Kulunut vuosi on ollut vähän kuin toteen käynyt unelmakartta. Olen saanut remontin valmiiksi, viettänyt kevään Italiassa, kirjoittanut kirjan, löytänyt kesämökin ja puutarhan, opetellut sienestämään, kokenut monia syviä ja merkityksellisiä ihmiskohtaamisia, käynyt Villa Borghesessa ja löytänyt kirppikseltä Wegnerin Y-tuolit.
Lisäksi olen ollut melkein koko vuoden sairaana. Tätäkin naputtelen taas kerran sängynpohjalta.
Tuntuu vähän ironiselta – vuosi, joka on monella tapaa vienyt elämää siihen suuntaan josta olen pitkään haaveillut, on myös vuosi jolloin olen sairastanut enemmän kuin ikinä. Lukemattomia tavallisia flunssia ja pari aika pelottavaakin juttua.
Ehkä kaikki on sattumaa. Ehkä ei.
Psykologi Gay Hendricksillä on teoria: jokaisella meillä on tiedostamaton, henkilökohtainen yläraja sille, kuinka paljon onnea, hyvinvointia ja “hyvää tuuria” pystymme sietämään.
(Toisin sanoen: kuinka paljon hyvää uskomme ansaitsevamme.)
Kun tämä mitta täyttyy, alamme sabotoida itse itseämme. Hendricks kutsuu tätä ilmiötä nimellä upper limit problem.
Hendricksin teoriassa on järkeä, kun sitä alkaa pohdiskella arkisten tilanteiden valossa. Kuinka usein kesken mukavan yhdessäolon, kun ilo on ylimmillään, joku kehittää yhtäkkiä riidan kuin tyhjästä. (Ajattelen erityisesti: joulunpyhiä ja muita perhejuhlia, joissa lopulta aina räjähtää; pariskuntia, joille jokaiset bileet päättyvät riitelyyn.)
Tai miten juuri loman ensimmäisenä päivänä tulee kipeäksi. Tai kuinka nilkka nyrjähtää juuri silloin kun on saanut vihdoin aloitettua säännöllisen liikuntaharrastuksen.
Kuulemma lottovoittajistakin ällistyttävän suuri osa hassaa rahansa ja päätyy lopulta samaan tilanteeseen, jossa oli ennen voittoa.
Kuinka usein, kun töissä menee hyvin, ihmissuhteissa alkaakin mennä päin pylleröä – tai toisin päin?
Ja mieli alkaa kehitellä draamaa heti, kun olisi mahdollista rakastaa.
Tietysti tämä kaikki kuulostaa vähän kummalliselta. Kukapa nyt ei haluaisi ottaa vastaan kaikkea hyvää, mitä maailma antaa? Kuka muka haluaisi riidellä juhlissa tai sairastaa kesälomalla?
Vastaus: sellainen ihminen, joka uskoo alitajuisesti, että on oltava joku raja sille, miten hyvin elämässä voi ja saa mennä.
Eli toisin sanoen suurin osa meistä. Meidät on nimittäin koulittu ajattelemaan juuri niin. Itku pitkästä ilosta. Nyt on mennyt niin pitkään niin hyvin, että pian on pakko tapahtua jotain pahaa. God giveth, God taketh away.
Mutta ehkä kaikki on tosiaan vain sattumaa. Ehkä jostain syystä vastustuskykyni vain on äärimmäisen heikko silloin, kun muuten menee hyvin. Tai ehkä jossain pilvenreunalla istuu ankara partasuu-ukkeli, joka rankaisee, jos on saanut osakseen liikaa hyvää ja kaunista.
Pidän silti todennäköisempänä, että loputon sairastelukierteeni on klassinen oire Hendricksin upper limit problemista. Itsesabotaasia. Tapa toppuutella omaa vauhtiani, kun kehityksen suunta on vihdoin suotuisa.
Olen niin lähellä saada sen, mitä haluan. Mutta tosi paikan tullen en osaa suoda sitä itselleni.
On epäilemättä olemassa jokin raja sille, kuinka paljon hyvää yksi ihminen voi saada osakseen. Mutta se, onko se raja olemassa jossain maailmankaikkeuden ylläpitämässä kosmisessa tilikirjassa vai pelkästään omassa mielessä… no, arvaatte varmaan, kummalle kannalle alan tässä kallistua.
Kauan sitten seurustelin yhden pojan kanssa, jota en ole oikeastaan enää vuosikausiin ajatellut. Mutta tänään ajattelin – tai oikeastaan yhtä lausetta, jota hänellä oli tapana toistella:
Hyvin menee, mutta menkööt.
Viisautta!