammaloidu ja sitä rataa.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:35

      Kiitos Saara, kiva kun luit :)
      Mulla oli ennen tuo sama pelko. (”Kapinoida en halua, mutta toisaalta kaiken hyväksymisessä minua aina pelottaa se, että sitten en enää yritäkään oppia uutta ja päästä eteenpäin. Vierivät kivet eivät sammaloidu ja sitä rataa.”) Mutta nyt olen tajunnut, että asia ei ole ollenkaan noin. Asioiden hyväksyminen nimenomaan vie elämää eteenpäin, mutta sellaisella luontevalla, hyvällä tavalla, ei väkisin puskemalla. Vähän niin kuin just se vierivä kivi, eikä se kivireki jota työntää ylämäkeen :)

      En osaa selittää tätä järkeistämällä, jonain päivänä vaan aivot naksahti siihen asentoon että tajusin mikä ero on apatialla ja kaiken hyväksymisellä. Varmaan läsnäolo. Kun hyväksyy asiat ja tuntee tunteet niin ei ole tarvetta paeta päiväkausiksi Netflixin maailmaan, koska sehän on nimenomaan turruttamista eikä läsnäoloa :) Kaikkea hyvää kevääseen!

      Vastaa

    • Nathalie kommentoi 20.4.2016 08:28

      Täällä on hyviä kommentteja ollut mutta tähän on pakko heittää yksi vielä. Ite sain esikoisen suht nuorena, 22 vuotiaana jolloin vihdoin koin ”aikuistuneeni”. Olen aina ollut herkkä masentumaan ja vaikka välillä on ikävä noita päiviä kun pystyi vaan tuijottamaan telkkua viltin alla ja syömään suklaata ja rypemään niin lapset aina pakottaa tsemppaamaan ja jaksamaan. Ja se on upeaa ja olen kiitollinen vaikka se rankalta joskus tuntuu. Ystäväni tappoi itsensä kuukausi takaperin jättäen 1 vuotiaan poikansa ja se on laittanut minut miettimään paljon elämän vaikeita hetkiä ja sitä miten jaksaa eteenpäin. Itselleni suurimpana on ehdottomasti omat lapset, rakkaat ja rasittavat <3 Hassua, olen itsekin lähiaikoina ymmärtänyt melankoliaan taipuvan mielialani yhtenä luonteenpiirteenä ja nyt työstän asian hyväksymistä. Luovuttaa ei saa, ainakaan elämän suhteen.

      Vastaa

      • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 19:37

        Huh, todella rankka tilanne. Toivon sulle paljon voimia ja jaksamista kevääseen! x

        Vastaa

    • Linnunmieli kommentoi 21.4.2016 15:57

      Minulla eksistentiaaliset kriisit todella loppuivat merkitykselliseen parisuhteeseen ja lasten saantiin. Niin vain kävi. Eikä kyse ole edes siitä, että niihin ei olisi aikaa, tai että elämä vain soljuisi ohi kun sitä itse vain ajopuuna ajelehtii arjen lainehilla. Luulen että pyyteetön rakkaus mieheen ja etenkin lapsiin vain saa jalat tukevasti omaan maaperään. Aina tietää paikkansa. Koin lähes kolmikymppiseksi asti suuria merkityksettömyyden tunteita, mutta lasten saannin jälkeen en yhtään. En usko että minulle olisi toiminut minkäänlainen mindfulness tai sisäänpäin kääntyminen. Nimenomaan päinvastoin. Uskon kyllä, että ihminen voi löytää omat merkityksellisyyden tunteensa monesta asiasta.

      Vastaa

      • Anne kommentoi 26.4.2016 12:23

        Minulle kävi samoin :)
        Kosminen yksinäisyys ja kaiken merkityksettömyys hävisi kuin tuhka tuuleen rakkauden ja lasten myötä. Joskus kun tunne yrittää vielä välillä jostain kurkistaa, muistan, että olen täällä suurempaa tehtävää varten kuin vain miettimässä itseäni. Olen täällä pitämässä huolta pennuistani. Siitä tulee lohdullinen ja jotenkin ”eläimellinen” olo. On osa luonnon kiertokulkua :)

        Vuosia yritin mindfulnessia, joogaa, reissuja Saharaan, terapiaa. Ainoa, joka auttoi, oli kun joutui keskittymään johonkin muuhun kuin omaan itseen!

        Vastaa

        • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 04:30

          Olen ihan vilpittömästi iloinen siitä että olette löytäneet oman tienne, mutta samalla joissain kommenteissa on minusta vähän alentuva sävy lapsettomia kohtaan (voi toki olla että ylitulkitsen ja siinä tapauksessa pahoittelut, olen vain huomannut että tämä on naisten keskuudessa aika yleinen asenne). Kaikki eivät edes voi saada lapsia, ja en vaan itse suostu uskomaan että jonkun elämällä olisi sen takia vähemmän merkitystä kuin jonkun toisen. Toisaalta ne lapsetkin kasvavat joskus aikuisiksi ja muuttavat pois kotoa, ja senkin jälkeen elämä jatkuu.

          Uskon että lasten saaminen muuttaa elämän täysin ja saa asiat näkemään eri tavalla kuin ennen. Mutta sitä en usko, että se olisi ainoa tapa maailmassa tulla onnelliseksi tai ”kasvaa aikuiseksi”.

          Vastaa

          • Anne kommentoi 27.4.2016 06:18

            Hei ja nyt taisit kyllä tulkita viestini alentuvaksi itse :)
            En usko, että lasten saaminen on (jos se on mahdollista) on kaikille ratkaisu eksistentiaalisiin ongelmiin. Tahdoin vain kertoa oman tieni. Olisihan se joogakin voinut tehota, mutta minun kohdalla ei. Minulle tärkeintä oli syvä ymmärrys elämän lyhyydestä ja siitä, että olen osa luonnon kiertokulkua niin kuin vaikka kirsikankukat. Siihen ei siis vaikuta mitenkään se, että totta kai ja toivottavasti lapset löytävät omat polkunsa eivätkä tarvitse minua (hoitamaan heitä toivottavasti) pian.

            Oletko huomannut Eeva, että olet todella kärkäs kaikelle, jonka tulkitset kritisoiva sinua? Minä uskon siihen, että ihmiset noin kaiken kaikkiaan ovat toistensa puolella eivätkä toisiaan vastaan. Ja että meidän kaikkien tie on erilainen. Niiden erilaisten polkujen ihmettely on rikkautta!

            Kaikkea hyvää!

          • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 17:51

            Hmm, mielestäni kommenttini ei ollut ”todella kärkäs” vaan toin esiin omia fiiliksiäni ihan kuin sinäkin :) En kokenut kommentteja lapsettomien elämän tyhjyydestä henkilökohtaisena kritiikkinä vaan ennemminkin sellaisena yleisenä asenteena. Pyydän anteeksi, jos pahoitit mielesi kommentistani. Kaikkea hyvää myös sinulle :)

          • Anna1234 kommentoi 27.4.2016 09:21

            Nämä on herkkiä asioita, ja tulkinta on lukijasta kiinni. En silti usko, että oman kokemuksen esiintuominen välttämättä olisi muuta kuin oman kokemuksen esiintuomista.
            Mä uskon, että samankaltaisen kokemuksen voi saavuttaa monin tavoin, lapset tai parisuhde ei ole ainoa, vaikka ehkä yleinen tapa ymmärtää sama asia. Koen, että (lapsiin ja puolisoon kohdistuva) rakkaus ylittää mut niin, etten samalla tavoin ole elämäni (ainoa) keskipiste kuin ennen. Ja se on helpottava ja voimaannuttava (sorry..) tunne.
            Mutta tämä on mun polkuni, toisella on toinen. Ja hyvin voi olla, että toisena hetkenä mä kadotan sen minkä luulen nyt saavuttaneeni, ja joku toinen, joka nyt etsii, tietää silloin mua paremmin. Jos nyt kukaan ymmärtää mitä ajan takaa :) Me kukaanhan ei tiedetä muusta kuin tästä hetkestä, ja elämä on sarja hetkiä, hm, tai jotain.

          • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:01

            Juu, näinhän se on. Ehkä se, mikä vähän särähti korvaan oli että joissain kommenteissa oli nimenomaisesti listattu noita muiden kommentoijien mainitsemia asioita ja sitten todettu kuinka ne eivät olleet mitään verrattuna lapsiin ja parisuhteeseen. Kokemuksien esiintuominen on kiinnostavaa ja avartavaa, arvottaminen ja vertailu ei :) Mutta kuten sanoin, voi olla että heijastelen tänne nyt sellaisia yleisempiä asenteita, joihin jokainen aikuinen sinkku, naimaton ja lapseton on takuulla törmännyt. Joka tapauksessa, kukaan tuskin tarkoitti muuta kuin hyvää :)

          • Sanni kommentoi 27.4.2016 12:53

            Minulla on kaksi lasta. Ensimmäisen lapsen kanssa oli rankkaa mutta muistan sen ihanan tunteen kun kannoin vauvaani kantorepussa ja tunsin yhtäkkiä voimakkaasti, että se on tässä ja nyt, minun ei kuulu olla missään muualla. Rakastin sitä tunnetta. Sitten syntyi toinen lapsi ja olin totaalisessa euforiassa ensimmäisen vuoden, totaalisen rakastunut tähän uuteen ihmiseen ja elämään ylipäätänsäkin. En tiennyt että ihminen(=minä) voi olla niin onnellinen. Se avasi oven johonkin uuteen. Sitten palasi arki. Mutta minä olin kokenut että on jotain suurempaa, jotain mahtavampaa, ja siitä lähtien olen etsinyt. Minä en ole koskaan identifioinut itseäni äitinä tai vaimona – minulla on lapsia ja olen naimisissa, mutta ei niillä asioilla ole oikeastaan mitään tekemistä identiteettini kanssa. Rakastan lapsiani ja perhettäni mutta ei se ole tuonut minulle sellaista rauhaa että lopettaisin etsimisen. Päinvastoin. Minulle elämän lyhyyden oivaltaminen maximoi tarpeen elää täysillä, merkityksellisesti. Mutta miten? ;)

          • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:01

            Kiitos Sanni kommentista, kiinnostava kulma. Ja ”mutta miten”, sinäpä sen sanoit :)

          • kommentoi 10.5.2016 17:11

            Lukeekohan näin vanhaa keskustelua enää kukaan? Kommentoinpa silti. Minulla on parivuotias lapsi, ja vaikka hän on rakkain ja tärkein, niin en ole missään vaiheessa kokenut, että lapsen saamisen myötä olisin valaistunut jotenkin, paremminkin päin vastoin. Minulle elämän pohdiskelu ja siitä nousevat oivallukset ovat aina liittyneet nimenomaan pidempään yksinoloon (useampien päivien vähintään), ja tällä hetkellä mahdollisuutta sellaiseen ei vain ole – ja koen sen ehkä hankalimmaksi asiaksi tässä elämänvaiheessa. Onneksi en odottanutkaan lapsiperhe-elämältä merkityksen löytymistä elämälleni, vaan ajattelin vain, että elämäämme mahtuisi yksi rakas tyyppi lisää :).

  • tint kommentoi 19.4.2016 17:33

    Mä en oo oikein koskaan haaveillu japanista matkakohteena. Liian kaukana ja oikeastaan kulttuurikaan ei mua kiehdo, mutta mä kyllä haaveilen kokevani tollaisen ihanan kirsikankukkameren. Ehkä vähän ristiriitaista… :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 18:05

      Suosittelen kyllä, jos Japaniin lähtee avoimin mielin niin se voi olla suorastaan hengellinen kokemus :) Ihmiset on siellä niin erilaisia kuin missään muualla ja heiltä oppii tosi paljon. Toki hienoja kirsikankukkia näkee muuallakin, mutta fiilis ei missään ole ihan vastaava, koska Japanissa se on vuosisatoja (-tuhansia?) vanha perinne, johon kiteytyy niin paljon japanilaista mielenmaisemaa, filosofiaa ja kulttuuria.

      Mutta oon varma että kun mieli on avoin, me jokainen päädytään just niihin paikkoihin jotka opettaa meille sitä mitä me tarvitaan. Toisille se voi olla Japani ja toisille Kainuu. Kaikkialla ei kuitenkaan ehdi yhdessä ihmiselämässä käydä!

      Vastaa

  • Vivi79 kommentoi 19.4.2016 17:35

    Hei Eeva!
    Lueskelin ehkä viikko sitten vanhoja tekstejäsi ja mietin, oletkohan jo toteuttanut haaveesi Japanista ja kirsikankukista. Ja siellähän sinä olet :)
    Halusin lukea uudestaan kokemuksistasi viime syksynä Caminolla. Itse olin siellä nyt maaliskuussa. Mahtava kokemus.
    Itse olen välillä tuskaillut olevani jumissa jossakin tilanteessa, joka jatkuu aina vain samana ja tuntuu, ettei ikinä pääse eteenpäin vaikka tekisi mitä. Sitten jotenkin tajusin, etteihän tässä maailmassa mikään ikinä pysy ennallaan, kaikki muuttuu. Se oli uskomattoman lohdullinen, huojentava ja vapauttava ajatus.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 19.4.2016 17:44

      Ah, camino olikin toinen merkittävä reissu jossa pääsin tosi vahvasti käsiksi läsnäoloon ja hyväksyntään. Semmoista se ulkoilma ja hiljaisuus ja väsymys ja kaikkialla kolottavat rakot vaan tekee ihmiselle, kuten myös se loputtomalta tuntuva tie jota vaan on talsittava eteenpäin… Seuraavaksi haluaisinkin oppia sen, miten nämä kaikki reissussa opitut asiat saisi elämään omassa arjessa, usein kun ne helposti haalistuvat pari viikkoa matkan jälkeen ja sitä luiskahtaa taas niihin tuttuihin arkisiin toiminta- ja ajattelutapoihin.

      Jumitustunteet on kovin tuttuja mullekin. Aikaisemmin olen yrittänyt taistella niistä tieni ulos ja huomannut että päädyn lopulta aina vain samaan paikkaan. Nyttemmin olen huomannut, että paras tapa päästä pois jumituksesta on vaan antaa olla, nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, ja tädää, tie ilmestyy eteen ;) Ihanaa, että pääsit caminolle! xx

      Vastaa

      • JJP kommentoi 20.4.2016 08:37

        Heippa!
        Mä yleensä vähän arastelen ”tuputtaa” toisille mitään hrmhrm… mindfulnes-juttuja, mutta koska näistä nyt Eeva jo hiukan mainitsit, niin ehkä rohkenen nyt vinkata seuraavan videon: https://vimeo.com/143916105
        Jos sattuu inspiroimaan, niin kuuntele / kuunnelkaapa muutkin. Tuolla keskellä tehdään pari ihan muutaman minuutin harjoitusta jolla yleisö pääsee hyvin simppelisti kiinni sellaiseen vähän erilaiseen olemisen tilaan, joka on irtikykeytynyt tuosta arjen huolista. Ehkä se on sitä, mitä etsitte…? Jos sinne pääsee näin helposti, sinne pääsee myöhemmin yksinkin. Mutta en tosiaan tiedä iskeekö tämä kehenkään muuhun täällä, ihmiset kun on erilaisia… Mutta jollekin tää voi olla ehkä just se juttu, niin siksi mä nyt jopa uskaltauduin tälleen anonyymisti postaaman tänne :]

        Vastaa

  • Irmeli kommentoi 19.4.2016 19:33

    Satatuhatta sydäntä Eeva sinulle!

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:27

      Lähetän samaisen satsin sulle!

      Vastaa

  • Suski kommentoi 19.4.2016 19:44

    Kiitos Eeva kirjoituksestasi. Teksteistäsi huokuu tietynlainen rauha ja pysähtyminen tietyn teeman äärelle, mistä nautin lukijana. Oli ilo kuulla, että pääsit toteuttamaan haaveesi kirsikankukkien näkemisestä:)

    Luin juuri Minna Eväsojan Melkein Geisha -kirjan. Sen jälkeen lisäsin listalle, että haluaisin kokea myös syksyn Japanissa kirsikankukkien lisäksi. Muutenkin kirjaa voi suositella, se on piristävä kurkistus japanilaiseen luonteeseen.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:28

      Kiitos Suski! Olen kuullut tuosta kirjasta aiemminkin, nyt viimeistään pitää ottaa se lukulistalle. Ja kyllä, mulla heräsi myös halu nähdä seuraavaksi ruska Japanissa :)

      Vastaa

  • Eeva Särkilahti kommentoi 19.4.2016 20:19

    Mä tajusin miten hirveä ikävä mulla on ollut sun postauksia. Kiitos kun kirjoitit pitkästä aikaa. Kaikin tavoin lämpöistä kevättä sinulle. Ja kiitos ❤️.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:28

      Kiitos kaima, kiva kun luit!

      Vastaa

  • Sonja Haavisto kommentoi 19.4.2016 20:22

    Tätä tarvitsin juuri nyt.

    Vastaa

  • Laura kommentoi 20.4.2016 05:15

    Ihana kirjoitus ja ihanat kirsikankukat! 🌸🌸🌸 Matkustimme viime vuonna poikaystäväni kanssa Japaniin juuri kirsikankukinnan aikaan ja hän kosi minua kukkameren alla. Japani jäi ikuisesti sydämeen 💕

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:29

      Ooh mikä stoori, tuota kelpaa muistella (ja kertoa). Onneksi olkoon!

      Vastaa

  • ReetaJohanna kommentoi 20.4.2016 05:50

    Sait sitten minut haaveilemaan Japanista, vaikka en ole siitä aiemmin ollut yhtään kiinnostunut :)

    Kolmikymppisenä en kauheasti ajatellut kaiken tai minkään päättymistä. Nyt 40 plussana sitä on todennut, että aika ottaa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi karkuun. Sen huomaa omissa kasvoissa ja vanhempien ikääntymisessä. Kun pääsee pahimman paniikin ohi, niin ehkä osaa ottaa taas hieman rennommin. En tiedä, tuleeko mitään täydellistä sisäistä rauhaa koskaan, mutta aina vähemmän hyperventilaatiokohtauksia. Aika loppuu luultavasti kesken, eikä kaikkea ehdi kokea, mutta yritän nauttia joka hetkestä (ei todellakaan onnistu, mutta yritän). Ja olen onnellinen, että edelleen minua itkettää joutsenten paluua keväällä ja samaten niiden lähtö syksyllä. Niin kauan kuin jokin pieni liikuttaa, kaikki on hyvin <3

    Kiitos kun tulit taas hetkeksi takaisin.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:29

      ”Niin kauan kuin jokin pieni liikuttaa, kaikki on hyvin.” Ja sille aaaamen :)

      Vastaa

  • Maini kommentoi 20.4.2016 06:13

    Niin kuin usein, tulipa hyvään saumaan tämä kirjoitus. Juuri tässä ehdin tänä aamuna miettiä näitä samoja. Totesin, että olen tyytyväinen elämääni, vaikkakin moni asia on niin ja näin, tai ainakaan ei ole mennyt yhtään niin kuin olisin kuvitellut ja olettanut. Heti tämän ajatuksen perään iski pieni pelko siitä olenko luovuttanut ja masentunut, menettänyt elämänhallinnan. Siksi tämä kirjoitus tuntuu huojentavalta, kiitos siitä.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:30

      Kiitos Maini, mukava kuulla että se osui oikeaan saumaan :) Kaikkea hyvää kevääseen!

      Vastaa

    • Irish kommentoi 18.7.2016 22:09

      Takk for tipset! Spennnde med norsk design. Hadde med mange sko idag, fikk ikke vist alt jeg hadde, men håper dere fant ins.orasjinpTusen takk for hyggelig tilbakemelding mht STYLEmag! God tirsdag til deg.

      Vastaa

  • Aino kommentoi 20.4.2016 06:34

    Toit kevään <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:30

      Ilmasta päätellen en tainnut ihan onnistua :D Mutta yritys on kova!

      Vastaa

  • Minna kommentoi 20.4.2016 07:58

    Kiitos hienosta tekstistä. ps.Lovers gonna love & poopers gonna poop :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:30

      Haha :D

      Vastaa

  • Ileana kommentoi 21.4.2016 03:50

    Kiitos tästä tekstistä! Kuten niin usein kirjoituksiasi lukiessani, liikutuin. <3

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:31

      Kiitos kun luit ja kommentoit! x

      Vastaa

  • Laura kommentoi 21.4.2016 05:12

    Satuin lukemaan tämän juuri kun se oli minulle tarpeellista. Kiitos <3. Ehkäpä juuri tänään muistan nauttia tästä hetkestä.

    Instagrammisi kuvat Japanista inspiroivat myös. :)

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:31

      Kiitos Laura, hyviä hetkiä :) (Ja joskus huonoja, nekin on täysin ok.)

      Vastaa

  • E. Johanna kommentoi 21.4.2016 06:23

    Hei Eeva,
    täällä taas tämä yli-ikäinen +40 lukija. Pisti silmään tuon erään kirjoittajan kritiikki. Minulla on ollut ihan samanlaista etsintää ehkäpä noin kymmenen vuoden ajan. Aina uusia näkökulmia, uusia oivalluksia, uutta itkuakin. Onneksi rinnalla olivat hyvät ystävät, jotka jakoivat inspiroitua yhä uudelleen yhä uusista oivalluksista. Nyt on jo rauhallisempaa, olen valahtanut jonnekin itseni keskelle, olemaan kuin kasvi tai pilvi, kivi tai lintu. Sisäinen keskustelu on vaimentunut, usein on ihanan hiljaista. Kyllä sinäkin pääset perille, tavalla tai toisella. Mutta se ottaa aikaa. Kuten vanha anoppini sanoi: vaikeita aikoja voi kestää pitkäänkin. Tämän kun hyväksyy, ei kiirehdi perille.

    Haluan olla yksin.
    Silloin minusta tulee kasvi tai eläin
    jopa ihminen.

    Pelkkää valoa on maailma
    laidaton ja kaikkialle avoin.
    Silloin ruskea on ruskeaa,
    punainen punaista
    ja kaiken yllä suunnaton tyhjyys,
    täyteys,
    ei mitään ja kaikki.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:31

      Kiitos! En tavoittele enää perille pääsemistä, joko pitää todeta ettei sinne koskaan pääse, tai sitten että siellä on jo :)

      Vastaa

  • anna sofia kommentoi 21.4.2016 18:27

    Oi ihanaa Eeva, kun kirjoitit! Kirsikankukat ja Japani, ooh. <3 Osaat pukea oivalluksesi niin osuvaan muotoon, että ne todella puhuttelevat. Kiitos, kun kirjoitat! <3

    P.S. Olemme lähdössä Japaniin kesän alussa ja tuli mieleen, voisiko sinulta toivoa vielä matkailupostausta aiheesta? Olisi mukavaa lukea kokemuksistasi. Huomasin Instagramin puolelta, että samat on kohteetkin meillä – ainakin Tokio ja Hakone. Kävin viime vuonna ensimmäistä kertaa Japanissa ja ihastuin kovasti. Paljon jäi kyllä näkemättä, joten vinkit olisivat mahtava juttu!

    Vastaa

    • mmm kommentoi 23.4.2016 16:05

      Heippati,

      Meilläkin on edessä matka samoihin kohteisiin lähiaikoina, joten mikäli vain ehdit ja mielit, matkapostaus olisi aivan mainio juttu! Tiedän, että vinkkisi ja kiinnostuksenkohteesi olisivat mieluisia myös tälle matkaseurueelle. Esimerkiksi Hakonesta olisi kiva kuulla vinkkejä, kävitkö esimerkiksi jossain julkisessa onsenissa, kiersitkö ns. Hakone-kierroksen… Kiitos, että elät aistit ja mieli avoinna ja jaat sen meille lukijoillekin.

      Vastaa

      • Eeva Kolu kommentoi 24.4.2016 06:55

        Hei Mmmm ja Anna Sofia,

        mitään matkavinkkipostausta ei ikävä kyllä ole tulossa koska yritän tätä nykyä ihan vaan nauttia reissuista enkä olla ”toimittajamoodissa” :) Mutta teille molemmille Hakonesta ehdottomat must-vinkit ovat Hakone Yuryu onsen, aivan ihana mesta, suosittelen varsinkin illalla pimeän jo tultua! Ja sitten Gyoza Center, jos tykkää gyozasta (mun lempiruokaa), parhaita mitä oon missään maailmassa syönyt, ja muutenkin tosi tunnelmallinen paikka!

        Huippureissua molemmille, ette edes vielä arvaakaan mikä taivas teitä odottaa!

        Vastaa

        • Anna Sofia kommentoi 26.4.2016 18:07

          Arigato gozaimasu! Ihanaa kevään jatkoa sinulle Eeva! ^_^

          Vastaa

          • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:04

            Kiitos samoin Anna Sofia!

  • Thea kommentoi 21.4.2016 19:59

    Voi Eeva, miten hienosti kiteytetty se, että pitää tarttua hetkeen ja elää juuri nyt.

    Vastaa

  • Maiju kommentoi 23.4.2016 09:53

    Hei Eeva! Ihana tämä kirjoitus :) Mutta ihan asiaakin oli. Suunnittelen matkaa Meksikoon ensi vuoden alussa ja koska sinäkin olit siellä yksin, niin osaisitko kertoa suunnilleen, minkälainen matkabudjetti per päivä olisi hyvä? Löytyikö hyvin majoitusta yhdelle hengelle, millaisissa paikoissa yövyit ja minkä hintaista tosiaan oli? Suurkiitokset jos ehdit/jaksat vastailla!

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 24.4.2016 06:53

      Heippa, mä yövyin 100% hostelleissa dormeissa, hinta oli yleensä muistaakseni jotain 10 euroa per yö :) En tehnyt mitään varauksia etukäteen vaan aina sitä mukaa kun vaihdoin paikkaa googlasin majoitusvaihtoehtoja. Jos ei ole mukavuudenhaluinen niin tosi halvalla pääsee yksinkin ja majoitusvaihtoehtoja on paljon. Jos haluaa hotelleissa ja yksityisissä huoneissa yöpyä täytyy tietysti varata paljon isompi budjetti. Huippureissua Meksikoon, siellä on niiin hauskaa!

      Vastaa

  • Kiti kommentoi 23.4.2016 12:58

    Oih, Japani ja kirsikankukat, pitkäaikainen unelma. Ehkä vielä joskus!

    Tuo Joutsenet ja sen sieluun uppoava sanoitus muistuttaa mua aina surullisista ajoista. Niistä on nyt toivuttu ja menty eteenpäin. Juuri se irti päästäminen oli vaikeinta. Vaikeinta mutta helpottavinta!

    Tsemppiä kevääseen. <3

    T: Kiti
    http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin

    Vastaa

  • マリ kommentoi 23.4.2016 21:49

    Tämä oli aivan ihana postaus! Minunkin pitkäaikainen haaveeni toteutui vuosi sitten kun olimme mieheni kanssa häämatkalla Japanissa ihailemassa kirsikankukkia. Siinä oli jo kaksi haavetta. :) Kumpikaan ei ollut ennen ollut Aasiassa ja mies ei edes ollut sitä oikein miettinyt. Minua sen sijaan on aina kiehtonut japanilainen kulttuuri ja filosofia. Juuri tuo kaiken tyyni hyväksyminen ja miten kirsikankukat kuvaa niin hyvin tuon kansan sielunmaisemaa. Niin kaunis maa ja ihania ihmisiä. Ovat kokeneet aivan kamalia asioita ja isoja mullistuksia menneisyydessä. Minäkin ehdin näkemään kun kirsikankukat lopulta lakastuivat. Olin onnekas.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 24.4.2016 07:02

      Kiitos kommentistasi! Todella hyvä pointti tuo, japanilaiset on tosiaan kokeneet kauheita ihan lähivuosinakin (maanjäristykset, ydinvoimalaonnettomuus) ja silti siellä on niin vahvasti läsnä sellainen tietty asioiden hyväksyminen ja pienten yksityiskohtien arvostus ja niistä nauttiminen – ihan eri tavalla kuin missään muualla missä olen käynyt. Toki näin siitä vain turistina pintaraapaisun ja varmasti koko todellisuus on myös jotain muuta, mutta jos yhtään tutustuu japanilaiseen taiteeseen tai eri kulttuurin muotoihin niin alkaa huomata että tuo tietty asennoituminen ja tapa nähdä maailma lävistää sen kaiken.

      Vastaa

  • Beijaflor kommentoi 24.4.2016 15:43

    Kiitos taas ihanasta tekstistä Eeva! Tuntuu, että puet sanoiksi meidän aikalaisten aikuistuneiden naisten elämää. Teet juuri sitä työtä mihin taide on tarkoitettu. Oletko lukenut Ronnie Grandellin Itsemyötätunto kirjaa? Minulle tyttöjen täydellisyyskulttuuriin kasvaneelle se on ollut helpottavaa luettavaa vaikeina hetkinä.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:04

      Kiitos kommentista! Kirja ei ole minulle tuttu, lupaan vilkaista jos sattuu tielle!

      Vastaa

  • Kapteenska kommentoi 25.4.2016 07:57

    Elämän ihanuus on yksityiskohdissa, kuten kirsikankukissa.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 27.4.2016 18:04

      Totta puhut!

      Vastaa

  • Q kommentoi 28.4.2016 07:44

    Kaunis kirjoitus. Ja kirsikankukat on niin kauniita, enkä oo tajunnut, että myös Helsingissä olis puisto täynnä kirsikkapuita, joita vois mennä ihailemaan.

    Vastaa

  • Liisa kommentoi 6.5.2016 11:27

    Hei, ollapa jossakin paikka, jossa voisi hyväksyä huonot asiat.. Kerro jos löydät. Kovasti yritän hyväksyä, jo pari vuotta olen yrittänyt, sairautta. Mutta en vaan kykene siihen, millään.

    Vastaa

  • Riikka kommentoi 9.5.2016 17:08

    Niin, olishan se aikamoinen jytky, jos jollakulla tietoisuus avartuisi kertalaakista (viitaten tuohon kritiikin tynkään). Ehkä mieluummin etsien ja löytäen, välillä kadottaen. Sitä on elämä.

    Jostain syystä mulla tuli tarve suositella sulle Eckhart Tollen kirjaa Läsnäolon voima. On aika valaiseva kokemus. Kaikkea hyvää toivottelen kesääsi <3!

    Vastaa

  • Lotta kommentoi 11.5.2016 16:55

    Kiitos Eeva, että palasit edes hetkeksi tänne takaisin. Kevät on ollut raskas ja järjestön taistelu päällä täälläkin. Blogisi on auttanut minua paljon. Se on ollut hyvin tärkeä paikka minulle. Harmillisesti löysin sen vasta vähän aikaa ennen kuin päätit lopettaa. Minäkin haluan Japaniin. Enää en ehdi mutta sitten ensi keväänä.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *