Viikonloppuna istuin asuntoni lattialla ja mietin elämää vuosi taaksepäin. Tuntui ihan absurdilta. Vähän kuin olisin katsonut videopätkää jonkun toisen elämästä. En tunne sitä tyyppiä enää.
Olen viime päivinä huomannut välillä miettiväni, onko jo liian myöhäistä tehdä sitä tai tätä tai menikö se ja se juna jo. Tai että miksi haaskasin (haaskasin, ajatella) niin monta vuotta siihen ja tähän asiaan.
En tiedä teistä, mutta minua helpotti seuraava ajatus:
mitä jos kaiken kuuluikin mennä juuri näin.
Ehkä ne kaikki vuodet, joina tylsistyin ja turhauduin ja pelkäsin ihan turhaan ties mitä olivatkin välttämättömiä. Ehkä jopa ne, joina kannoin kaunaa, olin epävarma enkä ymmärtänyt oikeuttani olla just mitä olen – ne tuntuvat nyt jälkiviisaana kaikista turhimmilta. Ja ehkä en vain aikaisemmin ollut valmis tekemään niitä juttuja, joiden tekemättä jättämistä olen joskus katunut.
Radiosta tuli se Cherin kappale jossa lauletaan If I could turn back time ja mietin, mitä tekisin jos voisin mennä ajassa taaksepäin.
Yllätyin huomatessani, että eka ajatukseni oli: enpä menis.
(No ihan korkeintaan palaisin siihen hetkeen, kun ensimmäistä kertaa kuulin Hendrixin Purple Hazen ensitahdit – olen kateellinen kaikille syntymättömille ihmisille, joilla se hetki on vielä edessä.
Mutta mitään en tekisi toisin.)
Minä tänään ja täsä.
Olen viime aikoina seuraillut yhtä kolumbialaista telenovelaa, espanjanopintoja Meksikoa varten, tietty. Sen jokainen jakso alkaa George Santayanan kuuluisalla sitaatilla:
Those who cannot remember the past are condemned to repeat it,
ne jotka eivät muista mennyttä tuomitaan toistamaan se. Huomaan olevani pitkällä ja onnekas. Menneisyydessäni ei enää ole mitään minkä haluaisin unohtaa, mitä en olisi antanut anteeksi, mitä häpeäisin tai mitä haluaisin paeta. Mutta samaan aikaan siellä ei ole myöskään mitään, mitä haikailisin takaisin.
Kun kelaan filmiä taaksepäin, näen kaiken kirkkaasti. Mutta minua ei enää kiinnosta katsella sitä.
Tämähän tuntuu ihan… vapaudelta.
Eeva, I have a female crush on you!
Ja Purple Haze, amen!
kaunis teksti. Itku tuli. Ajatuksesi alkoi lämmittää suuresti. Ehkä kaiken pitikin mennä niin, myös minun elämässäni. Kiitos upeista kirjoituksistasi, olen lukenut jo vuosia, mutta nyt vasta jätän ensimmäisen kommenttini.
Voi että tuli hyvä fiilis tästä! Niin samanlaisia juttuja olen pohtinut itsekin, että tämä vois vaikka olla mun kirjoittama, jos kirjoittamiseni ei olis niin kömpelöä kuin se on.
Ihana Eeva, kiitos että puit tämän sanoiksi!
Kiitos. Hyviä ajatuksia, niitä kaipasinkin. Olen pohtinut samoja asioita omassa elämässä ja tuo yllä oleva oli todella hyvin sanottu. Ajattelin kehystää seinälle ihan vain itselleni muistutukseksi.
lueskelin juuri tätä ( http://www.mysticmamma.com/past-times-future-realities-astrology-for-march-2015-by-sarah-varcas/ ) ja hassua kuinka sun kirjoittamat sanat ovat samoilla linjoilla! jos jaksat ja astrologiset ennustukset kiinnostaa, kannattaa katsastaa toi linkki! 😀
Komppaan edellisiä: kiitos kun puit sanoiksi viime aikaiset ajatukseni. Se mitä tulin oikeastaan sanomaan on, että olet ihan valtavan kaunis!
Etkö kadu edes sitä, jos olet satuttanut muita ihmisiä? (Oletan että sinäkin olet, kuten me kaikki.) ”Älä kadu mitään” on kaunis ajatus ja itsekin haluaisin siihen uskoa, mutta sydäntä puristaa ajatella joitakin asioita joita olen tehnyt ja joista muut ovat kärsineet.
voih, sama! mutta ehkä tämä on vähän persoonakohtaistakin. tai huomaan, että itseäni kaihertaa herkästi moni oma ihan silkasta ymmärtämättömyydestä ja ilman merkittävän pahoja elkeitä tehty toisen satutus, kun taas moni on armollisempi itselleen, eikä muistele sohimisiaan.
Minä en ollenkaan ajattele niin että jos joskus on tehnyt typeryyksiä tai loukannut toista pitäisi kuluttaa lippuikänsä niiden katumiseen. Ne asiat pitää kohdata, pyytää anteeksi, hyvittää ja jatkaa eteenpäin. Moni ei tietenkään näin osaa/uskalla/tajua tehdä ja se on se mikä syö ihmistä. Uskokaa pois että myös ne loukatut haluavat elää elämäänsä eteenpäin eivätkä jäädä vanhojen kaunojen vangeiksi, ja aika usein ihmiset ovat valmiita antamaan anteeksi kun vilpittömästi pyytää ja myöntää mokansa.
Olen pyrkinyt elämään elämääni toisia loukkaamatta ja aina se ei tietenkään onnistu, mutta olen opetellut pyytämään anteeksi ja hyväksymään sen että teen virheitä. Itselleen pitää osata antaa anteeksi ihan siinä missä muillekin.
Maisalle kommentoisin että myös armollisuutta itseään kohtaan voi opetella. Usein siinä että pikkujutut jäävät pyörimään mieleen on kyse epävarmuudesta tai siitä että vaatii itseltään liikaa. En usko että nuo piirteet ovat kenenkään kohdalla synnynnäisiä temperamenttijuttuja joita ei voisi muuttaa.
Juuri näin. Mä lisäisin vielä senkin että on myös hyväksyttävää olla antamatta anteeksi. Ei pidä katkeroitua mutta joskus käy asioita joita ei vaan voi antaa anteeksi. Ja sekin on ihan ok. Itseään ei voi väkisin pakottaa menemään läpi vain siksi että ”pitäisi antaa anteeksi”. Ja vastavuoroisesti sama toisinpäin, sekin on ihan ok jos ei saa anteeksi. Kunhan on vilpittömästi ollut pahoillaan ja myöntänyt olleensa väärässä, se riittää. Aina se ei toiselle riitä mutta sille ei voi mitään. Virheitä sattuu, puolin ja toisin. Tämä elämä ei vaan pelaa niin ettäkö joskus ei vahingoittuisi. Asioiden hyväksymisellä pääsee pitkälle, vaikka ne asiat ei aina lutviutuisikaan niin kuin itse haluaisi.
Olen muuten samaa mieltä, mutta minusta kannattaa aina pyrkiä kohti anteeksiantoa. Anteeksiantamattomuus/kauna/katkeruus on ihan uskomaton taakka kantaa mukanaan ja sen ymmärtää vasta, kun päästää irti. Tietenkään siihen ei ole aina heti valmis, voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä, ja on täysin ok olla vihainen… mutta jonain päivänä kun ymmärtää että on valmis antamaan anteeksi kaiken, niin sitä vapauden ja keveyden tunnetta on vaikea sanoin kuvailla.
Näkemyseroja 🙂 mä taas en ajattele niin että anteeksiantamattomuus = katkera. Ne ei ole synonyymejä toisilleen eikä se, että et pysty antamaan jotakin anteeksi, tee sinusta katkeraa. Se on ihan totta että anteeksiantoa kohti kannattaa aina pyrkiä. Mutta jos ei pysty antamaan anteeksi niin sekin on musta tärkeää hyväksyä ja suoda itselleen. Sisäinen rauha asian kanssa jne.
Vai onko tässä lopulta terminologiaeroja? Esimerkiksi väkivaltaa ei voi hyväksyä, mutta tekijälle voi olla mahdollista antaa anteeksi. Siis ihmiselle voi antaa anteeksi, vaikka tekoa ei voi antaa anteeksi tai hyväksyä.
Olen myös miettinyt viime aikoina paljon menneitä ja huomannut saman. Vaikka tunnistan sieltä itseni ja kadun asioita niin silti en hetkeäkään kaipaa takaisin ja mitään en tekisi toisin koska tiedän että ilman kaikkea sitä en olisi tässä. Ihminen jää helposti vellomaan menneeseen ja siihen että olisi pitänyt, juna meni jo vaikka se ei oikeasti koskaan edes lähtenyt asemalta. Kiitoksia kauniista tekstistä joka muistutti että kaikki on erinomaisen hyvin tässä ja nyt ja kaikki on vielä mahdollista jos vain niin haluaa 🙂
“I have lost and loved and won and cried myself to the person I am today.”
“There are years that ask questions and years that answer.”
Ihana sitaatti!! Mistä tämä on?
Hienoja pohdintoja, tuli kyllä niin oikeaan hetkeen omassa elämässäni, kiitos!
Uteliaisuus heräsi ja pakko kysyä mitä telenovelaa katsot?
EL PATRON DEL MAL! 😀
Hitsit! Ajattelin Mi gorda Bellaa (tietty ne puhuu siinä espanjaa..mitä meksikossa puhutaan?).
Minäkään en ehkä tekisi toisin mutta sen sijaan voin sanoa että ylipäätään TEKISIN. Tekisin enemmän, en vain suunnittelisi tai odottaisi tapahtuvaksi.
Eipä se ole vieläkään liian myöhäistä tehdä. En viitsi katua sitäkään mitä olen jättänyt tekemättä, vaikka toki monesti sellainen fiilis tuleekin että olisiko pitänyt sitä ja tätä ja voi kunpa olisin silloin tajunnut sitä ja tätä. Ehkä en ollut silloin valmis tekemään niitä asioita ja kaiken kuului mennä juuri näin.
Monista menneisyyteni asioista voin sanoa, etteivät ne silloin olisi voineet mennä toisin, en olisi voinut muuta…
Tänään ajattelin tulevaisuutta. Täällä on puhuttu viimeaikoina asioihin tarttumisesta, niiden tekemisestä odottamisen sijaan. Se on tärkee puoli. Mutta ajattelin asioita, joita ei voi jouduttaa, pakottaa. Niitä joita sydän halajaa niin, että sattuu ja toisella puolella on pelko: entä jos ne ei onnistu. Sitten ajattelin aikaa ja niitä salaisuuksia mitä se kätkee sisäänsä, mistä kaikkialta polku aarteen luo käy, sitä ei voi tietää…Luulen, että meillä on tosi rajallinen käsitys ajasta, halataan asioita, joita meillä ei ole tässä ja nyt,vaikka ainut tie niiden luo kulkee sen kautta, mitä on tässä ja nyt… Tämä siis tuli mieleen tuosta ’mitä jos kaiken kuuluikin mennä juuri näin’…Luin jostain viisaan sitaatin: ”Trusting God means trusting his timing.”
Olen miettinyt näitä ihan samoja juttuja 🙂 On asioita, joihin voi ja kannattaa tarttua eikä vain jahkailla ja odotella ja miettiä että sitten joskus… ja sitten on asioita, joita ei kerta kaikkiaan voi jouduttaa, voi vain toivoa ja luottaa ja uskoa että ne tapahtuvat kun aika on oikea. Sehän tässä se hankaluus lieneekin, erottaa nuo kaksi toisistaan ja sitten malttaa ottaa vaan iisisti ja antaa asioiden tapahtua.
Voi miten kauniisti sanottu P. Kiitos.
Näinhän se juuri on ja kantapään kautta tämä on lopulta opittava. Lapsettomuus on tässä asiassa suuri opettaja, kun biologia tuo aikapaineen ja sitä kautta pelon, vaikka elämä on tässä ja nyt.
Minä koin tällaisen irtipääsemisen ja vapauden olon silloin kun tulin uskoon. Yhtäkkiä tajusi että elämä ei oikeastaan ole omissa tassuissa ja turha pyristellä sitä vastaan. Opin luottamaan siihen että kaikki menee niin kuin on parasta ja vain hyväksymään sen mitä on ja mitä on ollut. Se kokemus on kaikin tavoin pelastanut elämäni ja olen niiiin kiitollinen. Toivon että kaikki tavalla tai toisella pääsisi vapaaksi. 🙂
Näköjään Greyn anatomian jakson katsomisen jälkeisissä tunnekuohuissa pyöriskely ja sun blogin lukemisen yhdistäminen ei ole paras asia, jossei halua löytää itseään vuolaasti kyynelehtimästä sängystään tiistaiyönä kello puoli kaksi.
Löysin Eeva sun kirjoitukset vasta jonkin aikaa sitten ystävän vinkkaamana ja nautin niiden lukemisesta suunnattomasti. Etenkin näistä mielen liikkeiden aukikirjoittamisista ja elämän pohdinnoista. Olen alkanut tuntea jonkinlaista hengenheimoilaisuutta suhun. En vielä oo päässyt perille siinä, mikä piirre meitä ajatuksenkulussa eniten yhdistää, mutta maailmankatsomus liippailee hyvin läheltä.
Kiitos kauniista ajatuksista ja niiden jakamisesta. Ja näin Espanjasta käsin kirjoittaen: enhorabuena por tu nuevo piso!
Voi Eeva, samaa olen miettinyt! 🙂
Hitto, Eeva! Sinä elät elämääni, mutta noin kuukauden, pari omaani edellä! Tietäisitpä, kuinka vahvasti sanasi resonoivat omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa. Olen todennut tämän jo moneen otteeseen. On sekä lohduttavaa että ilahduttavaa lukea kirjoituksiasi elämästä, varsinkin silloin, kun oikeita vastauksia ja ratkaisuja ei tunnu löytyvän (tai kun salaa kaipaa vertaistukea ja ymmärrystä). Minä kun valitettavasti (vai onnekseni?) olen varsinainen pohdiskelija. Blogisi on ollut mieluinen yllätys. Kaikella tällä yritän kai sanoa: kiitos.
Siis vuhuu, Eeva!
Vasta nyt pääsin sun uudelle tontille kunnolla, ja aijai, kun täällä on hyvä meno.
Onnittelut, ja terkkuja toiselta vapaudenpatsaalta. Bileet sen kun paranee! 🙂
Ehkä meissä kaikissa asuu pieni Eeva Kolu, mutta mä oon aina samaa mieltä sun kanssa. Oon jo pitkään vähän kuin jumittanut paikallani elämässä, ilman että olen saanut oikein mitään aikaiseksi. En vain tiedä, mitä mä oikeasti haluaisin tehdä. Mutta toisaalta, en oo jättänyt tekemättäkään mitään, mitä oikeasti olisin halunnut tehdä. Kaikki tekemättä jättämiset on tuntunut jälkikäteen oikeilta päätöksiltä ja yksi ainut isompi tehty päätös joka tehtiin sydämellä ja meni ihan metsään ei ole silti koskaan harmittanut. Mustakin on alkanut tuntua, että ehkä tänkin on ollut tarkoitus mennä näin. Vaikka mitään näkyvää en ole saanut aikaiseksi, niin musta tuntuu, että oon saanut rauhassa tutustua itseeni ja oon nyt valmis tarttumaan tilaisuuksiin ja mahdollisuuksiin, sitten kun elämä niitä heittää kohdille.
Kiitos Eeva sun ihanan aidoista ja hyvin kirjoitetuista teksteistä 🙂