Teme

– Mä tykkään kyl naisilla vihreistä silmistä, uijui. Oon mä sinisilmäsiäkin tapaillut, mut saatana kun ei niiden kans tuu toimeen.

– Ruskeet on kyllä hyvät.

– Mutsil ja siskol on molemmilla, ei pysty.

kesis15-(5-of-10)Kesäisenä keskiviikkona Helsingissä (siis: tänään) salakuuntelin kahden laitapuolenkulkijan keskustelua.

Mietin, että itse en kyllä edes huomaa minkä väriset silmät ihmisillä on, saati että valitsisin treffikumppanini sen perusteella.

Ihan sama, minkä väriset silmät, kunhan käyttää niitä.

Rakastan: miehiä, jotka katsovat silmiin. Vaikka en läheskään aina uskalla katsoa takaisin.

kesk-(1-of-1)

– Mun nimi on muuten Teemu.

– Mun kans. TEMMI!

– Joo, ainoo lempinimi mitä mä en kestä on Teme. En vastaa jos joku sanoo Temeks.

– Sama. Paitsi jos se on joku hyvännäkönen nainen.

– Joo. (imitoi naista) TEME!

– Mut sekin vaan sillon jos ollaan kahestaan.

Tunnen aika monta Teemua. En ole tainnut kutsua ketään heistä koskaan Temeksi. Yhtä kutsuin kyllä kerran kusipääksi. Se oli ehkä vähän liioittelua.

Eevasta ei saa väännettyä oikein mitään lempinimiä, siitä olin joskus lapsena pahoillani. Oli jotenkin ulkopuolinen olo kaikkien Henkkojen ja Jossujen keskellä. Toisaalta saan ilmeisesti olla kiitollinen – yksikään ihmissuhteeni ei ole koskaan kaatunut ärsyttävään lempinimeen.

(Eikä tietääkseni myöskään väärän värisiin silmiin. Omani ovat muuten vihreät, vaikka ihmiset aina luulevat niitä ruskeiksi.)

Vuosikausia ainoa nimi, jota oikeasti inhosin, oli Niko. Ja tietenkin rakastuin päätäpahkaa yhteen Nikoon. Siitäs sain.

En muista minkä väriset silmät hänellä oli, mutta on paljon muuta mitä en koskaan unohda.

Lapsena halusin olla Eevan sijaan Jenni, ja toivoin että tulevan aviomieheni nimi olisi Frank. Häpesin toista nimeäni, Kirsikka.

Vaan ehkäpä Frank rakastaa kirsikoita.

kesis15-(6-of-10)

– Hei saaksmä sun yhteystiedot? Ois kiva olla kavereita.

(Skoolaavat lonkerotölkeillä)

– Joo, ollaan frendejä, mut en mä koskaan anna mitään yhteystietoja. Mä luotan siihen, et me tavataan vielä.


Kommentit ( 26 )

  • Mani kommentoi 15.7.2015 14:01

    Rokkenrol ja just noin. Ihana.

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 15.7.2015 14:34

      <3

      Vastaa

  • Paju kommentoi 15.7.2015 14:29

    Jokunen elämän varrella ohi menneistä eevoista oli mieluiten eppuja lempinimeltään. Eppu Kolu?

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 15.7.2015 14:34

      Hehe! Mun sisko oli Eppu.

      Vastaa

  • Jenni kommentoi 15.7.2015 14:30

    Mahtava stoori! :) Hauskaa kuulla, että olet halunnut olla Jenni. Tämä Jenni nimittäin halusi pienenä olla mitä tahansa muuta. Esiinnyin tekaistuilla nimillä, joita olivat muun muassa Leila, Minna, Sanna Vuorimaa sekä Leena Tossavainen. Ja äiti häpesi. :D

    Vastaa

    • Eeva Kolu kommentoi 15.7.2015 14:35

      Sanna Vuorimaa on kyllä täysin pätevä ja uskottava peitenimi!

      Vastaa

  • iinaem kommentoi 15.7.2015 15:13

    meillä yksi äidin serkuista on myös Eeva (tosin hänellä taitaa olla yhdysnimi, Eeva-Maria?), mutta ihan kaikki kutsuu häntä Eveksi :)

    Vastaa

  • Elina kommentoi 15.7.2015 15:45

    Tämä blogiteksti oli parasta mitä olen hetkeen lukenut. Kiitos siitä, loi kauan kestävän hymyn huulilleni :)

    Vastaa

  • jennie kommentoi 15.7.2015 15:48

    Täällä kans yks Jenni, jonka äidin nimi on muuten Eeva :) Eeva on kaunis nimi ja Jennejä taas on aika lailla paljon.. ;)

    Vastaa

  • Jenni kommentoi 15.7.2015 16:06

    Minäkin halusin pienenä olla joku muu kuin Jenni, kuten tuossa ylhäällä eräskin Jenni kommentoi. Meidän luokalla oli Jennejä kolme kappaletta joten ei tuntunut erityisen omaperäiseltä nimeltä tuohon aikaan…

    Minä kutsun Eeva -ystävääni Eevuliksi <3

    Vastaa

  • o kommentoi 15.7.2015 16:21

    <3

    …Eiks Eevat oo Evejä?

    Vastaa

  • Henna kommentoi 15.7.2015 16:25

    Mahtava postaus! Sai hymyn huulille ja elämän perusasioiden äärelle. Nämä keskustelijat taisivat kokea sielujen sympatiaa ja hyvä niin.

    Minäkään en ole koskaan saanut lempinimeä, joka olisi tuntunut omalta. Ehkäpä joku päivä kolahtaa.

    Henna
    http://kaikuvana.blogspot.com

    Vastaa

  • Eerika kommentoi 15.7.2015 16:37

    Mä taas muistan ihan satunnaisten kassaneitienkin silmien värin. Mulle se on jotenkin se selkein ja muistettavin piirre ihmisessä. En välttämättä muista etunimeä tai mitään muutakaan relevanttia, mutta silmien väri tulee kyllä kuin apteekin hyllyltä. Olen itse sinisilmäinen, mutta kyllä mun kanssa toimeen tulee.

    Vielä tosta lempinimestä. Mulla oli samanlaisia tuskantunteita lempinimettömyyden johdosta. Mun nimi ei taipunut kuin Erkiksi, Eerikiksi ja Ekiksi, joista yksikään ei ollut erityisesti mieleeni. Nyt oon ihan tyytyväinen Eerikaan, ”kahdella E:llä ja K:lla”.

    Vastaa

  • Mari kommentoi 15.7.2015 16:41

    Ihana! Puistonpenkillä istuessani ohikulkevat ystävykset puhuivat
    Isosierain-Minnasta, joka oli laittanut viestiä toisen poikakaverille. Tahaton tyrskähdys, vaikka ei tuo lempinimi kovin ihana ollut. Ei ilmeisesti viestin lähettäminenkään :)

    Meidän suvussa ketään ei kutsuta ristimänimeltään, vaan kaikille on pitänyt vääntää joku kumma kutsumanimi. Ihan hauskaa toisaalta. Itse halusin olla pienenä Iida, koska diggailin Vaahteramäen Eemeliä.

    Kiitos Eeva tästä blogista. Piristää päivän aina..uskomattoman upeita, pieniä tarinoita!

    Vastaa

  • Erika kommentoi 15.7.2015 17:51

    Voi ihanaa miten hymyilyttävä postaus! Mulle on lempinimeksi tiettyjen kavereiden keskuudessa vakiintunut Erkki ja myös Erppa on kovin suosittu, mutta olkoon :D

    Vastaa

  • A kommentoi 15.7.2015 18:45

    Toivottavasti tapaat vielä joskus sinun Frankin tai ”Frankien”:) Miksi Frank–miksi mulla tulee vaan Frank Sinatra mieleen ja sitten Mia Farrow tietty ja voi ei Rosemary’s Baby ja sitten…Let’s not go there. Mitä muuten pidät Woody Allenin viime vuosien elokuvista?….:D Itse odotan sitä Irrational Mania (IMDB mukaan julkaisu 17.7), toivottavasti se nyt tulee myös Tampereelle. Vaikka ne viimeisimmät elokuvat eivät vedä vertoja niihin ”oikeisiin” niin olen silti koukussa niihin. Jotenkin se miljöö, musiikki, lifestyle, dialogi–kaikki on kuitenkin mukavaa katsottavaa.
    P.s pahoittelut eilisestä ”rantista” kommentien puolella:)

    Vastaa

  • mia k. kommentoi 15.7.2015 18:58

    Vau, mikä luotto noilla heeboilla ;)!
    Ja, Kirsikka on kyllä kaunein nimi ikinä. Ni.

    Vastaa

  • Kaisa kommentoi 15.7.2015 19:47

    Muistan blogin, johon postasit Kirsikkana, kuvat taisivat olla Turun ylioppilaskylän ovien edessä napattuja ja blogi jaettu Annukan kanssa. Siitä on jonkin aikaa, mutta täällä ollaan yhä :-)

    Vastaa

  • Taas yksi Jenni kommentoi 15.7.2015 20:40

    Jenni on toisaalta taas toinen nimi, jolle ei keksinyt mitään lempinimiä. Tämä seikka harmitti myös itseä pienenä. Tuntuu myös siltä, että suurin osa on inhonnut omaa toista nimeänsä lapsena! Kirsikkahan on todella kaunis nimi, samoin Eevakin.

    Vastaa

  • Janniina kommentoi 16.7.2015 06:44

    Moikka! Tässä ihan postaukseen liittymätön kommentti, mutta kyselit instassa Pori-vinkkejä niin täältä pesee! Keskustan kauppakeskus IsoKarhussa on Cafe Steiner, josta saa isoja, herkullisia salaatteja omavalintaisilla täytteillä ja ruoan voi nauttia myös ulkona kävelykadun puoleisella terassilla. Erinomainen people watching-paikka. Nepalilaisen lounaan saa Yak and yetistä, ja toki jazz-kadullakin on monta ruokakojua – kokeile vaikka luomuburgereita! Hauskaa jazzailua, Eeva! :)

    Vastaa

  • Maiju kommentoi 16.7.2015 15:27

    Hihii, mulla ei oo koskaan ollu kummoisia lempinimiä, ala-asteella muutamat kaverit kutsuivat mua Makeksi, muuta ei oikeen Maijusta saa väännettyä. Tosin kun olin vauva, mummu kutsui mua jostain syystä Mötkyksi. Äiti saattaa vieläkin huhuilla mun perään ’hei Mötkyksi..’

    Vastaa

    • Maiju kommentoi 16.7.2015 15:27

      Siis ’hei Mötky..’

      Vastaa

  • EvaL kommentoi 16.7.2015 16:17

    Eva, Eeva..kumpikaan ei ollut mitenkään mieleiseni itsellekään. Ja sit se kirjasarja Eva&Adam. :D Vielä vähemmin halusin tulla kutsutuksi Eveksi tai aaveksi. Olisin halunnut nimekseni Sandra. :)

    Vastaa

  • tiiti_ kommentoi 17.7.2015 12:57

    Hei Eeva,
    Tulipa tässä heinäkuisena lomapäivänä mieleeni, miten reilu vuosi sitten kommentoin vanhan blogisi ”Saat enemmän kuin mistä luovut” -postaukseesi lyhennettynä jotain tällaista:
    ”On pelottavaa miettiä, miten elämä tulee menemään, olenko onnellinen, saanko kaiken sen, minkä vuoksi päätimme erota. Olen kuluneen vuoden aikana itkenyt enemmän julkisesti kuin koskaan, ostoksilla, jumpassa, lenkillä, töissä… Alkaa sekin riittää jo. Mutta ”kun luovun siitä-mikä-olisi-voinut olla, saan tilalle kaikki mahdollisuudet sille mitä voi vielä tulla”. Pitäisi melkein kirjoittaa tuo ajatus sänkyä vastapäätä olevaan seinään. Koska niin se vaan on. Pitäisi luopua menneistä ja aloittaa niistä uusista mahdollisuuksista haaveilu, ja uskaltaa luottaa niiden toteutumiseen. Eikä pitäisi, vaan pitää. Pitää luopua, ja pitää uskaltaa ja luottaa.”

    Olin jo melkein vuoden yrittänyt päästä jaloilleni erosta, jota en kuitenkaan katunut. Ja eron hetkellä olin ajatellut, että siitä toipumiseen annan itselleni vuoden – saan olla vuoden surkea, itseään säälivä, kohtaloaan valittava tyttörukka.

    Niin sitä mä ny vaan, että hitto soikoon, tasan vuosi siinä meni! Ja nyt siitä erosta on jo kaksi vuotta, ja enää ei tarvi itkeä jumpassa eikä kaupassa. Ja tämänhetkinen elämäntilanne ja parisuhde on parhaillaan todistamassa, että sain enemmän kuin mistä luovuin ja tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä! Että tällästä se elämä kai tosiaan on, välillä on tosi matalalla ja välillä korkealla ja enimmäkseen sahaa vähän pienempää mutkaa siinä välissä. Eikä kellään (toivottavasti!) oo aivan kamalaa koko ajan, vaikka se joskus yön pimeinä tunteina siltä saattaa tuntuakin. Ja ehkä joku on just nyt siinä tilassa, että se itku tirahtaa lupaa kysymättä koska vaan ja sydäntä kouristaa, mutta edessä on toisenlaisiakin päiviä, hyviä päiviä, uusia, parempia asioita.

    Että sitä mä vaan tänään tässä mietin.

    Vastaa

  • Lirkku kommentoi 17.7.2015 15:54

    Eikös entisellä poikaystävälläsi ollut ruskeat silmät? Joo, mitäköhän tämän faktan muistaminen kertoo minusta. :D Muistan toisaalta heikosti muita kasvojenpiirteitä, mutta silmät laitan kyllä merkille niin live-elämän tutuista kuin kuvissa pyörivistä henkilöistä. Parempi muistaa ees silmät, niin todennäköisyys väärien ”tuttujen” moikkaamiseen vähenee. (Vaikka myönnän, että olen silti tervehtinyt monesti tutuiksi luulemiani tyyppejä. Hups.)

    Vastaa

  • Tiina kommentoi 20.7.2015 15:20

    Heh, mä oon Tiina ja musta piti tulla Jenni :) Viimeksi treffailemani ”mies” on nimeltään Teemu – kaverit kutsuvat Temeksi. Ihan saakelin typerä ja keskenkasvuinen penikka. Ihanaa kun sain sanoa sen täällä ”ääneen” :D

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *