Mä ikkunoita putsailen

image1-2

Vietin pitkän viikonlopun maalla.

Maisemanvaihdos teki hyvää, kuten niillä on tapana. Istuin kolme päivää tuvan pöydän ääressä, aina yksi tai kaksi koiraa sylissä. Join ihan hirvittävästi kahvia mutta nukuin paremmin kuin naismuistiin. Kahdeksan, yhdeksän tuntia yössä, enkä herännyt kertaakaan ahdistuksen kuristavaan kouraan, kuten kaupungissa aina. (Se iskee joka yö kahden ja kolmen välillä – hätkähdän hereille siihen ajatukseen, että jokin on vialla, vaikka mikään ei ole. Elimistöni on valinnut tällaisen tavan ilmoittaa stressistä – kiitti vaan, olen kuullut että vaihtoehtoina olisi ollut myös laihtuminen ja ennennäkemätön työinto.)

Johtui ehkä hiljaisuudesta, ehkä siitä, että maalla ilmakin on hapekkaampaa, mutta hitto että nukutti ja makeasti. Tai sitten vain siitä pimeydestä. Milloin kaupungissa viimeksi joku on sanonut kato, ihan mieletön tähtitaivas?

Helsingissä oli kuulemma ollut lämmintä ja aurinkoista. Kaverit lähettelivät kuvia, joissa siristeltiin silmiä ja hymyiltiin hammashymyä. Maalla oli pakkasta ja satoi lunta. Olihan se nättiä, mutta kiltti talvi, jää sinne, älä enää löydä meikäläistä…

Kotimatkalla Helsinkiin jännitimme, missä kohti matkaa talvi vaihtuu kevääksi. Kuuntelimme Ryan Adamsin versioita Taylor Swiftin biiseistä (outo konsepti, mutta toimii). Autosteroista kaikui,

Are we out of the woods yet?
Are we out of the woods yet?
Are we in the clear yet?

Mietin, tuleeko elämässä koskaan sellaista hetkeä, kun voisi huokaista helpotuksesta ja todeta että jepujee Taylor/Ryan, selvillä vesillä ollaan. Olen varmaan metsästänyt sitä hetkeä koko elämäni, vaikka epäilen, ettei sitä edes ole olemassa. Niinhän se menee – etsii, etsii, etsii ja löytää, ja ihan kohta pitää taas etsiä. Lempifarkut kuluvat haaroista puhki ja kun on vihdoin löytänyt sen oikean kampaajan, kampaaja haluaa kauppakorkeakouluun.

(Kiinnostava ajatus: jos hyväksyy sen, että aina saa etsiä, tai sitten vaan kerta kaikkiaan lopettaa etsimisen top tykkänään, onko lopputulema lopulta sama?)

Rakentelen mielenrauhaani pala palalta – joskus sitä ei järkytä edes uutiset maailman perikadosta tai käärme auton takapenkillä, joskus se menee romuksi yhdestä sanasta. Ja sitten keräilen tiilenpalat ja aloitan alusta. Viissataakuus ikkunaa, kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, niin alusta täytyy mun taas aloittaa…

Kilometrit mittarissa raksuttivat, talvi tosiaan vaihtui kevääksi kesken matkan, valtatie kapeaksi kaduksi ja korkeat havupuut kerrostaloiksi. Krunan katot nähdessäni mahanpohjassa alkoi kutitella ilo – maalla on mukavaa, kaupungissa elämää.

Ilma täällä on tosiaan selkeämpi. Haalin tiilenmurikat kasaan ja aloitan taas. En enää ihan alusta, perusta kestää jo hurrikaanin tai pari. Sellainen(kin) armonmurunen on meille tässä elämässä annettu, että vaikka perille ei pääse, koskaan ei tarvitse kulkea sentään ihan lähtöruudun kautta.

Joten jatkan ja laulain työtäin teen, saatan vähän vihellelläkin.

Kevät toi, kevät toi muurarin…


Kommentit ( 45 )

  • Pin kommentoi 15.3.2016 11:20

    ÄÄk mikä onni oli päästä lukemaan Eeva sinun postaus! Lopettamisesi jälkeen mikään blogi ei ole tuntunut omalta ja monta kertaa olen huomannut miettiväni, ”Mitähän Eevalle kuuluu?”. Olen maannut melkein neljä viikkoa enemmän tai vähemmän vuoteen omana (ihan muista syistä, älä huoli), ja tämä toi valon päivään! Kiitos sinä ihana <3

    Vastaa

  • Riikka kommentoi 15.3.2016 11:29

    Kiitos Eeva tästä.

    Vastaa

  • maarett kommentoi 15.3.2016 11:35

    Eeva, ihanaa! Huulille nousi hymy, kun näin postauksesi Facebookissa. Teksti osui jälleen kerran täydellisesti maaliin, sillä painiskelen itsekin samanlaisten tuntemusten kanssa. Onneksi kevät vie tullessaan talven jättämät pölyt nurkista. Tai ainakin kevätsiivous.

    Vastaa

  • SM kommentoi 15.3.2016 11:36

    Juuri pari tuntia sitten näin sut lounasravintolassa ja oikein säikähdin, vähän kuin olisi nähnyt julkkiksen. Niin olen tottunut näkemään sinut vain kuvissa :) Tuli oikein hyvä mieli ja piti heti välittää viesti kavereillekin että ”omg, näin Eeva Kolun, se on niin ihana”.

    Tietysti heti tuli kaipuu sun blogia kohtaan ja ihmeiden ihme, takaisin työpisteellä huomasinkin, että olit laittanut uuden postauksen. Kevätaurinko taisi toteuttaa toiveeni :)

    Vastaa

  • Riina kommentoi 15.3.2016 11:44

    Ja niin Eeva Kolu rikkoi internetin. Naiset ympäri maan klikkailivat hysteerisenä menemään ka WhatsApp lauloi ”eevallaonuuspostaus”

    Vastaa

  • Jii kommentoi 15.3.2016 11:57

    Mun mielestä onni ja rauha on mahdollisia vasta sitten, kun ymmärtää ja HYVÄKSYY, ettei elämässä koskaan tule ”valmista” tai ole ”selvillä vesillä.” Että jatkuva muutos yksinkertaisesti on elämän olomuoto. Ja musta se on mahtavaa: en ikinä voi varmasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, siis mikä huikea seikkailujen avaruus on auki edessä! Mahdollisuuksia on niin paljon enemmän, kuin rajallinen mieleni edes pystyy kuvittelemaan. Elämää ei voi kontrolloida, sen saa huomata aina uudestaan ja uudestaan. Siksi musta kannattaa treenata vain siinä olemista siitä nauttien ilman jatkuvaa Suuren Tarkoistuksen ja Valaistumisen etsintää. Elät just nyt elämäsi korkeinta kohtaa, koska mitään muuta ei juuri nyt ole olemassa. Ja vielä elämän kontrolloimattomuuteen liittyvä hieno sanonta, jonka usein palautan mieleeni: ”Always hope, never expect.” Peace!

    Vastaa

    • Oili / Ajatuksia Saksasta kommentoi 15.3.2016 12:37

      Tosi hyvin sanottu! Olen aivan samaa mieltä. Olen huomannut, että parasta on, kun yrittää keskittyä vaan tähän hetkeen. Tosi usein (siis käytännössä aina) on jotain ikäviä juttuja joko menossa tai tulossa, epävarmoja kuukausia, työttömyyshommia, puuttuvia päivähoitopaikkoja, korjaamista odottavia väitöskirjoja, mitä ikinä. Mutta yritän sitten aina miettiä, että mitä niistä, ei kai koko elämänsä aikana purjehdi perille mihinkään satamaan ja jää sinne, vaikka niin joskus sanotaankin.

      Vastaa

    • Mira kommentoi 15.3.2016 14:51

      Kiitos, tiivistit täydellisesti sen mitä itsekin ajattelen. Jatkuvan muutoksen hyväksyminen ja tässä hetkessä elämiseen keskittyminen on välillä sietämättömän vaikeaa, mutta en halua ikinä lopettaa yrittämästä.

      Ja lisäisin vielä sen, minkä monet tietävätkin mutta liian moni ei tiedä/ymmärrä, että onnellisuushan koostuu niistä pienistä arkisista asioista. Liian usein ajatellaan (myös minä tähän sorrun aika ajoin), että ”olen onnellinen sitten kun olen unelmieni työssä/unelmieni asunnossa/minulla on poikaystävä/minulla on sen ja sen verran rahaa/you name it.” Sitten kun haave tavoitetaan, onnellisuus voi hetkeksi nousta ihan huippuunsa, mutta pian alkaa haluamaan jotain muuta asiaa ja jos saavutettu haave menettää merkitystään/tuntuu itsestäänselvältä.

      Tämä on täysin luonnollista ja tarpeellistakin, ihminen tarvitsee haaveita ja uusia tavoitteita, mutta jos haaveita tavoitellessa unohtaa nauttia niistä pienistä ja arkisista ilon hetkistä, huomaa että loppujen lopuksi on suuren osan ajasta aika onneton tai ainakin tyytymätön.

      Mutta kiitos Eeva uudesta postauksesta. Olen kaivannut sinua paljon.

      Vastaa

  • Sanna S. kommentoi 15.3.2016 12:05

    Kiitos kuulumisten jakamisesta, Eeva! Samoja mietin vasta itsekin – sitä, miten kaikki ”eteneminen” tuntuu usein kulkevan pyörteissä. Tiedäthän; ”Tänään kaikki alkaa, tänään tie on suora” – niin, aina hetken. Mielikuvissaan saa siitä eteenpäin jonkin kokonaisuuden valmiiksi, josta voi siirtyä seuraavaan.

    Kunnes jälleen huomaa, että eihän se niin mene. Aina tapahtuu jokin liikahdus, jokin osa-alue etenee – kunnes pyörre (elämä) taas imaisee, tie vähitellen sakkautuu, ja taivaalle kerääntyy pilviä. Lopulta sataa, väistämättä. Sateella siivotaan. Ja…. sitten hetken taas tuntuu siltä: ”tänään kaikki voi alkaa, tänään tie on suora”. Jatketaan siitä mihin jäätiin, mutta todeten, että pyörteiden aikana asiat etenevät sykäyksiä – ja vasta sykäyksistä syntyy jonkinlainen kokonaisuus.

    Jotain, jonka voi jälkikäteen kirjoittaa ehjäksi, jos tahtoo – vaikka itse prosessivaihe onkin aina kartattomalla reitillä samoamista.

    Valoa Eeva, täälläkin yhä vain etsitään. Noustaan kumpareille, joista viimein näkee mutkittelevan polun alla aukeavassa metsässä (vaikka tämähän oli koko ajan tässä! Olisipa vain luottanut, että kyllä se löytyy, ja nauttinut matkasta). Ja samalla, matkan jatkuessa, alkaa taas yksi kartaton reitti… Ah, elämä <3. Ehkä vuosien myötä samoamiseen ja (siitä nauttimiseen!) lopulta oppii.

    Vastaa

    • Emmilillian kommentoi 29.3.2016 12:14

      ”Jatketaan siitä mihin jäätiin, mutta todeten, että pyörteiden aikana asiat etenevät sykäyksiä – ja vasta sykäyksistä syntyy jonkinlainen kokonaisuus.”

      Olen samaa mieltä, että sykäykset ja suorat, laineet ja sotkut muodostavat kokonaisuuden, jota elämäksikin kutsutaan. Muttei kannata unohtaa, että etenemistä tapahtuu yhtä lailla niillä tasaisilla suorilla. Itselläni on ollut paha tapa ”tuntea eläväni” voimakkaammin muutosten ja päätösten vaiheissa; on ollut tunne, että kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua, että ihmeet odottavat vain minua hyppäämään mukaan. Sitten taas tasapainon kausina elämä on tuntunut tylsemmältä, ihmeet kaukaisilta, minä itse puolestani elämän generaattorin sivuuttamalta.

      Vaikka eihän se niin ole! Energia virtaa eteenpäin silloinkin, kun emme sitä tiedosta, tunnustele tai tunne.

      Sitä paitsi, pyörteet vaativat kulloisellakin hetkellä aina veronsa, energian keskittämisen vain pinnalla pysymiseen. Vasta tyyni sää jättää voimaa kasvulle, kehittymiselle. (Asia, jota terapiassa käyvät eivät monesti ymmärrä: lopetetaan hoito hyvinä aikoina, juuri niinä kriittisenä kausina, kun olisi täydellinen aika varustautua sadekautta varten).

      Vastaa

  • Suvi kommentoi 15.3.2016 13:01

    Voi, tuttu tunne. Minäkin olen kuullut näistä stressin vuoksi laihtuvista ihmeolennoista ja salaa toivonut, että itsekin voisin välillä vaihtaa muutamat valvotut aamuyöt vaikka yhteen kiloon vyötäröltä. Vaan ei!

    Mukava kuulla sinusta Eeva! Tsemppiä rakennusurakkaan.

    Vastaa

  • katja kommentoi 15.3.2016 13:37

    Kiitos! Ihanaa kuulla sinusta.
    Aurinkoista kevättä!

    Vastaa

  • AV kommentoi 15.3.2016 13:38

    Oi ihanaa kun kirjoitit taas!!!

    Muutama ajatus: Tuo Ryan Adamsin levy, niiiin hyvä. Soinut meillä koko talven ja löydän aina uuden lempparin. Miten kauniisti onkaan Ryan muotoillut uudestaan esim. Blank space lallatuksen!

    Ja niin, kovin tutulta kuulostaa yöllinen herääminen. Sama täällä, vaikka kuinka yritän mennä levollisin mielin nukkumaan. Mutta ajattelen (yritän ajatella) että mitäs se minulle kertookaan. Että en herää turhaan, vaan sillä on jokin merkitys. Joskus toimii, joskus vaan vituttaa ;)

    Vastaa

  • Maikki kommentoi 15.3.2016 15:20

    Kiitos Eeva! Kiitos :)

    Vastaa

  • Laura kommentoi 15.3.2016 15:26

    olipa ihana lukea taas ajatuksiasi! xx

    Vastaa

  • Ulla-Maija kommentoi 15.3.2016 15:57

    Tästä ilahduin tänään.

    Vastaa

  • Hanna kommentoi 15.3.2016 16:37

    Kiitos!!

    Vastaa

  • Janina kommentoi 15.3.2016 16:55

    Ihana Eeva kiitos kun kirjoitit! On ollut ikävä <3

    Vastaa

  • Nathalie kommentoi 15.3.2016 18:38

    En ole käynyt sivulla enää pälyilemässä olisiko täällä uutta tekstiä kun en halua pettyä, nyt elämä heitti niin hirvittävän yllärin eteen, että tulin ajautuneeksi tänne lukeakseni vanhoja postauksia ja saadakseni jonkinlaista lohtua elämän armottomuuteen. Ihmeellinen sattuma ja kuin minua varten kirjoitit tämän. Vanha ystävä menehtyi traagisesti ja nyt ei auta kuin auttaa ystävän äitiä, lasta ja läheisiä rakentamaan sitä muuria hitaasti uudestaan.

    Vastaa

  • p kommentoi 15.3.2016 18:43

    Ihanaa, että kirjoitit!
    Raks raks, mikä se lainaus oli, jonka just vähän aikaa sitten luin…Pelko on kyvyttömyyttä hyväksyä elämän epävarmuus…jos hyväksyy epävarmuuden, elämä muuttuu seikkailuksi…Rumia.
    Mietin just yks päivä, että mikä taito olisi hienoa osata ja ajattelin, että kirjoittaminen, koska ajattelin niitä kirjoittajia, sanoittajia ym. joista minä olen saanut niin paljon iloa.

    Vastaa

  • Pipsa kommentoi 15.3.2016 18:43

    Suosittelen lukemaan David Richon, Viisi asiaa joita ei voi muutta :)

    Vastaa

  • Elisa kommentoi 15.3.2016 19:27

    Kiitos <3

    Vastaa

  • Kaisa kommentoi 16.3.2016 05:34

    Ihanaa lukea kirjoituksesi! Aina välillä haikaillen klikkailen tämän sivun auki ja tsädäm, täällähän sinä. Keveitä askelia!

    Vastaa

  • elina kommentoi 16.3.2016 06:53

    Ihanaa kuulla sinusta Eeva!

    Vastaa

  • auliee kommentoi 16.3.2016 07:00

    <3

    Vastaa

  • Kivimäen Jenni kommentoi 16.3.2016 07:56

    Ihanaa, että kirjoitit, Eeva! Ihanaa, että kaikki mahtavat lukijat kommentoivat. On ollut ikävä molempia. Aurinkoista ja keveää kevättä kaikille! :)

    Vastaa

  • Meeri / Lapasesta lähti kommentoi 16.3.2016 08:57

    On ollut ikävä tekstejäsi, nämä kun tuppaavat aina osumaan ja uppoamaan. Kiitos kun kirjoitit!

    Vastaa

  • liiiisa kommentoi 16.3.2016 11:14

    Eeva! Ihanaa! <3

    Vastaa

  • Sohvi kommentoi 16.3.2016 12:14

    Onneksi ei enää tarvitse lukea blogeja ainoastaan ystäväsi Stellan takia. Mikä riemu, tervetuloa takaisin!

    Vastaa

  • Suvi kommentoi 16.3.2016 18:03

    Miten ihana yllätys, kiitos! Kevät tuntuu entistäkin aurinkoisemmalta.

    Vastaa

  • noora kommentoi 16.3.2016 18:25

    Ihana kuulla Sinusta. Hymy hiipi huulille ja askel keveni. Aivan kuin olisin kuullut lempeän kuiskauksen, juuri oikeat sanat. Kiitos!

    Vastaa

  • Amaalia kommentoi 17.3.2016 10:24

    Kiitos Eeva ajatuksistasi! Samoja ajatuksia oli, kun kotiuduimme Lapin lomalta jå etelässä olikin tullut viikossa kevät! Sanoin (ja päätin) toissapäivänä työlleni, että tänään on kevään ensimmäinen päivä ja kas kummaa, se olikin juuri se päivä, kun Ähtärin karhut olivat heränneet talviuniltaan, eli siis kevät on tullut!

    Kaivelin jo korallinväriset farkkuni esille, mutta vielä ne hieman häikäisivät talven pimeyteen tottunutta silmää. Joten odotan, että kevätaurinko totuttaa taas kirkkauteen ja kokeilen niitä uudestaan ;). Jospa sitten valitsen farkkujen pariksi muuta kuin mustaa…

    Ihanaa kevättä ja trenssikautta sinulle Eeva! Odotamme innolla kesää ja jäätelöntahmaisia sormia :). Nämä ensimmäiset sinitaivaiset päivät ovat lupaus juuri siitä :)

    Vastaa

  • Kapteenska kommentoi 17.3.2016 12:32

    Kiitos Eeva. Onnea raksalle!

    Vastaa

  • Maarit kommentoi 18.3.2016 00:39

    Voi Eeva, kauan blogiasi seuranneena tunnut läheiseltä. Kuinka haluaisinkaan tulla ja halata, sanoa sinulle, että älä murehdi, kyllä elämä kantaa. Uskon, että itsestään paljon antavat taiteilijasielut ovat hauraita, kokevat kaiken niin voimakkaasti. Siksi he ovat erilaisia ja meille kanssaihmisille arvokkaita. He näyttävät meille tasapaksuille taviksille elämästä uusia upeita puolia, joita itse emme huomaa. Niin sinäkin teet.

    Vastaa

  • Irmeli kommentoi 18.3.2016 15:49

    Tervetuloa bäckiin! Just tänään sua ikävöin <3

    Vastaa

  • Anna kommentoi 18.3.2016 19:37

    Hei, kiitos kauniista kirjoituksesta!

    Vastaa

  • IdaH kommentoi 19.3.2016 10:22

    Ihana Eeva, kiitos tästä! :-*

    Vastaa

  • Annee kommentoi 19.3.2016 22:31

    Ihanaa lukea taas ajatuksiasi! olen kaivannut sinua ja klikkaillut tänne sillöin tällöin. Hyvin kirjoitettu (no koskas ei olis) ja niin tuttuja asioita varmasti monelle. Et tiedä miten monia autat olemassa olollasi ja kirjoituksillasi. Teet tärkeää työtä! Jos yhtään lohduttaa niin paljon vanhempana (mutten viisaampana) voin kertoa että asioilla on tapana loksahtaa paikoilleen ja asioilla on tarkoituksensa eikä elämän tie ole suora ja pitääkin valita tie jota vielä ei ole kuljettu….silloin kaikki on vaikeuksineenkin paljon antoisampaa. Eikä koskaan tiedä mihin suuntaan kaikki kääntyy huomenna……(positiivisesti ajateltuna tietenkin)

    Vastaa

  • Aba kommentoi 20.3.2016 13:16

    Kiitos =) Aurinkoa päiviisi !!

    Vastaa

  • EK kommentoi 20.3.2016 17:41

    Minulla on ollut niin ikävä sanojasi, blogiasi! Mikään ei tunnu samalta, kaikki muu on jotenkin samaa kaupallistunutta höttöä.
    Kiitos.

    Vastaa

  • Mari kommentoi 21.3.2016 13:38

    Moi, kiva lukea sun uusi päivitys. Kuulostaa burn outilta, toivottavasti pystyt rentoutumaan ja toipumaan. Oletko muuten estänyt kommentoinnin vanhoihin kirjoituksiisi? Se ilmoitti vain, että löytyi identtinen kommentti olet tainnut kirjoittaa saman ennenkin. No en varmasti.

    Vastaa

  • Taru kommentoi 27.3.2016 08:03

    Kiitos Eeva blogistasi <3 Kerta toisensa jälkeen palailen tänne lukemaan vanhoja postauksiasi. Tsemppiä sinulle sinne stressin täyteiseen elämään! Muista nauttia pienistä hetkistä, oli se sitten kuppi kahvia tai aamulla nenään leijaileva kevään tuoksu.

    Ja kaikille podcastien ystäville vinkki! Löysin Invisibilia nimisen podcastin vähän aikaa sitten ja rakastuin. Antaa paljon ajattelemisen aihetta ja toivoa.

    Vastaa

  • A kommentoi 2.4.2016 13:20

    Oijoi niin odotan sun tulevia kirjoituksia!

    Vastaa

  • Aino kommentoi 5.4.2016 10:48

    Kiitos Eeva! Ja taas kerran osuu ja uppoaa <3 Liityin viimeisen kirjoituksen jälkeen instaan, ihan vaan siksi että muuten ikävä olisi ollut liian raaka :D Helpottaa kun saa sieltä seurailla vielä pieniä pilkistyksiä ajatuksesi juoksusta. Oot kultaa.

    Vastaa

  • Hanna kommentoi 6.5.2016 14:45

    Terävästi kirjattu!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *