Viimeisen reilun vuoden aikana olen tietoisesti pyrkinyt poistamaan kodistani kaikenlaisen opiskelijakämppämäisyyden. Ei mitään pahaa sanottavaa opiskelijakämpistä – oikeastaan pelkästään hyvää – mutta aika aikansa kutakin. Olen elämässä valmis seuraavalle tasolle ja elinympäristöni saa nyt heijastella sitä.
Olen siis pikkuhiljaa pistänyt kiertoon sellaisia asioita, joissa on ollut tietynlainen väliaikaisuuden, säätämisen tai viritelmän tuntu. En ole enää vuosikausiin ollut opiskelijatyttönen enkä enää haluaisikaan olla, joten myös kotini saa näyttää siltä että täällä asuu grown-ass woman.
Vaihdoin juuri futonin runkopatjaan. Rakastan futonilla nukkumista (se hengittävyys! Se jämäkkyys!) , mutta patja painoi tonnin enkä fyysisesti pystynyt yksin rullaamaan tai kääntämään sitä lakananvaihdon yhteydessä. Totesin, että epätoivo ja toistuva hermojen menetys ei ole edes maailman hengittävimmän hevosenjouhipatjan arvoista.
Mutta vasta kun korkea, ryhdikäs runkopatja nökötti makkarissa tajusin, että tässäpä oli nyt se viimeinen silaus myös kotini aikuistumiselle. Olihan se futoni ja puoliksi hajonnut, itse laudanpätkillä korjailtu runko tarkemmin ajatellen melkoinen viritelmä… ja jotain ylevöittävää on siinäkin, ettei enää nuku lattianrajassa.
Kaksi asiaa, joilla saa verrattain edullisesti päivitettyä makkarinsa luksushotelliksi: sängynpääty ja helmalakana! Mikä valtava ero pienillä asioilla, eikä tarvitse edes hankkia uutta sänkyä.
Familonin sängynpääty on ollut minulla jo pidempään, mutta helmalakana oli se viimeinen puuttuva palanen. En ole koskaan ennen omistanut mokomaa enkä nytkään olisi tajunnut sellaista edes kaivata, jos runkopatjani verhoilu ei olisi musta (tähän kauhuelokuvamusiikkia).
Paras valikoima helmalakanoita löytyi Ellokselta. Se oli yksi harvoista paikoista joissa oli myös tällaiseen korkeaan jenkkisänkyyn mitoitettuja lakanoita. Myös esimerkiksi kotimainen Vera Vera tekee hurmaavia pellavaisia helmalakanoita omilla mitoilla. Itse halusin kuitenkin tuollaisen perinteisemmän laskostetun mallin, joten päädyin tähän Elloksen Elmira-pellavahelmalakanaan.
En tosin tiedä onko vika lakanassa vai minussa, kun en millään saa sitä istumaan täydellisesti niin ettei se koko ajan repsottaisi jostain kulmasta. Mutta toisaalta: kaipa aikuistuminen on myös sitä, että oppii hyväksymään asioiden ja ihmisten epätäydellisyyden. Etenkin omansa.
Loppuun vielä vinkki: erityisesti sataprosenttisissa pellavahelmalakanoissa suosituimmat koot näyttivät olevan kaikissa kaupoissa loppuunmyytyjä, mutta ilmoittauduin sähköpostijonoon ja toimin nopeasti, kun mailiin kilahti tieto varastojen täydennyksestä.
Jonostuslistalla lakanaan – kaikkea sitä.
