Tuolit odottamassa istujia, Helsinki syyskuu 2018.
Kävelin kotiin ruokakaupasta. Kahvilan edessä istui nuori mies puhumassa kännykkään. Kuulin ohi kulkiessani vain lauseen:
“Ei vittu et —“
(Tässä kohtaa pyörittelin vähän silmiäni – punavuorelaisten miesten tapa puhua…)
“—on ikävä sitä, kun istuu jonkun tytön kanssa viinillä ja vaan juttelee—-“
Siitäs sain, silmienpyörittelijä.
Hymyilytti. Tuntui jotenkin merkitykselliseltä, ohi viuhahtava hetki ja lause jonka loppua en enää kuullut.
En tiedä mitä nyt haluan sanoa. Kai sitä, että:
ei kannata kertoa itselleen niin paljon äkäisiä tarinoita siitä, millaisia ihmiset (tai miehet tai naiset tai suomalaiset tai…) ovat.
Lopulta kaikki ovat kuitenkin, oikeastaan… aika ihania.
