Onks kiire on moi pus

Ensimmäinen päivä kotona Helsingissä valkeni harmaana, harmaana, harmaana. Melkoinen kontrasti Sambian aurinkoon, kirkkaisiin väreihin ja kuumuuteen, mutta mielialani ei ollut lainkaan matala. Päinvastoin – odotin jo ratikkamatkaa ja take away -kahviani. Ja villahuiviakin, vähän.

Suuntasin palaveriin. Ratikasta näin ystävän juoksemassa kadulla, lenkkarit jalassa ja luurit korvilla, päättäväisen näköisenä sadetta päin. Hymyilytti. Sellaista se on täällä Suomessa…

IMG_0714Kivan palaverin jälkeen hortoilin moikkaamaan ystävää kauppaan ja unohduin sinne useammaksi tunniksi. Suuntasin lounaalle ja ketkäs olivatkaan ravintolan ainoat muut asiakkaat? Kaksi tuttua, joista olimme juuri siellä kaupassa toisen ystäväni kanssa puhuneet. Söimme pitkän lounaan, oli kivaa.

Koko päivän matkalla paikasta toiseen törmäsin ystäviin, tuttuihin ja tutuntuttuihin. Ihan kuin koko kaupunki olisi sanonut: tervetuloa takaisin, muistathan, että täälläkin on seikkailuja ja olet täälläkin onnellinen. Ja olenhan minä. Oikeastaan tosi, tosi onnellinen.

Kävin pari lyhyttä mutta hyvää keskustelua muutaman etäisemmän tuttavan kanssa kadunkulmissa. Läheinen ystävä tuli juosten vastaan, ratikkaan menossa, halasimme lennosta kun ratikan ovet jo kolisivat kiinni. Onks kiire on moi pus! Joskus viidessä sanassa tulee kaikki olennainen.

IMG_0723

Ja tänään aurinkokin näyttäytyi taas… Ajoimme veneellä saareen tsekkaamaan paikkaa tammikuiselle nuorisoleirille – sekin tuli kuin tilauksesta: ei meillä ehkä ole viidakkoja tai savanneja, mutta katsopas tätä havumetsää ja joulukuista merenrantaa…

Nyt muutama tunti tehokkaasti töitä, sitten tehdään pizzaa. Helsingissä kaikki hyvin.

P.S. Kiitos kaikille ihanista kommenteista edelliseen kirjoitukseen!


Kommentit ( 1 )

  • Héléna @ Chez Héléna kommentoi 11.12.2015 19:43

    Ooh, nuo kuvat. Helsinki näyttää kauniilta. Mulla on usein sitä täällä maailmalla kovin kovin ikävä.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *