Jotain vanhaa, jotain uutta

Äidiltä tuli äsken puhelu. Mä en tiedä mitä sulle kuuluu kun et enää kirjoita sitä blogia. Susta on tullut ihan mysteerinainen.

No. Viimeviikkoinen siivousurakkani huipentui eilen kaapintyhjentäjäisiin, joiden tarkoituksena oli päästä eroon kaikista keittiön kaapeissa majailleista pulloista. Syötin vieraille kaikki jääkaapista löytyneet oliivit, keksit ja pähkinät. Vihanneslaatikon jämistä ja juustonkannikoista tein piirakan. Ystävät joivat mukisematta kaikki lahjaksi saadut epämääräiset punkkutonkat ja puolimakeat roseeviinit, ja baarikaapin jämistä valmistelin kammottavia yllätyscocktaileja koko illan.

IMG_1414Ilta oli ihana, ja siihen kietoutui jotain merkityksellistä. Puolivälissä iltaa tajusin, että ei tässä ole kyse vain kaappien tyhjentämisestä – ne kemut olivat läksiäisjuhlat myös jollekin ihan muulle kuin niille vanhoille pulloille. Ehkä edelliselle elämänvaiheelle, ehkä vanhoille energioille. Tuntui hyvältä sanoa hyvästit niin, leppoisasti, lämpimästi, ei ovet paukkuen ja sillat roihuten.

Tänään kävimme Kaivopuistossa rekiajelulla. Reen kyydissä katselin lumista kaupunkia, hiihtäviä ja kelkkoja työnteleviä ihmisiä ja mietin, onko tämä tosiaan Helsingin keskusta ja onko vuosi varmasti 2016. Aika tuntui pysähtyvän hetkeksi.

IMG_1433

Koko päivän on tupruttanut lunta ja kotikulmat ovat niin kauniit, että pyörryttää. Ratikassa istuessani teki mieli hypätä jokaisella pysäkillä pois valokuvaamaan maisemaa. Mutta yksi niistä syistä, miksi blogiurani päättyy, on juuri se, että aika pysähtyisi useammin, niin kuin siinä reessä. Että osaisin nauttia hienoista hetkistä ihan itse, en aina miettiä, miten välittäisin niiden hienouden muille. Olla enemmän läsnä, kuten nykyään sanotaan.

Joten pidin takalistoni ratikan penkissä. Istuin ja katsoin maisemaa. Yritin painaa sen mieleeni ja samalla luottaa siihen, että niitä tulee lisää. Tulee kaikenlaisia maisemia, loputtomasti kauniita hetkiä – ei niitä kaikkia tarvitse yrittääkään tallentaa.

Nyt naputtelen tätä olohuoneen sohvalla ja kuuntelen, kun keittiössä tiskikone pyörittää satsia numero kaksi – kaapintyhjentäjäiset jättivät jälkeensä monta likaista lasia. Vielä yksi koneellinen, roskat roskiin, tyhjät pullot kauppaan. Huomenna haluan herätä kotona, jossa on tilaa jollekin uudelle.


Taas virtaa

Anteeksi ystäväiset, ei ollut tarkoitus unohtaa teitä tänne pureskelemaan juureksia.

Mutta tammikuu vei mukanaan. Olin eilen kaupassa ja kuulin kuulutuksen, jossa kysyttiin oletko jatkanut vuoden alussa aloittamaasi uutta elämää? (viitaten tietysti laihduttamiseen, koska markkinointikielessä uusi elämä = laihdutus).

Olin ihan ihmeissäni. Miten muut ovat ehtineet jo aloittaa ja lopettaa uuden elämän, kun minulla on vielä hirveä kiire saada se vanhakin käärittyä pakettiin?

Tammikuu on ollut yksi iso tuulikaappi – en ole vielä kokonaan jättänyt vuotta 2015, mutta en myöskään astellut sisään vuoteen 2016. Ihmiset katsovat kummeksuen, kun toivottelen edelleen hyvää uutta vuotta – sehän meni jo. Mitä, ei se ole vielä edes alkanut!

virtaa-(1-of-1)

Koko viime viikon olen tehnyt viime vuoden viimeisiä kirjanpitojuttuja, pyörittänyt kuittisirkusta, veroilmoituksia ja sen sellaisia. Lähetellyt laskuja viime vuoden puolella tehdyistä töistä. Viikonloppuna keksin, että paperihommien lisäksi haluan saada kaiken muunkin vanhan pois nurkista – ja ennen kaikkea mielestä.

Olen käynyt asuntoni jokaisen nurkan läpi. Vienyt reissuilta jääneet ulkomaiset rahat Forexiin, pistänyt minulle unohtuneet muiden tavarat paketteihin ja paketit postiin. Pistänyt kiertoon kaikki kirjat – hyvätkin – jotka edustavat sellaista mitä en enää elämääni halua. Silpunnut vanhat muistivihot – nyt on aika tuoreille ajatuksille. Kohdannut joka ikisen kasan, -kansion ja laatikon, jotka olisi tehnyt vain mieli haudata vaatekaapin pimeimpään nurkkaan ja unohtaa sinne.

Avasin kaikki ärsyttävät vuotavat hiutalepaketit ja jauhopussit ja vanutuppopussukat ja kaadoin kaiken purkkeihin ja rasioihin, joista niitä on kiva ottaa. Miksi ihmeessä sitä sietää päivästä toiseen kotonaan asioita, jotka ärsyttävät joka kerta kun niitä käyttää? Vuonna 2016 minulla ei ole aikaa sellaiselle.

Minulle siivoamisessa ei ole kyse vain siitä, miltä asiat näyttävät (”poissa silmistä, poissa mielestä” on maailman räikein vale). Siinä on kyse energiasta. Kun se saa vapaasti virrata, asiat sujuvat. Kun kaapeissa lymyilee epämääräisiä läjiä ja paperikasoja, maksamattomia laskuja ja niitä revenneitä kaikkialle leviäviä pastapusseja, energia menee ihan vääriin asioihin. Ärsyyntymiseen ja ärsyttävien asioiden välttelyyn. Sen miettimiseen, että tuokin läjä pitäisi joku päivä käydä läpi.

No, nyt melkein kaikki on vihdoin käyty läpi. Johan virtaa.

Äsken keitin teetä ja teepussini mietelause sanoi say hello to your soul. Jo vain: hyvää päivää sielu. Mukava nähdä taas, kun nuo ruttaantuneet kuittikasat eivät enää ole tiellä. Luulen kuules, että meille on tulossa hyvä vuosi.


Narskuu

suokki5On siis talvi. No, varmaan tiesittekin sen jo, jos olette katsoneet ikkunasta ulos tai – kuten minä –  erehtyneet kävelemään ovesta ilman talvitakkia. En omista sellaista, koska pari kesää sitten myin omani kirppiksellä kun päätin raivoissani, etten aio elää enää yhtään talvea Suomessa.

No, kuinka sitten kävikään… on talvi, ja olen Suomessa. Ja jostain syystä kumpikaan asia ei häiritse minua ollenkaan.

suokki3 Teimme eilen päiväretken Suomenlinaan. Saavuimme saarelle samaan aikaan lumisateen kanssa ja tajusin, etten ole ehkä koskaan käynyt Suokissa talvella. Katselin lumisia teitä ja rakennuksia samalla ihmetyksellä kuin toppatakkeihin hautautuneet turistit.

Kylmästä huolimatta kävelimme ympäri saaria, kiipesimme katsomaan maisemia, otimme kuvia, koska Stellan saksalainen vieras halusi nähdä kaiken. En kehdannut sanoa, että varpaani olivat jo irtoamassa jalkateristä kuin poikki napsahtelevat jääpuikot (niin – en omista myöskään talvikenkiä. Saattoivat mennä siinä samassa kiukunpuuskassa). 

IMG_1089

suokki2Kun kaikkien naama helotti pakkasesta punaisena, menimme Doritin olohuoneeseen juomaan kahvia ja syömään karjalanpiirakoita. On onni saada hengailla niin monenlaisten kanssa, seurata vierestä kaikenlaista elämää, kuulla kuinka puutalon ulko-ovi aukeaa, sisään pelmahtaa joukko punaposkisia poikia ja joku huutaa ovelta äiti saaks Emil tulla meille. 

Kun lähdimme, oli jo tullut pimeä. Lumi narskui kenkien alla ja tajusin, etten muistanut, milloin olisin viimeksi kuullut sen äänen. Olen kai elänyt liian monta talvea joko paeten sitä tai poistumatta kaupungin keskustasta – siellä missä kävelyreitit ovat aina valmiiksi tallatut.

suokki4

Tiedättekö, miten äänet ja tuoksut toimivat joskus teleportteina, ja sitä siirtyy hetkessä paikasta toiseen? Pimeä ilta, lumi narskuu kengänpohjien alla… Muistin äkkiä talvet vuosien takaa, kun oli liian vanha kyhjöttämään kotona, mutta liian nuori pääsemään sisälle muualle kuin Mäkkäriin. Miten sitä jaksoikin hytistä ulkona pakkasella kaikki illat – ilman pipoa, tietysti.

Lähiöiden talvi oli kuollutta kuolleempi, ankea, pimeä, ei koskaan mitään tekemistä ja silti… kukaan ei voi tietää sitä tunnetta, jos ei ole kasvanut siellä missä minä, me:

Höyryävä hengitys, seuraavaan bussiin 40 minuuttia, katulampun kelmeä valo. Ja vatsanpohjassa jäätyneitä perhosia.


2016

Tuntuu, että vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa pitäisi aina sanoa jotain merkittävää. Siksi en kirjoittanut eilen mitään – ei ollut mitään suureellista sanottavaa. Vuodenvaihde oli kaiken kaikkiaan varsin epädramaattinen.

Ei tullut tunnekuohua tai katkeransuloisia hyvästejä menneelle, ei kirkkaita unelimia tai visioita ensi vuodelle. En tehnyt lupauksia tai suunnitelmia, en kerrannut mielessäni viime vuoden huippuja tai laaksoja. Olin yksinkertaisesti hyvällä fiiliksellä, heiluttelin tähtisädetikkuja, söin perunasalaattia.

vuodenvaihde-(1-of-1)

Uudenvuodenpäivänä keittelin teetä, tein vähän töitä ja luin kirjan. Vuoden ensimmäinen ateriani oli paketti pussinuudeleita ja kaksi pakastimen perältä löytynyttä Apetitin kasvispihviä. Aika mitäänsanomaton aloitus.

Tänään mietin, että tämä vuosi taitaa tuoda mukanaan isoja muutoksia ihan ilman minun sekaantumistanikin. Ehkä ei tarvitse miettiä lupauksia tai kirjata ylös tavoitteita – riittää, että pitää hatusta kiinni, koska kohta mennään.

Onnellista uutta vuotta!


1 2 3 12