Lempikirjoista

Kovasti toivoitte kirjapostauksia. Näissä muodoissa: 1) kerro vielä jotain lukuvinkkejä, 2) kerro lempikirjoistasi, 3) vinkkaa jostain kirjoista, joista saisi lohtua.

No, tämä juttu kattaa vähän niin kuin nuo kaikki, sillä tänään kirjoitan lempikirjoistani. Minulle ne kaikki ovat juurikin niitä, joista saa lohtua. Ja kai nämä voi lukuvinkkeinäkin ottaa, vaikka olen aina hyvin varovainen suosittelemaan lempikirjojani kellekään. Lempikirjat kun ovat lempikirjoja hyvin henkilökohtaisista syistä, eikä niiden hienous aina aukea muille.

(”Lempikirjat” ovat muuten usein eri asia kuin ”parhaat koskaan lukemani kirjat”. Ja oletteko huomanneet, että lempikirjojen listalta ei läheskään aina löydy yhtään lempikirjailijan teosta. Kaksi ihan eri asiaa: lempikirjat tulevat lempikirjoiksi hyvin maagisista ja intiimeistä syistä, eivätkä ne välttämättä liity siihen, kuinka hyviä kirjat ovat. Lempikirjailijoista taas tulee lempikirjailijoita siksi, että he kirjoittavat kerta toisensa jälkeen hyviä kirjoja.)

sohva-(1-of-1)

Minun lempikirjojani: Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, koska siitä tulee aina mieleen Irlannissa vietetty kesä ja sipsien tahrimat sivut, joita kääntelin ahnaasti toinen toisensa jälkeen – kun luki niin hyvää kirjaa, jumalten lisäksi myös Eeva valvoi öisin. Kun ei malttanut lopettaa.

Ja Stephen Fryn omaelämäkerta Moab Is My Washpot, jonka luin ylioppilaskeväänä, ja jokin pato sisälläni aukesi. Muistan, kun kävelin pitkin Aleksanterinkatua ja yhtäkkiä tajusin, että on ihan ok tuntea asioita. Iloisia ja surullisia, hyviä ja huonoja, korkeita ja matalia. Että se on oikeastaan jopa toivottavaa. Ja siinä uskossa olen elänyt siitä asti, ja siitä asti olen tuntenut. En muista miten se liittyi tähän kirjaan, mutta jotenkin se liittyi.

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa ja Muriel Barberyn Siilin eleganssi, kaksi hyvin erilaista kirjaa, joita rakastan samasta syystä: molempien jälkeen aloin huomata enemmän.

Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha. En muista miksi.

Robert McLiam Wilsonin Eureka Street. Miljoona syytä miksi.

Amélie Nothombin Samuraisyleily. Fuji-vuori, jne.

(Melkein) kaikki Michael Chabonin kirjat, mutta erityisesti The Mysteries of Pittsburgh, joka on Chabonin tuotannon heikoin, ja silti rakkain. Rakastan myös Wonder Boysia, tosin rakastan siitä tehtyä elokuvaa vielä enemmän.

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin.

Junot Diazin The Brief Wondrous Life of Oscar Wao. 

Nicole Kraussin Rakkauden historia ja – tämä on puhdasta sattumaa – ex-miehensä Jonathan Safran Foerin Kaikki valaistuu.

Hengellisistä kirjoista minulle rakkain on Marianne Williamsonin A Return To Love, ja H. Emilie Cadyn Lessons in Truth. 

Muistelmateoksista Fryn lisäksi Mia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (kappaleeni on muuten jollain lainassa – kuka oletkin, jos luet tämän niin palauta jos nähdään!). Ja Dolly Partonin Dream More. Ja jos olen täysin rehellinen niin Geri Halliwellin If Only.

Ilse Crawfordin Sensual Home, joka ei ole oikeastaan sisustuskirja vaan elämäntaito-opas. Lempikeittokirjani ovat Saku Tuomisen Basta! ja Yotam Ottolenghin Plenty.

Runokirjoista: Rimbaudin Kausi helvetissä, jota luen silloin kun olen itse helvetissä, ja Ryookanin Suuri hupsu, jota luen silloin kun en ole.

No niin, siinä ne. Mitkä ovat teidän?

(Vielä bonuksena kolme lohtukirjasuositusta: Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, Ron McLartyn Polkupyörällä ajamisen taito, Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot.)


Kaikki se valo

Nappasin reissuun mukaan Anthony Doerrin kirjan Kaikki se valo jota emme näe. En tiennyt yhtään millaiseen teokseen tartuin, mutta voi pojat! Enpä olisi paremmin voinut valita kirjaa pitkälle lentomatkalle.

Tämä on täydellinen kirja paitsi pitkälle lentomatkalle, myös joululomalle: paksu, mutta helppolukuinen ja koukuttava. Viihdyttävä, mutta hyvin kirjoitettu ja fiksu. Liikuttava, mutta toiveikas. Ennen kaikkea kaunis.

kaikkisevalo (1 of 1)

Kirja kertoo kahdesta nuoresta toisen maailmansodan aikaan, saksalaisesta tekniikan ihmelapsesta Werneristä sekä ranskalaisesta sokeasta tytöstä Marie-Lauresta. Ja jossain tarinassa kulkee saksalainen vääpeli, Wernerin sisko sekä mittaamattoman arvokas sininen timantti, johon kerrotaan liittyvän vuosisatoja vanha kirous…

Vahva suositus!


Taite(i)llaan

Huomio lähipiiriin levinneestä KonMari-hulluudesta: vaikka kaikki kirjan lukeneet ovat innostuneet vähentämään tavaraa ja tutkailemaan omaa suhtautumistaan esineisiin, vain ani harva tuntuu tarttuneen KonMarin todelliseen salaisuuteen. TAITTELUUN!

Väitän, että jäätte paljosta paitsi. Taittelu on koko jutun juoni!

Juuri se on se, joka saa vaivalla vähennetyt vaatteet pysymään järjestyksessä, pitää vaatekaapit siisteinä ja tekee aamuista helppoja ja harmonisia. Ei enää syliin kaatuvia vaatekekoja, kun haluat käyttää jotain muutakin kuin pinon päällimmäistä paitaa. Kaiken näkee yhdellä silmäyksellä, kaappeihin mahtuu enemmän, tietää aina milloin pitää pestä pyykkiä…

Ja onhan se nyt aika ylellistä kaivaa aamulla kaapista viikatut pikkuhousut.

taittelu-(1-of-1)

Myönnettäköön, että kirjan perusteella taittelun opettelu on vähän hankalaa ja siksi kai moni skippaakin koko askeleen. Itse opettelin taittelun kokeilemalla ja jonkun tosi suttuisen Instagram-videon avulla. Onneksi goop on nyt tehnyt jalon teon ja kuvannut todella selkeät ohjeet vaatteiden taitteluun KonMari-metodin avulla. Ohjeiden perusteella huomasin itsekin, että  neuleiden taittelutekniikkani vaatii vielä rankkaa hiomista ;)

Taittelumetodilla säilytys vaatii vetolaatikot, hyllytasoista ei ole tässä iloa. Itsehän kokosin ja ruuvasin omin pikku käsin yhtenä yönä Ikea-kaapistooni vetolaatikot hyllytasojen tilalle, ihan ite – siinä nähdään mihin KonMariin hurahtaneen tarmolla kyetään. Operaatio vaati monta kiristynyttä hermoa, kirosanaa ja katkennutta kynttä, mutta oli kaikkien niiden arvoinen.

Jos et ole itse valmis tällaiseen uhraukseen niin kannattaa hankkia laatikoita, joita voi laittaa hyllylevyjen päälle. Kaikenlaiset matalareunaiset pahvilaatikot ovat tähän mitä mainioimpia, ja säilytykseen tarkoitettuja laatikoita myydään tietysti myös sisustuskaupoissa.

Vaatteiden taittelu saattaa tuntua aluksi työläältä, no… taiteilulta, mutta tekniikan oppii äkkiä eikä se vie lopulta sen enempää aikaa kuin perinteinen viikkaaminenkaan – mutta aikaa ja hermoja se säästää kyllä reilusti enemmän kuin ne syliin kaatuilevat pinot, jotka ovat lopulta aina rytyssä.

Metodia ei tietenkään tarvitse noudattaa orjallisesti jokaisen vaatekappaleen kohdalla (itsekin kohtelen edelleen sukkiani väkivaltaisesti ryttäämällä ne sumpuiksi), mutta kannattaa kokeilla ensin vaikka treenivaate- tai t-paitalaatikkoon ja katsoa huomaatko eroa harmoniassa.

Goopin ohjeet siis täällä. Taittelun iloa!

(Katjalle kiitos mahtavasta linkkibongauksesta!)


Takaisin Tylypahkaan

Yksi tämän syksyn monista projekteista: lukea uudestaan koko Harry Potter -sarja. Voitteko kuvitella, että vaikka olin kirjojen ilmestyessä ihan Potter-hullu, en ole vieläkään lukenut viimeistä osaa? En jotenkin kestänyt ajatusta siitä, että sitten se on oikeasti ohi.

No, olen tänä syksynä oppinut, että tyhmintä mitä voi tehdä on säästellä kokemuksia.  Antaa palaa, uusia tulee.

potter1Luin yhtenä päivänä ihan puolihuolimattomasti jotain netin uutissivustoa, jossa puitiin jotain J.K. Rowlingin Twitter-juttua, ja yhtäkkiä se iski kuin salama otsaan (heh): on tullut aika palata Tylypahkaan! Viesti oli selvä: näissä kirjoissa on jotain, mitä minun pitää kuulla juuri nyt.

Osa kirjoistani oli vuosien varrella kadonnut, mutta laitoin etsintäkuulutuksen kirppiksille ja olin silmä kovana, kun joku jossain myi käytettyjä kirjoja. Viimeinenkin osa löysi luokseni eilen. Jo pelkästään kirjojen metsästäminen oli hauskaa ja jännittävää… mutta sellaistahan se on, Harryn maailmassa.

potter2

Siispä! Edessä taianomainen syksy. Kuka on mukana?