Kaupallinen yhteistyö: Werner Söderström
Puhuin viime viikolla puhelimessa ystäväni kanssa, joka kertoi päättäneensä tänä vuonna olla lykkäämättä kesää päivälläkään. “Kesä on NYT”, hän julisti päättäväisesti ja kertoi alkaneensa tehdä kesäasioita nyt heti sen sijaan että odottaisi loman alkamiseen.
Inspiroiduin tästä. Vaikka itselläni on nyt oman kirjaprojektin kanssa kaikkein kiireisin vaihe, olen päättänyt silti ottaa koneella kökkimisen lomassa pieniä breikkejä. Minikesälomia.
Enimmäkseen se on tarkoittanut läheisessä puistossa lekottelua. Olen pitänyt usein keskellä päivää tunnin tai parin paussin, pakannut viltin ja kirjan kassiin. Joskus otan kotoa mukaan lounaan tai päiväkahvin, toisinaan haen matkalla lähikaupasta sipsejä tai mansikoita.
Ajattelin viettää loppukesänkin näin. Tähän juttuun kokosin muutamia kevään ja alkukesän aikana lukemiani kirjoja vinkiksi muillekin, joille sivujen kääntely auringossa (tai no – sateen rummuttaessa kattoa) on yhtä kuin kesä!
Kun haluat siirtyä toiseen aikaan ja paikkaan:
1) Fernando Aramburu: Äidinmaa
Tämä kirja on niille, joiden lomakirjasta meinaavat aina loppua sivut kesken. Äidinmaa kertoo kahden baskiperheen tarinan 1980-luvulta nykypäivään. Pienessä kylässä elävät perheet ovat läheisiä ystäviä, kunnes Baskimaan poliittinen tilanne repii naapurit erilleen. Saamme heti alussa kuulla, että toisen perheen poika liittyy ETA:an ajamaan Baskimaan itsenäisyyttä aseellisin keinoin, kun taas toisen perheen isä joutuu ETA:n murhaamaksi. Tarina kulkee eri kertojien äänellä eri ajassa ja kertoo tapahtumien syyt ja seuraamukset.
Tarina lähti hieman kankeasti käyntiin mutta varsinkin perheiden lasten päästyä ääneen ajauduin täysin mukaan pienen baskikylän tapahtumiin. Aihe oli älyttömän kiinnostava ja kirjaa lukiessani tajusin, miten vähän tiedän Baskimaan kulttuurista ja sen väkivaltaisesta lähihistoriasta, vaikka ETA:n viimeisistä iskuista on vain reilu 10 vuotta! (Hoksasin myös mistä tulee sana baskeri – öö, tietysti.)
Äidinmaa on ollut Espanjassa suuri menestys ja ymmärrän miksi. Se käsittelee uutisista tuttua, kipeää aihetta hyvin inhimillisellä tasolla ja tarjoaa erilaisten henkilöiden kautta monenlaisia näkökulmia aiheeseen. Itseäni kirjassa kiehtoi eniten se, miten eri hahmot käsittelivät menneisyyttä. Kuinka antaa anteeksi – tai elää tekemiensä kamalien tekojen kanssa?
Jos Espanja on lähellä sydäntä ja maata haluaa ymmärtää paremmin, tämä kirja on ehdotonta lukemista. Messevää sivumäärää ei kannata säikähtää, koska lyhyet luvut ja vaihtuvat kertojat tekevät tekstistä helposti pureskeltavaa.
2) Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut
Tästä kirjasta olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin, mutta mainitsen sen vielä, koska se olisi kerrassaan mainiota lomalukemista!
Tätä ei koskaan tapahtunut kertoo CIA:n operaatiosta, jossa amerikkalaiset levittivät järjestelmällisesti Boris Pasternakin romaania Tohtori Živago Neuvostoliittoon tarkoituksenaan muuttaa ihmisten asenteita kaunokirjallisuuden avulla. Pääosassa ovat naiset rautaesiripun molemmin puolin, toisaalla yhdysvaltalaiset vakoojat ja CIA:n työntekijät, toisaalla Pasternakin muusa. Kirja on tyyliltään kevyt ja viihteellinen, mutta onnistuu silti puhumaan suurista aiheista – taiteen vapaudesta ja merkityksestä, naisten asemasta historian kulussa. Ja tietenkin myös rakkaudesta.
Kun kaipaat kirjaa, joka on kevyt kuin kesämekko:
1) Beth O’Leary: Kimppakämppä
Kimppakämppä alkaa, kun jälleen kerran poikaystävästään eronnut Tiffy vastaa omalaatuiseen asuntoilmoitukseen. Yövuoroa tekevä mies etsii kämppistä jakamaan yksiönsä. Tiffy ja Leon päätyvät asumaan yhdessä ja nukkumaan samassa sängyssä, vaikka eivät koskaan ole tavanneet toisiaan. Kunnes he alkavat jättää toisilleen post-it-lappuja pitkin asuntoa…
Tämän kirjan luin pahimman korona-ahdistuksen aikaan ja se helpotti oloa. Kirja on kevyttä, lempeän humoristista lukemista olematta kuitenkaan aivotonta. Erityisesti Tiffy kummallisine vaatteineen ja kirppistavaroineen oli minusta virkistävä hahmo, josta tykkäsin kovasti.
2) Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta
Kaikki mitä tiedän rakkaudesta on brittitoimittaja Dolly Aldertonin omaelämäkerta kaksikymppisyydestä ja tiliöinti siitä, mitä Alderton on oppinut elämästä kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä.
Mitään valtaisan mullistavia oivalluksia kirja ei ehkä tarjoa, mutta (surku)hupaisia, samastuttavia tarinoita kylläkin. Ja ei-niin-samastuttaviakin: Aldertonin elämä on ainakin tämän kirjan perusteella muistuttanut tapahtumarikasta romanttista komediaa, joka vilisee ihania kämppiksiä, villejä bileitä, erikoisia sattumuksia ja romansseja. Siitä huolimatta Alderton ei maalaile nuoruudestaan kovin ruusuista kuvaa – hän kirjoittaa överiksi menneestä bilettämisestä, epäonnisista miesjutuistaan, ahdistuksestan ja siitä kuinka hukassa oli itsensä kanssa. Alderton on mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan kirjoittaessaan ystävyydestä ja se oli kirjan parasta antia.
Tätä kirjaa suosittelen aurinkotuoliin roseelasillisen ja sipsipussin kumppaniksi.
Vinkkinä: hiukan samoja aiheita – nuoruutta, aikuistumista, naiseutta, miellyttämisenhalua ja itsensä etsimistä – käsittelee raadollisemman rehellisemmin myös Emmi-Liia Sjöholmin hieno Paperilla toinen.
3) Lucinda Riley: Seitsemän sisarta -sarja
Aloin juuri lukea Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäistä osaa. Moni ystäväni on aivan hurahtanut tähän kirjasarjaan, ja alan ymmärtää miksi. Itsekin hotkaisin kirjan ekat 150 sivua tuosta vain.
Sarja kertoo kuudesta adoptoidusta siskoksesta, jotka ovat kaikki saaneet nimensä Seitsemän sisarta -tähtikuvion mukaan. Kun tyttöjen varakas ja salaperäinen isä kuolee, kukin alkaa selvittää omaa alkuperäänsä. Entä missä on seitsemäs sisar? Sarjan jokainen osa kertoo yhden sisaren tarinan ja kuljettaa lukijan eri puolille maailmaa. Itse olen juuri Maian seurassa Brasiliassa.
Irlantilaisen Lucinda Rileyn sarja on ollut valtava menestys ympäri maailman. Suomeksi siitä on julkaistu viisi ensimmäistä osaa, joista tuorein on keväällä julkaistu Kuun sisar. Sarjan ensimmäinen osa on nimeltään Seitsemän sisarta ja se löytyy pokkarina!
Toivon, että hurahdan Seitsemän sisaren maailmaan ja haluan lukea myöhemmätkin osat – en ole nimittäin lukenut mitään kirjasarjaa sitten Ferranten Napoli-romaanien!
Elena Ferrantesta puheenollen…
Kun kaipaat lomakirjaltakin hiukan enemmän pureskeltavaa:
1) Elena Ferrante: Tyttären varjo
Ferranten tekstissä on jokin maaginen vimma, jota en osaa selittää. Tiedän vain, että aina kun alan lukea Ferrantea, tempaudun samantien täysin mukaan ja tunnen tekstin koko kehollani, silloinkin kun hän kirjoittaa hyvin arkisista asioista.
Tyttären varjo on yksi niitä romaaneja, jotka Ferrante kirjoitti ennen huikeaa Napoli-sarjaansa, mutta jotka on käännetty suomeksi nyt myöhemmin Napoli-sarjan menestyksen myötä.
Tämä kirja on tiivis kertomus naisesta, joka on jäänyt yksin aikuisten tytärten muutettua pois kotoa. Nainen lähtee viettämään kesälomaa eteläitalialaiselle saarelle ja kiinnostuu rannalla lomaa viettävästä nuoresta äidistä ja tämän pienestä tyttärestä. Romaanin tunnelmassa on jotain hieman pahaenteistä, mikä teki kiehtovan kontrastin aurinkoiselle uimarannalle tapahtumapaikkana. (Itselleni tämä kirja oli tietenkin myös lääkettä akuuttiin Italia-ikävään.)
2) Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tämä on hyvin erityinen kirja. Se on niitä kirjoja, joista ihmiset puhuvat kaihoisa katse silmissään, ja sitten kun sen itse lukee, on hieman että hmm, tässäkö tämä oli?
Kunnes tajuaa vielä viikkojenkin päästä ajattelevansa kirjaa, sen tunnelmaa ja sen ihmisiä. Olive Kitteridge on niitä hahmoja, jotka tekevät kodin pään sisään ja muuttavat sinne asumaan.
Rakastin Elizabeth Stroutin kirjaa Nimeni on Lucy Barton, ja sen jatko-osa Kaikki on mahdollista odottelee kirjahyllyssä. Olive Kitteridge on varmastikin Stroutin kuuluisin romaani, se on voittanut Pulitzer-palkinnon ja siitä on tehty myös HBO:n minisarja. Siksi onkin hassua, että se on käännetty suomeksi vasta tänä keväänä – mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Kirja sijoittuu pieneen rannikkokaupunkiin Mainessa, jossa pisteliäs, suorasukainen ja toisinaan suorastaan ärhäkkä opettaja Olive Kitteridge havainnoi pikkukaupungin asukkaita ja näiden elämää – ja ehkä itseltäänkin huomaamattaan koskettaa niistä jokaista.
Stroutin kerronta on samanlaista kuin kuvittelen Mainen rannikkomaisemien olevan – hiljaista, rouhevaa ja rehellistä, karuudessaan kaunista.
Tjaa kuulkaa, se on sellainen olo, että tästä tulee erinomainen kirjakesä. Toivotan hyviä lukuhetkiä aurinkotuoleihin, riippumatoille, laitureille, maalle puksuttaviin juniin ja tietenkin myös sadepäiviin!