On ällistyttävää että jokin paikka voi todella olla juuri sellainen kuin on mielessään kuvitellut. Napoli on. Epäilen, onko tämä todellista elämää vai olenko joutunut johonkin turismisimulaattoriin, joka esittää minulle peräjälkeen jokaisen Napoli-kliseen.
Kyllä, kadut ovat kapeita ja skootterit puikkelehtivat ihmispaljouden keskellä. Meinasin jäädä tööttäävän skootterin alle ensimmäisen kerran siinä vaiheessa kun olin ollut kaupungissa puoli tuntia.
Pyykki kuivuu talojen ikkunoista ripustettujen narujen päällä. Tungosta, huutoa, tienvarteen unohtuneita roskasäkkejä. Kumarat mummelit pistävät päänsä ulos ikkunaluukkujen takaa ja papat notkuvat porukalla kadunkulmissa. Kaikkialla on alttareita Neitsyt Marialle ja niihin nojailevia karskin näköisiä miehiä. Ilmassa on kuin onkin pientä draaman ja vaaran tuntua.
Laihoja poikia joilla on hädintuskin haituvaa ylähuulessa ja silti jo mahtailevat elkeet.
Ihmiset toden totta tykkäävät tööttäillä. En ole vielä onnistunut päättelemään mitä tööttäilyllä pyritään viestittämään. Ehkä se on vain hauskaa.
Kaikkialla on pizzaa ja kioskeja, jotka myyvät friteerattuja asioita paperitötteröissä. Napoli haisee vähän pahalta mutta maistuu hyvältä, ja näyttää molemmilta…
… graffiteja ikivanhojen talojen seinissä, kadunvarteen unohtuneita huonekaluja ja kenkiä. Rakennukset ovat kauniita mutta niin ränsistyneitä, että ne näyttävät siltä kuin voisivat minä tahansa aamuna vain rysähtää alas ja hajota tomuksi. Että jokin paikka voi olla samaan aikaan niin arvokas ja niin rämä.
Limoncelloa ja leivoksia.
Sitten, käänne joka on jo melkein liikaa: istuessani illallisella – en edes missään turistirysässä vaan trattoriassa joka on täynnä italialaisia perheitä – mies ilmaantuu kitaran kanssa ravintolaan ja alkaa laulaa Poika varjoiselta kujalta. (Siis italiaksi tietenkin, tai ehkä napoliksi, korvani ei erota vielä.)
Hän siellä viheltäin ja laulain tarinansa sulle kertoo…
En ole oikein koskaan huomannut todeksi niitä mielikuvia, joita ihmiset toistelevat Italiasta maana jossa kaikki on aina myöhässä ja mikään ei toimi. Nyt ymmärrän, että ne mielikuvat ovat epäilemättä saaneet alkunsa Napolista.
Täällä on tosiaankin kaikki myöhässä, mikään ei toimi ja kaikkialla on jono.
Napolilainen kehittää jonon ihan mihin vain. Mieluiten kaksi, joissa jonotetaan eri asioita, mutta kukaan ei tiedä mitä. Yleensä noin vartin jonottamisen jälkeen selviää että ainakin puolet ihmisistä seisoo väärässä jonossa, jonka jälkeen muodostetaan uusi jono.
Onneksi baareja ja kahviloita on muutaman metrin välein, kaikki on hyvää eikä mikään maksa juuri mitään. Kun hermo alkaa kiristellä, voi istahtaa toviksi kahville tai spritzille ja kohta taas naurattaa.
Koska Napolissa kyllä myös naurattaa. Hullu kaupunki, hullu. Pidän siitä.
