Opin vähän aikaa sitten, että syntymäkukkani on krysanteemi. En tiedä mikä syntymäkukan idea varsinaisesti on, varmaan sama kuin horoskooppikivessä? (En kyllä myöskään tiedä mikä horoskooppikiven idea on.)
Kysytään Wikipedialta.
“Each month has a flower that symbolizes the month of somebody’s birth. The characteristics that the flower has may be ”inherited” by whoever is born in that certain month.”
Ok! Tämä sopii. Ajattelen mieluummin itseäni kukkana kuin myrkyllisenä pistävänä skorpionina. Tai kivenä.
En ole koskaan erityisemmin tykännyt krysanteemeista, muistan jopa kutsuneeni niitä tylsiksi blaah-kukiksi. Kuitenkin heti tämän tiedonjyväsen opittuani aloin katselemaan niitä eri silmin.
Viime kuukausina olen jättänyt kukat ostamatta, koska nyt vaan täytyy säästää sellaisissakin asioissa joissa normaalisti en säästäisi. Mutta ruokakaupassa oli yhtenä päivänä tuollaisia valtavia krysanteemikimppuja kolmella eurolla, ja päätin että olen sen arvoinen.
Eräs herrasmies oli samalla asialla – hän sanoi ettei koskaan osta kukkia, mutta nyt korona-aikana kaipasi jotain piristävää. Harvoin näkee kuusikymppistä suomalaismiestä yhtä vilpittömän innoissaan. Hän otti oranssin kimpun, minä keltaisen.
Alan tosissani pitää krysanteemeista. Ne ovat sinnikkäitä! (Ehkä meissä on tosiaan jotain samaa.) Kimppu on pysynyt hyvänä jo kaksi viikkoa, kun poistin kaikki alimmat lehdet, leikkasin välillä uudet imupinnat ja vaihdoin vedet.
Kukat ovat tuoneet valtavasti iloa tähän keittiön pöydälle, jonka ääressä elämä on viime aikoina pitkälti tapahtunut. Sanoisin, että hyvin sijoitetut kolme euroa.
En enää muista miksi en joskus tykännyt krysanteemeista. Nyt olen ajatellut monta kertaa päivässä, miten kauniilta ne näyttävät.
Mutta niinhän se usein menee: asiat alkavat näyttää vähän kauniimmilta, kun niitä katsoo vähän rakastavammin silmin.
