Mainio marraskuu

Marraskuu on ollut hillittömän hauska. On tehty vaikka mitä, riekuttu, laulettu karaokea, tanssittu mitä kummallisimmissa paikoissa, solmittu uusia tuttavuuksia, ehkä ystävyyksiäkin. En ole suotta ristinyt tätä magical marraskuuksi.

marraskuuEilen käytiin nuortenryhmän kanssa lätkämatsissa, taisi olla koko elämäni toinen sellainen. Meillä oli paikat suoraan ekalla rivillä. Pläts ja donk vaan kuului kun ukkoa liiskattiin pleksiin.

Ymmärsin, miten nopeasti jääkiekkoilijat todella luistelevat. Se näyttää melkein lentämiseltä. Ja joskus vähän baletilta.

2015-11-11-ravintolatori-torikokous-lowres-16Lisäksi tämä on ollut oikea illalliskutsujen kuukausi. Parhaat on vietetty tietysti kavereiden keittiöissä, ja omassani. En enää ujostele kutsua vähän vähemmänkin tuttuja ihmisiä luokseni viettämään iltaa  – ajattelen, että kyllä he kieltäytyvät, jos eivät halua tulla.

Hyvänä kakkosena koti-illalliselle tulevat communal dinnerit, joita alkaa olla jo parissakin helsinkiläisessä ravintolassa. Niissä syödään yhdessä isolla porukalla muiden asiakkaiden kanssa, ja tulee juteltua kaikenmoisille uusille ihmisille. Tarjontaa kannattaa kysellä ainakin Torista sekä Vanhan kauppahallin Storysta.

2015-11-11-ravintolatori-torikokous-lowres-25Kävin katsomassa Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaalin. Vasta tämän nähtyäni silmäni aukesivat sille, kuinka huimia biisintekijöitä abbalaiset tosiaan olivat! Mielettömiä melodioita, uskomattoman nerokkaita koukkuja, lyriikoita joissa rallatusten takaa hiipiikin jotain synkempää… Thank you for the music!

(Ja rakastan myös: Svenskanin tekstityslaitteita! Epävarmuus ruotsintaidoista ei tule enää jatkossa olemaan este teatteri-illalle.)

marraskuu-(1-of-2)Ja Kiasma, ihana tapa viettää puolikas päivä. Rakastan Kiasmaa rakennuksena ja tilana, se on jo itsessään minulle sellainen rauhan ja puhtaiden fiilisten keidas. Lisäksi siellä on juuri nyt varsin hyvät näyttelyt, mainio kokonaisuus. Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu yllätti monikerroksisuudellaan – myönnän, että menin sinne hirveällä ennakkoasenteella. Markus Heikkerön näyttely oli jännä katsaus yhden taiteilijan kehitykseen. Eniten tykkäsin kuitenkin muotokuvaa esittelevästä Face to Face -näyttelystä. Heta Kuchkan videomuotokuva 11 vanhainkodin asukkaasta nauratti, itketti ja piti naulittuna penkkiin koko teoksen ajan.

Ehkä minulle koko näyttelyn huikein teos oli Lauri Astalan Pieni spektaakkeli läheisyydestä, joka meni ihon alle ja sai vielä pitkään pohdiskelemaan kaikennäköistä, minua, sinua, meitä, ykseyttä, yhteyttä…

Suosittelen myös Ateneumin Henri Cartier-Bresson -näyttelyä. En ole nähnyt sitä vielä Ateneumissa, mutta olen nähnyt saman näyttelyn kahdesti ulkomailla. Se näemmä seuraa minua ympäri maailman. Kuinka jännittävää, että kohtaamme tällä kertaa minun kotikaupungissani, monsieur Cartier-Bresson.

marraskuu-(2-of-2)

Toisaalta joinain iltoina on ollut parasta hengailla ihan vaan yksin kotona, koska on ollut Antti Holma Show ja Yökylässä Maria Veitola, ja Netflixin uudet sarjat. Ne ovat tänä syksynä ihan priimaa. Jessica Jones, tosi hyvä. Master of None, aivan mahtava.

Koti-iltoina olen jo korkannut glögit. Kyytipojaksi siivutan persimoneja, ne ovat nyt parhaimmillaan.

Tänään kutsuin kaksi kaveria syömään sinisimpukoita. Haudutan ison kattilallisen, pistän kynttilät palamaan ja stereoista ehkä vanhaa Eltonia (joka loppuillasta kuitenkin vaihtuu Erasureksi, tai Hausmyllyksi, mitä näitä nyt on…).   Täydellinen synkän ja myrskyisän illan aktiviteetti – juuri nyt tuulee niin että ikkunaruudut helisee. Ohje simpukoille seuraa perässä!

Kuvat Cindy Riera, Stella Harasek & meitsi


Syksyn sarjatapaus

Tiedän, että monille Ensitreffit alttarilla on syksyn tärkein tv-tapaus, mutta minulle sitä oli Narcos. Olin odottanut sarjaa siitä asti kun ensimmäisen kerran kuulin sarjan olevan tekeillä ja heti ensi-iltapäivän aamuna hakkasin Netflixissä selaimen refresh-nappulaa malttamattomana.

Narcos sijoittuu 80-luvun Kolumbiaan ja se kertoo sekä maailman kuuluisimpiin rikollisiin lukeutuvasta Pablo Escobarista että tätä jahtaavista amerikkalaisista agenteista. Escobar kohosi pikkutekijästä maailman kenties menestyneimmäksi rikolliseksi, mullisti kansainvälisen huumebisneksen ja lukeutui aikanaan maailman rikkaimpiin ihmisiin.

narcos2Olen aina pitänyt Escobarin hahmoa kiehtovana, sillä siinä missä muu maailma näkee Escobarin kiistatta paholaisena, Kolumbiassa Escobarilla oli aikoinaan (ehkä osittain yhäkin?) myös robinhoodmainen kansan miehen maine ja häneen liittyi jopa  henkilönpalvontaa. 

Nykyään toki Escobarin hahmoa glorifioidaan muuallakin, mutta minusta tämä sarja ei siihen sorru vaan esittää ”Pabliton” kylmänä ja häikäilemättömänä tyyppinä, jolla kuitenkin on myös inhimillinen puoli.

narcos1

En ole tutustunut Escobarin tarinaan niin yksityiskohtaisesti, että tietäisin mikä kaikki Narcosissa on faktaa ja mikä dramatisointia, mutta sarja on monella tapaa kiinnostava. Se on katsaus Kolumbian lähihistoriaan ja yksi tulkinta (yksi monista!) Escobarin myyttisestä hahmosta. Se on myös yksi näkökulma kylmän sodan aikakauteen – amerikkalaisilla oli niin kiire jahdata kommunisteja, että huumekauppiaat saivat rauhassa vyöryttää tonneittain kokaiinia rajojen yli. Sarja onkin myös kiinnostava kaikille, jotka haluavat ymmärtää tällä hetkellä varsin ajankohtaisen kansainvälisen huumesodan ja esimerkiksi Pohjois-Meksikon tilanteen taustoja.

Lisäksi Narcos on ihan vain hyvää draamaa, ei lainkaan geneerinen rikossarja. Rakenteen ja kerronnan suhteen on tehty kiinnostavia ratkaisuja, ja toisaalta Escobarin tarinassa totuus on usein tarua ihmeellisempää. You can’t make this shit up.

Okei, sarja jättää paljon myös toivomisen varaa – siinä keskitytään tapahtumiin niin paljon, että itse henkilöt jäävät vähän ohuiksi ja erityisesti naishahmot sarjassa ovat yhtä tyhjän kanssa.

Mutta kaiken kaikkiaan, ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja. Jo pelkästään siksi, että pääsee treenaamaan espanjaa… ja viettämään aikaa julkkisihastukseni Pedro Pascalin seurassa.

Ensimmäinen kausi kokonaisuudessaan Netflixissä


Nessuvuoren valtiatar

Terveiset sängynpohjalta! Kanakeittoa ja nenäliinoja kuluu.

(Koska joku kuitenkin kysyy kanakeiton ohjetta, minimoin pettymykset heti alkuunsa: salainen flunssagourmetreseptini on lisätä kanaa ja parsakaalia valmiiseen tom yam -liemeen.)

lentsu-(1-of-3)Tulen kipeäksi usein – ja aina väärällä hetkellä. Reissussa, silloin kun olisi tosi paljon töitä tai silloin kun ilonpito on ylimmillään, elämä hymyilee ja tuntuu että tästä tämä voittoputki vihdoin alkaa. Alkoihan se, ja loppui, jonnekin Porin yliopistollisen apteekin hyllyjen väliin. Köh köh.

Olen tässä yrittänyt miettiä, mitä se kertoo. Melodramaattinen puoleni nyyhkii täältä nenäliinavuoren keskeltä, että selvästikään maailmankaikkeus ei ole tarkoittanut minua onnelliseksi ja rankaisee siitä. Rationaalinen puoleni tuumaa, että ehkä se ei kerro mitään muuta kuin että oikeastaan koskaan ei ole hyvä hetki sairastua.

lentsu-(2-of-3)

Ainakin vihdoin on ollut aikaa katsoa leffoja ja tv-sarjoja. Olen katsonut paljon keskinkertaista roinaa, mutta myös pari, jotka jäivät mieleen. HBO:n minisarja The Honourable Woman – ihan huikea. Saksalainen leffa Freier Fall, joka käsittelee homoutta poliisivoimissa. Ei mikään huippu, mutta oli tosi kiva pitkästä aikaa katsoa saksalaista nykyleffaa. Ja kuulla kieltä. Tajusin, että on ollut ehkä vähän ikävä, Saksaan, saksalaisia, pretzeleitä.

Ja In A World…, joka oli piiiitkästä aikaa komediallinen jenkki-indie-pätkä, jonka aikana ei tehnyt mieli joko nukahtaa tai repiä ärsytyksestä hiuksia päästään. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-muutenvaanmakeetyyppi Lake Bell on nyt virallisesti girl crushini numero yksi.

Tämän ajatuksen voimalla etiäppäi: varmasti Lake Bellilläkin on joskus flunssa, ja hänenkin elämästään tuli oikein hyvä.


Pakko tykätä Kimmosta

Ala-asteella meidän luokalla oli Kimmo-niminen poika, joka valitti aina kaikesta ja kerran matikantunnilla oksensi mun reppuun, ja sen jälkeen en ole tykännyt koskaan kenestäkään Kimmo-nimisestä. (Anteeksi kaikki Kimmot, olen ihan varma että osa teistä on tosi mukavia ihmisiä!)

Paitsi nyt. Hehkutan aina ulkomaisia telkkusarjoja, mutta ihanaa kun kerrankin on tykästynyt johonkin kotimaiseen. Puhelinmyyntifirmaan sijoittuvasta Kimmosta on vaan pakko tykätä.

kimmo

Sarjassa on tosi onnistunut rytmitys (tämä on minusta komediassa kaikkein tärkeintä). Suomalaisille sarjoille usein ominainen laahaavuus ja näyttelijöiden puupökkelömäisyys puuttuvat kokonaan. En voi kuin ihailla sitä miten rentoja nämä tyypit ovat kameran edessä! Etenkin Jussi Vatasen lötkö karisma on jotain aivan mahtia.

Ja Kari Hietalahti, en kestä. Ei kukaan muu voi olla yhtä hauska vain sanomalla haista paska. Ja Kari Ketonen maailman rasittavimpana tyyppinä, ihan sietämätöntä. Mutta siis hyvällä tavalla.

Kimmon 1. tuotantokausi Netflixissä, toinen Yle Areenassa.