Kaupallinen yhteistyö: Ateneum
Japanin kielessä on sana, mekiki.
Se viittaa kykyyn löytää kauneus yksinkertaisista asioista. Nähdä ja ymmärtää, mikä taiteessa on kaunista.
Kirjaimellisesti mekiki tarkoittaa “kuulevaa silmää”.
Taas kerran japanilaiset ovat onnistuneet sanoittamaan jotain, jonka olen aina ymmärtänyt, mutta jolle en ole aiemmin tiennyt sanaa.
Kykyä nähdä kauneus. Kuulla se.
Matkustin ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Japaniin muutama vuosi sitten. Olen ihan nuoresta asti ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista ja estetiikasta sekä zenbuddhalaisuudesta. En silti olisi koskaan osannut kuvitella kuinka läsnä Japanissa kaikki se oli arkisissakin tilanteissa.
Kyky tehdä mistä tahansa asiasta taidemuoto: puutarhanhoidosta, teen juomisesta, keramiikasta, paperin taittelusta, lahjojen antamisesta.
Tietoisuus kaiken katoavaisuudesta, ja sen kauneuden arvostaminen juuri siksi. (Japanissa on tällekin oma termi – mono no aware.)
Kunnioitus muita ihmisiä ja myös esineitä kohtaan. En koskaan nähnyt kenenkään paiskovan ovia tai potkaisevan huolimattomasti kenkiä jalastaan eteisessä.
Meissä on myös paljon samaa, suomalaisissa ja japanilaisissa. Moni asia tuntui tutulta ja kotoisalta.
Yhteys ja rakkaus luontoon. Minimalistinen estetiikka, luonnonmukaiset muodot ja materiaalit. Hiljaisuuden ja rauhan arvostus. Kyky olla pelkäämättä yksinkertaisuutta tai tyhjää tilaa. (Ostin kerran englantilaisen sisustuslehden ja meinasin pökertyä siihen, miten täynnä kaikki oli kaikkea.)
Ja arkisten esineiden, arkisen kauneuden arvostus. Sata vuotta sitten Ruotsissa syntyi kauniin arkitavaran käsite, joka levisi sieltä Suomeenkin. Japanissa puolestaan syntyi lähes samanaikaisesti Mingei-liike, jonka johtohahmon Soetsu Yanagin mielestä
“… todellista kauneutta on tavallisia ihmisiä varten valmistettujen esineiden tavanomainen kauneus, eikä hän pitänyt mitään muuta esteettistä periaatetta yhtä tärkeänä.”
(Tagashi Sukiyama)
Meille suomalaisille tuo saattaa tuntua jopa itsestäänselvältä, koska ajatus on niin olennainen osa muotoiluperinnettämme. Jokaisesta kodista yksiöstä kartanoon on löytynyt Iittalaa, Arabiaa, Marimekkoa. Mutta maailman mittakaavassa ajatus on aika vallankumouksellinen.
Ateneumin Hiljainen kauneus -näyttely on jatkoa parin vuoden takaiselle, fantastiselle Japanomania-näyttelylle. Näyttely tutkii Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteyttä ja vuorovaikutusta varsinkin arjen kauneuden ja käsityön kautta. Näyttelyssä on esillä maalauksia, piirustuksia, keramiikkaa, tekstiilejä ja veistoksia, pääasiassa Suomesta, Ruotsista ja Japanista.
Näyttelyn minimalistinen ja rouhea, luonnonläheinen estetiikka oli kuin lääkärin määräämää vastalääkettä kiireiselle keväälle. Huoneesta toiseen vaeltaessani syke alkoi laskea ja mieli hiljentyä.
Mietin näyttelyssä, että ehkä meitä suomalaisia ja japanilaisia yhdistää myös kyky nähdä kauneutta karussa ja vaatimattomassa. (Japanissa on tällekin oma termi – wabi sabi.) Rehevien peltomaisemien ja kukkivien puutarhojen sijaan monia suomalaisia ja japanilaisia maisemamaalareita on nimittäin kiinnostanut paljon koruttomammat maisemat.
Talven pysähtynyt luonto, kivet, lehdettömät puunkarahkat, Lapin karuus.
Kaikki eivät näkisi niissä kauneutta.
Etsimme valokuvaaja Johanna Taskisen kanssa näyttelytöiden innoittamana hiljaista kauneutta omasta arkisesta ympäristöstä.
Oma tulkintani kuulevasta silmästä on elää kaikki aistit avoinna. Ei vain nähdä asioita vaan myös kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea ne. Kuten jatkuvasti jankkaan: nykymaailmassa elämme liikaa pelkän näköaistin varassa.
Vaikka museossa esineisiin ei tietenkään saa koskea, Hiljaisen kauneuden esineet voi silti melkeinpä tuntea. Keramiikan pyöreät muodot, tekstiilien karheus ja pehmeys, maalausten rouheat pinnat. Wabi sabi on niissäkin läsnä, epätäydellisyytenä, luonnollisuutena. Näyttelystä voi löytää kaikki neljä elementtiä – maan, veden, ilman ja tulen.
Löysin näyttelystä myös uuden taiteilijasuosikin, itselleni aiemmin tuntemattoman Ahti Lavosen. Lavosen maalaukset ovat ensinäkemältä varsin minimalistisia, mutta lähempää paljastuukin varsinainen tekstuurien, pintojen ja muotojen leikki. Ja mikä monilahjakkuus! Maalauksia, tussipiirroksia, veistoksia – rakastin ihan kaikkea.
Kannustan aina siihen, että taidenäyttelyissä “ymmärtämisen” sijaan antaa vain itsensä tuntea. Se vaatii pysähtymistä ja uskallusta olla utelias, sekä töitä että itseään kohtaan.
Parhaat näyttelyelämykset ovat niitä, jotka jatkuvat gallerian ulkopuolelle. Hiljainen kauneus kannustaa näkemään kauneuden arkipäivässä ja epätäydellisyydessä.
Arkisten esineiden luomissa asetelmissa.
Varjoissa, heijastuksissa.
Talojen rapistuvassa rappauksessa.
Mytätyissä lakanoissa ja puolityhjissä kahvikupeissa.
Kaikki se voi olla kaunista ja kiinnostavaa. Kaikki se voi olla mekikiä.
Ja kykymme – oikeastaan valintamme – nähdä tai olla näkemättä sen kaiken kauneus ja kiinnostavuus määrittää ehkä myös sitä, kuinka kaunista tai kiinnostavaa arki on.
Kuinka kaunis tai kiinnostava maailma on.
Hiljainen kauneus -näyttely Ateneumissa 6.10. asti.
Kuvat: Kansallisgalleria ja Johanna Taskinen