Kaupallinen yhteistyö Iittala
Vaikka olen esteetikko ja kauneuden rakastaja, viime vuosina olen alkanut tehdä valintoja vähemmän sen perusteella miltä asiat näyttävät ja enemmän sen perusteella, miltä ne tuntuvat.
Nykyaika on ylikorostuneen visuaalista. Yhä useammin huomaan pohtivani, mitä kauniiden kuvien takana oikeastaan on. Vaatteet, sisustustavarat ja jopa kirjat tehdään näyttämään hyviltä tuotekuvissa ja Instagramissa, mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kuva on otettu? Kestävätkö esineet aikaa ja käyttöä? Käytetäänkö niitä edes? Tuovatko ne arkeen jotain lisää – helpotusta, toimivuutta, iloa?
Ennen kaikkea: antavatko kauniiden kuvien kauniit tavarat elämäämme oikeasti mitään?
Kun näin ensimmäiset kuvat Iittalan uudesta, Jasper Morrisonin suunnittelemasta Raami-astiasarjasta, en ollut mitenkään ooh ja vau. Ai, tommonen? Onpa tavallinen. Ja juuri siksi oikeastaan uteliaisuuteni heräsi. Voisiko olla, että jos visuaalinen design on näin simppeli, sarjassa onkin jotain… enemmän? Jotain syvempää kuin se, miltä asiat näyttävät?
Alkukeväästä kysyttiin, haluaisinko kirjoittaa Raamista. Sanoin, että haluaisin käyttää astioita osana arkeani vähän pidempään, jotta selviäisi, olinko aavistuksineni oikeassa. Epäilin, että Raami on sarja, jonka hienous ei ehkä aukea kuvissa vaan vasta jokapäiväisessä käytössä.
Ja nyt voin todeta, että juuri sitä se on. Raami on astiasarja, joka on tehty elämää, ei kuvia varten.
Siksi en myöskään tätä juttua varten lavastanut suureellista brunssia tai idyllistä Pinterest-piknikiä, vaan räpsin kuvia sieltä täältä viikkojen varrelta. Oikeasta elämästä, oikeasta arjesta.
Ostan astiat aina käsillä, en ikinä vain silmillä. Kauniita astioita on maailma täynnä, mutta paljon harvempi läpäisee yksinkertaisen testin: miltä astia tuntuu, kun sen ottaa käteen?
Huonosti käteen sopivat astiat unohtuvat aina kaapin perälle. Usein jo astian liiallinen paino saa minut jättämään sen hyllyyn, ja materiaali ja muoto ovat vielä oma juttunsa.
Raamin kaikki osat tuntuvat kädessä hyvältä, osa aivan poikkeuksellisen hyvältä. Keittiööni muuttivat Raamin myötä vihdoin esimerkiksi tavalliset matalat ruokalautaset. En ole omistanut ruokalautasia viiteen vuoteen sen jälkeen, kun edelliset jäivät Turkuun. Ei vain ole tullut vastaan käteen sopivia. Ennen kuin nyt.
(Viimeiset viisi vuotta olen syönyt kaikki ateriat voileipälautasilta. Siedän paljon paremmin keskeneräisyyttä kuin huonolta tuntuvia astioita.)
Raamin anonyymissä muotoilussa on jotain tuttua. Monesta sarjan astiasta tulee mieleen jokin tilanne menneisyydestä – kahvikupit joista juotiin jonkun sukulaisen kotona, vesikannut vanhan lemppariravintolan pöydässä, aamupuurokulhot lapsuudesta.
Tuntuu siltä kuin kupit, lasit ja lautaset olisivat olleet kaapissani aina. Tuntuu siltä, että ne voisivat olla siellä aina.
Luulenpa, että ovatkin.
Raamit solahtavat saumattomasti osaksi kaikkia tilanteita ja sopivat yhteen kaiken muun kaapista löytyvän kanssa, niin aikaisempien Iittala-klassikoiden kuin matkoilta raahattujen uniikkien keramiikkakippojenkin kanssa.
Olen viime vuosina luopunut kaikista isoista viinilaseista, sellaisista jotka tuntuivat joskus tärkeiltä omistaa kun olin enemmän mukana viinimaailmassa.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että vaikka viini ehkä maistuukin optimaaliselta isosta ammattilaislasista juotuna, ei niitä ole tehty elämää varten. Tai ehkä en vain jaksa enää minkäänlaista hifistelyä, sitä että asioista tehdään monimutkaisempia kuin niiden tarvitsee olla. Haluan vain nauttia ruoasta, elämästä ja ihmisten seurasta.
Liian isosta tai korkeasta lasista juominen on aina jotenkin kömpelöä. Sitä paitsi milloin oikeasti muka juon niin hienoja viinejä, että niiden maku kärsisi vääränmallisesta lasista?
Raamin punaviinilasi on yksi sarjan suosikeistani. Se on pieni ja konstailematon, sopii käteen kuin nakutettu ja tuo mieleen ranskalaisten korttelibistrojen lasit, sellaiset joista juodaan kolmen euron viinilasillisia samalla kun vaihdetaan mielipiteitä kovaan ääneen. Juon siitä enimmäkseen roseeta, mutta olen käyttänyt laseja myös cocktailien tarjoiluun ja aamiaisella mehulaseina.
Valkoviinilasi ja kuohuviinilasi ovat korkeampia ja muotoilultaan solakampia.
(Ja not to worry – viinin makua ajatellen laseissa on kuitenkin tulppaanimainen, ylöspäin kapeneva muoto, joka pitää aromit tallella.)
Lasinen kaadin on hivuttautunut osaksi arkeani salaa. Alkuun ajattelin että se jää auttamatta jo omistamani, näyttävämmän vesikarahvin varjoon, mutta onkin käynyt toisin päin. Kaatimen kaulasta on niin miellyttävää ja helppoa napata kiinni, eikä se tunnu täytenäkään raskaalta. Jälleen on käynyt niin, että kädet valitsivat silmien sijaan.
Nykyään kaadin on aina pöydällä ja kaadan siitä lasin vettä kävellessäni ohi – vesi maistuu aina paremmalta kannussa hapettuneena kuin suoraan hanasta. Suuaukko on suuri, joten kannu on helppo pestä ja täyttää sitruunaviipaleilla, jäillä tai millä ikinä nyt haluaakaan juomansa maustaa.
Kaatimen lisäksi sarjan pienemmät kulhot ovat käytössä monta kertaa päivässä. Ne toimittavat kaikenlaisia virkoja. Syön niistä aamulla jugurttia, lounaalla keittoa ja illalla sipsejä tai pähkinöitä. Sekoitan niissä kastikkeita. Viime viikolla ne muuntuivat erään koiravieraan vesikupiksi.
Ne mahtuvat hyvin yhdelle kämmenelle mutta vetävät silti yllättävän paljon. Ne eivät keikkaa, jos syön aamupalaa sängyssä tai sohvalla. Toisin sanoen: ne ajavat asiansa täydellisesti.
Muita lemppareitani sarjasta ovat tarjoilukulhot. Ne tuntuvat niin hyvältä käsissä, että jään usein fiilistelemään ottaessani kulhot kaapista ja tuputan niitä vieraillekin hipelöitäväksi. Iso pyöreä kulho on suuri ja miellyttävän tukeva, muttei liian painava. Olen käyttänyt sitä enimmäkseen hedelmäkulhona, mutta mietin jo illallisjuhlia – ehkä kesällä ja ehkä ulkona – joissa kannan pöydän keskelle valtavan kulhollisen simppeliä pastaa ja sanon käykää kiinni. On siinä sekoiteltu jo pari blinitaikinaakin.
Pienempi soikea kulho on jatkuvassa käytössä. Teen siihen salaatit, ja se on juuri sopivan kokoinen paistovuoaksi yhden tai kahden hengen annokselle vihanneksia tai kalaa.
Olen ehdottomasti tarjotinihminen. Syön usein ison aterian sijaan pieniä asioita pienistä kulhoista, enkä suinkaan aina keittiössä tai ruokapöydän ääressä. Minulle on kunnian asia, että kotonani vierailla on aina juotavaa ja naposteltavaa. Siksi kotonani tarjottimet ovat jatkuvassa käytössä. Ne seilaavat keittiöstä sohvalle, sänkyyn, sohvapöydälle, olohuoneen lattialle ja takaisin.
Keraamisten ja lasisten osien lisäksi Raamiin kuuluu kolme erikokoista puista tarjoilualustaa. Ne ovat tukevaa tammea ja epäilemättä patinoituvat vuosien saatossa upeasti. Esineen sopivuus käteen on tässäkin mietitty; sivuissa on huomaamattomat syvennykset, joista on miellyttävää tarttua kiinni.
Raami on mielestäni onnistunut nimi tälle sarjalle. Idolini, sisustussuunnittelija ja muotoilija Ilse Crawford on sanonut, että sisustuksen pitäisi olla “a frame for life”, raami elämälle. Jotain, joka kehystää elämää, ei jyrää sitä alleen.
Viihtyisimmät kodit ovat juuri niitä, jotka kutsuvat elämään, kaikilla aisteilla, joskus sotkuisestikin. Kodit, joissa uskaltaa olla rennosti, ottaa mukavan asennon ja laskea kahvikupin sohvapöydälle. Kodit, jotka tuntuvat hyviltä, eivät vain näytä siltä.
Astiastona Raami on juuri sellainen, raami elämälle. Se solahtaa hetkeen kuin hetkeen aamupalasta illan viimeiseen drinkkiin eikä huuda liikaa huomiota itseensä. Tuntuu hyvältä, toimii moitteetta.
Ennen kaikkea jättää tilaa sille, mikä niissä hetkissä on oikeasti tärkeää.
