Elämä

Keskiyön juoksuissa

1.9.2015

mr13Viikonloppuna juostiin Helsingin Midnight Run. Myös minä läähätin joukon jatkeena.

Vielä päivällä usko oli loppua ja valmistelin itseäni kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin: a) joudun lopettamaan juoksun kesken, b) joudun kävelemään osan matkasta, c) joudun konttaamaan maaliin oman pukluni peitossa, d) päädyn iltapäivälehtien otsikoihin tavalla tai toisella saatuani hermoromahduksen jossain viiden kilsan kohdalla.

mr3

Olen nimittäin tällä hetkellä huomattavasti huonommassa kunnossa kuin vielä alkukesästä. Jouduin pitämään taukoa treenaamisesta sairastelun ja ylirasituksen vuoksi, ja on uskomatonta kuinka nopeasti aerobinen kunto heikkenee jo kuukauden tauolla! Ihan kuin en koskaan olisi missään treeneissä käynytkään. (Tiedän, että kunto myös kohoaa nopeasti takaisin kun se on kerran rakennettu, mutta se ajatus ei auttanut siinä vaiheessa kun lähtöön oli pari tuntia eikä pari kuukautta.)

Tauolla olen lisäksi keskittynyt mahdollisimman epäterveelliseen syömiseen, mikä ei varsinaisesti auttanut asiaa…

mr4mr2

mr17Senaatintorille päästyäni paikansin nopeasti muut adidasheimolaiset ja hermoilu jatkui. Tapahtuma itsessään kuitenkin teki tehtävänsä, sillä jossain alkulämmittelyjen jälkeen huomasin että huono hermoilu oli vaihtunut hyväksi jännitykseksi. Senaatintorilla soiva musa, ympärillä kuhisevat juoksijat ja sähköistynyt ilmapiiri tarttuivat.

Sain ihan hulluna tsemppiä muista heimolaisista ja totesin jälleen kerran, että juoksu jos mikä on joukkuelaji. (Kiitos kaikille, ootte te vaan parhaita.)

mr11

mr5Lähtöä odotellessa mietin enää sitä, millä biisillä halusin kymppini aloittaa (Murphy Leen Shake Ya Tailfeather – erinomainen valinta) ja pinkaisin kamuni Villen peesiin. 500 metrin jälkeen tajusin etten tule pysymään lähimainkaan Villen tahdissa, joten hidastin askelta reippaasti. Tämä oli käänteentekevä oivallus, joka pelasti koko kympin. Päätin, että kuuntelen kroppaani, etenen tasaisen hitaasti muista juoksijoista välittämättä ja pysähdyn jokaiselle juomapisteelle vaikka koutsit erikseen kielsivät (:D) .

mr7

Loppumatka sujui näissä merkeissä, ja kymppi meni tosi hyvin. Keskityin miettimään koutsimme Jarnon ohjetta – jos et muista mitään muuta niin juokset vaan mahdollisimman pitkänä. (Paras ohje ikinä!)

Midnight Runin reitti kulkee läpi kauneimman Helsingin ja matkan varrella oli kaikenlaista kannustusjoukoista valopylväisiin ja musiikkiesityksiin. Nämä veivät näppärästi välillä huomion muualle ja tarjosivat kivan breikin sen ajattelemisesta, että milloin se seuraava kilometripylväs tulee. (Toinen hyvä ohje toiselta valmentajaltamme Joonakselta: keskity miettimään vain kuluvaa kilometriä äläkä sitä, että vielä 8, 7, tai 6 jäljellä.)

mr16

Puolivälin jälkeen homma alkoi rullata ja kilometrit 5-9 olivat oikeasti jo aika nautinnollisia. Tietenkin välillä – okei, usein – mietin, että tää on siis aivan perseestä perseestä perseestä kun pääsen maaliin en juokse enää ikinä ja miten KUKAAN ikinä juoksee maratonin ja mikä niitä ihmisiä vaivaa??!

Midnight Runin viimeisen kilometrin voisi liittää maailman suurien salaliittoteorioiden joukkoon JFK:n salamurhan ja Bermudan kolmion jatkeeksi. Se ei todellakaan ole kilometrin pituinen kilometri. Se on takuulla ainakin kolme kilometriä pitkä kilometri.

mr8

Maalin häämöttäessä otin aikamoisen spurtin ja viivan ohi päästyäni olo oli aivan hirveä. Siis HIRVEÄ. Siis joku ajoi juuri lumiauralla keuhkojeni yli, peruutti, ja ajoi vielä uudestaan -hirveä.

Viisi sekuntia myöhemmin kaikki kipu oli unohtunut ja olo oli fantastinen ja mietin jo seuraavaa kertaa. Hämmästelin, olinko se varmasti minä joka siellä neloskilsan kohdalla mietti, ettei juokse enää koskaan… Juoksu on niin kummallinen laji! Vannon, että se tekee jotain outoa ihmisen aivoille. Tai ainakin lähimuistille.

mr9Lopullinen aikani oli tunti ja kahdeksan minuuttia, eli jäin reilusti kesäkuussa asettamastani tavoitteesta jälkeen, mutta tämänhetkiset olosuhteet huomioiden olin itse asiassa suoritukseeni tosi tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

mr18

Juoksuharrastus jatkunee vaellusreissuni jälkeen entisten heimolaisten yhteistreeneissä. Eiköhän ensi vuoden Midnight Run mene sitten alle tuntiin.

Ja jos ei mene, niin ei sekään haittaa – pääasia että menee. Tärkeintä on kuitenkin pysyä liikkeessä. Ei sillä vauhdilla niin väliä, eikä aina sillä suunnallakaan.


Kuvat Stella Harasek ja Mikko Rasila

Dancing in September
Keskiviikkona skoolataan

Saattaisit pitää myös näistä

  • Petra 1.9.2015 at 1:55

    Ihana raportti ja kuvat! Missä lähtöryhmässä olit? Itse olin mukana ensimmäistä kertaa. Juossut olen vasta pari vuotta ja tämä oli toinen kerta ikinä kun juoksin näin pitkän matkan! Oli aivan mahtava tunnelma ja ylitin itseni juoksemalla matkan 64 minuuttiin. Ensi vuonna uudestaan. 🙂

    • Eeva Kolu 1.9.2015 at 2:07

      Mahtavaa, hyvä Petra! Olin naamiaisryhmän lähdössä 😀 (0lin naamioitunut oikeaksi juoksijaksi 😉

  • Laura 1.9.2015 at 5:24

    Repesin ääneen tossa vikan kilometrin kuvauksessa. Itse olin juoksemassa toissa kesänä ja se viimeinen kilometri oli ihan oikeasti vitsi! Juoksukaverin kanssa päästettiin sen aikana ihan muutama ärräpää. Mutta huikea juoksutapahtuma kaiken kaikkiaan ja ehkä minunkin inspis herää joku päivä uudestaan tällaisten kirjoitusten avulla!

    • Eeva Kolu 2.9.2015 at 8:59

      Haha! En tajua miten se ”kilsa” voi vaan jatkua ja jatkua, aina tulee uusi kulma jonka takana odottaakin uusi suora eikä vieläkään maali 😀

  • Krista 1.9.2015 at 5:50

    Postausehdotus: treenimusalista! Tai ehkä postausvaatimus, hehe. Olisi varmaan ihan täyttä kultaa. Uskon että kulkisi askeleet ihan eri tavalla kun saisi vähän vaihtelua omiin listoihin. Saa vinkata myös toisten hyväksi havaittuja listoja.

    • Eeva Kolu 2.9.2015 at 9:00

      Hm, kehtaiskohan sitä julkaista omansa… 😀 Mun juoksulistat on kaikkea muuta kuin cooleja, järjesteltyjä kokonaisuuksia!

  • Riikka 1.9.2015 at 7:34

    Siis wau! Niin mieletöntä. Olen itse aloittanut vasta kuukausi sitten juoksemisen, koska olin koko elämäni siihen hetkeen saakka uskonut, ettei se ole minua varten. Sitten jotain tapahtui (siis mulla oli liian vähän päällä ja paleli – aloin juoksemaan ja sitten sitä mentiin). Nyt treenaan 4-5 km lenkkiä 3-4 kertaa viikossa ja mä niin oon menossa Naisten kymppiin ja mitä näitä nyt on. Mutta hieno fiilis jäi tästä jutusta!

    • Eeva Kolu 2.9.2015 at 9:01

      Ihan mahtavaa! Tsemppiä Riikka! Kannattaa aloittaa iisisti ja muistaa kehonhuolto ettei vaan tuu kremppaa pohkeisiin tai penikoihin, 4 kertaa viikossa on jo paljon. Ihanaa että olet löytänyt juoksemisen, se on mahtava fiilis kun klikkaa jonkun lajin kanssa 🙂

  • EvaL 1.9.2015 at 7:42

    Ah juokseminen on niin parasta! Odotan ihan sika innolla talvikautta koska tämä kesä + heinänuha + juoksu on saattanut mut jo kahdesti sairaalaan niin kesän juoksukausi piti vaihtaa salikauteen (ja talven salikausi juoksukauteen) niin sormet suurinpiirtein syyhyää tässä ihan innostuksesta!!!

    • Eeva Kolu 2.9.2015 at 9:02

      Mäkin jollain oudolla tavalla odotan syksyn ja talven lenkkejä, en tajua! Fiilistelin yks päivä ajatusta pitkästä kävelylenkistä untuvatakki päällä – mitäköhän mulle on tapahtumassa…?

  • poppis 2.9.2015 at 9:24

    Hienosti juostu! Kymppi ei ole pitkistä matkoista missään nimessä se helpoin. Tunnistan ajatuksesi vikan kilsan pituudesta. Se, kun maaliin on ainakin sata kilsaa jäljellä, ainakin korvien välissä.

    Harmitti hurjasti, kun en päässyt heimolaiseksi. Läpäisin silti Midnight Runin henkilökohtaisella enkallani. Tai oikeastaan aika oli sama, kuin 28 vuotta sitten loistokunnossa ”futisurani” huipulla. Olin tuloksesta huippuiloinen, varsinkin kun juoksin yhdeksän kilsaa kirjaimellisesti kusi sukassa. http://pikkuliten.blogspot.fi/2015/08/kusi-sukassa-midnight-run-2015.html

    • Eeva Kolu 2.9.2015 at 1:29

      Vau, upea suoritus, onneksi olkoon!

  • Liisa 3.9.2015 at 8:36

    Hauskin juoksukokemuskuvaus minkä oon lukenu! Etenkin maaliintulo-osio nauratti ääneen. Sulla on kyllä hieno taito kirjoittaa mistä tahansa aiheesta viihdyttävästi ja avoimesti. Myös kuvista tykkään! Usein tekstin lukemisen jälkeen olo on hyvä, inspiroitunut ja iloinen, eikä tule sellasta ikävää ”roikun netissä ja blogeissa turhaan” -fiilistä. kiitos siitä! 🙂