Hassuja päiviä.
Yöllä kulkiessani väsyneenä, rähjäisenä ja ehkä vähän itkuisenakin kadulla rinkka selässä kuulin yhtäkkiä ohi ajavasta taksista ”EEVA!”. Siellä vilkutti yksi tyyppi, jonka olin tavannut 600 kilometrin päässä.
Muutama päivä sitten mietin jostain syystä 10 vuoden takaista reppureissuani Irlantiin. Muistin yhden pojan, jonka tapasin hostellissa. Tapaamisemme ei ollut erityisen mieleenpainuva, vietimme yhden päivän kaupungilla ja sen jälkeen vaihdoimme pari mailia. Siis kymmenen vuotta sitten. En muista hänestä muuta kuin sen, että hän oli tosi pitkä ja pelasi rugbya. En tiedä miksi edes ajattelin koko tyyppiä.
Eilen avasin Facebookin Muut viestit -kansioni (muistan tehdä tämän ehkä kerran kahdessa kuukaudessa) ja siellä oli kaksi viikkoa sitten tuolta samaiselta ihmiseltä tullut viesti. ”Hi Eva, this might be a bit random and you probably don’t remember who I am…”
Mitä pieniä varjeluksia.
Uskon tietäväni, mikä näiden sattumusten tarkoitus on: muistuttaa minua siitä, että vaikka joskus tuntuu siltä että olen yksin, en ole oikeasti ikinä. Pieniä paloja minusta on tuolla, ympäri maailmaa ja mitä yllättävimmissä paikoissa. Ja kaiken järjen mukaan minäkin kannan mukanani jotain jokaisesta tyypistä, joka tielleni on osunut.
Se on aika ihana ajatus. Että vaikka sanomme ok it was nice meeting you, goodbye emme oikeasti koskaan sano hyvästi.
(PS. tätä kirjoittaessani kahvilan stereoista alkoi juuri soida The Way We Were. Voi maailma, senkin sentimentaalinen pölö.)
Voi hitti! Olipas osuva, tähän hetkeen ja näihin päiviin, kiitos Eeva ja kiitos maailmankaikkeus!
”Goodbyes are only for those who love with their eyes. Because for those who love with heart and soul there is no such thing as separation” -Rumi
Ihana toi Rumin säe. Osuva ja juuri oikeaan hetkeen, todellakin. Kiitos!
Mulle on käynyt tiedätkö useinkin noin, että ajattelen jotain ihmistä, jota en ole aikoihin nähnyt ja pian se ihminen näyttäytyy jossain muodossa elämässäni ilman, että itse teen asialle enempää kuin tuon ajatuksen verran. Se toinen ottaa yhteyttä tai tupsahtaa yhtäkkiä jostain eteen. Vanha kansa Itä-Suomessa puhui etiäisistä, tuoreemmat oraakkelit vetovoiman laista. Minä totean vaan, että huisia!
ihana kirjotus Eeva taas, tuli ihan kylmät väreet iholle tätä lukiessa:) maailma on ihmeellinen paikka, koskaan ei tiedä kuka elämän varrelle tupsahtanut ihminen muuttuukin siksi tärkeimmäksi. Toisaalta ne, jotka jäävät vain yhden keskustelun pituisiksi tuttavuuksiksi saatta silti jäädä mieleen koko elämäksi. <3
Tuo on mielestäni juurikin Facebookin paras puoli! Että löytää taas yhteyden vuosien takaisiin, ulkomaalaisiin tuttuihin 🙂 Ihana sattumia, nauti reissustasi xxx
:))
Mua jäi jännittään, että tapaatteko… 😉
Voi Eeva, tähän en voi olla tarttumatta. Tuo sentimaalinen ja joskus semmoinen kiusoittelija-pölö universumi on ollut mielessä minullakin ja toi nyt yhteen ajatustesi kanssa, sillä kirjoitin juuri eilen samasta aiheesta: jäähyväisistä. Olen kanssasi ihan samoilla linjoilla siitä, että emme me koskaan hyvästele lopullisesti. Suhteet, kokemukset, muistot, opit – kaikki jää meihin asumaan, vaikka niitä emme tietoisesti ajateltaisikaan. Koko ajan tässä kasvetaan, muutetaan maailmaa ja luodaan omaa tarinaa. Eikö ole hienoa? Heh, nyt pitää lopettaa, ettei mene pää enempää pyörälle.