Tämä vuosi on sekä antanut että ottanut paljon. En tiedä kumpaan kategoriaan lukeutuu se, että minusta on tullut verkkari-ihminen.
Se ei tarkoita sen kummempaa kuin että olen nykyään ihminen, joka pukeutuu verkkareihin. Sellaisiin joissa on fleece-vuori ja polvipussit. Jotka lököttävät takamuksen kohdalta.
Näin ei nimittäin suinkaan ennen ollut. En muista olenko koskaan elämässäni omistanut verkkareita, mutta jos olenkin, en takuulla fleece-vuorillisia, harmaameleerattuja verkkareita.
Ostin nämä Arketin verkkarit sillä ajatuksella, että koska ne ovat Arketin, ne olisivat ehkä enemmän… trendikästä Kööpenhamina-henkistä streetwearia kuin rehelliset verkkarit. No, ovat ne ehkä trendikästä Kööpenhamina-henkistä streetwearia, mutta kyllä ne silti ovat verkkarit. Ihan oikeat verkkarit.
Ja niin uskomattoman mukavat. Vedän ne aamulla ensimmäisenä jalkaan ja hykertelen, kieriskelen fleeceissäni ja kehrään kuin kissa. Että jokin voikin tuntua niin lämpimältä ja mukavalta, kuin istuisi pumpulisen pilven päällä. (Ja miten tämä verkkareiden lämpökin on ihan erilaista kuin vaikka villavaatteiden lämpö?! Jotenkin sekin on pehmeämpää.)
Mutta sitten aina välillä näen vilauksen itsestäni peilistä ja kysyn heijastukseltani kauhuelokuvatyyliin: who… are… you?
Kun olin ehkä 7-vuotias, tätini sanoi kahvipöydässä että ainoa tapa pitää jonkinlainen roti elämässä on välttää verkkareita ja pukeutua kotona farkkuihin. (Ja uida kilometri päivittäin.) En tiedä kuinka paljon tuo lausahdus on minua ohjannut – varmaan paljon, koska muistan sen yhä – mutta olen aina ajatellut, että verkkarit ovat jonkinlainen raja jonka yli ei kannata astua.
Ja sitten on tietysti estetiikka. Vaikka asun yksin eikä kukaan näe minua ollessani kotona, haluan pukeutua nätteihin kotivaatteisiin ihan vain itseäni ja omaa fiilistäni ja yleisesti elämää varten. Uskon sellaisiin juttuihin. Siksi kotivaatteeni ovat tähän mennessä olleet pellavahousuja, kimonoita ja villamekkoja, sellaisia joita voisi nähdä japanilaisten lifestyle-brändien lookbookeissa.
En tiedä miksi sitten yhtäkkiä päädyin ostamaan verkkarit. Kaipa sieluni on ollut aika kovilla tänä vuonna. Se kaipasi fleece-vuoren lämmintä syleilyä, polvipussien hyväksyvää läsnäoloa, sitä että kukaan ei nyt hetkeen vaadi minulta yhtään mitään, en varsinkaan minä itse. Mikä voisikaan symboloida tätä paremmin kuin harmaat, pyllystä lököttävät verkkarit?!
Tässä kuva siitä kun juon ensimmäistä kertaa viiniä verkkareissa. Kun tajusin mitä olin tekemässä, kaadoin viinin kristallilasiin, jos se vaikka hieman tasapainottaisi tilanteen glamour/lääväisyys-akselia.
Kun verkkarini saapuivat postissa, käytin niitä hurmioituneena yhden illan. Seuraavana aamuna oli vähän morkkis. Ei sellainen morkkis kun on oikeasti mokannut vaan sellainen kun epäilee, että on ehkä vitsaillut aavistuksen liian vapaamielisesti väärässä seurassa. Heittäytynyt liian rennoksi.
Päätin jo palauttaa verkkarit takaisin sinne mistä ne tulivat, mutta tajusin jo leikanneeni laput irti. (Se fleece-vuoren viettelevä pehmeys!) Koska oli liian myöhäistä perua verkkari-ihmisyyttä, päätin asettaa sääntöjä verkkari-ihmisyydelleni:
käytän verkkareita vain ollessani yksin kotona, en ikinä poistu verkkarit jalassa ulko-ovesta jne.
Juuri tämän takia olen välttänyt verkkareita ja Birkenstock-sandaaleja vuosikausia – tiesin, että jos niille antaa pikkusormen, ne vievät koko käden.
Ja niin kävi. Ensin käytin verkkareita vain kotona (pikkusormi), mutta ehkä viikon sisällä olin rikkonut kaikki omat sääntöni. Nyt käytän niitä silloinkin kun kaverini tulevat kylään ja kuljen verkkareissa myös ruokakauppaan ja kiskalle (ei ehkä koko käsi, mutta sanotaan neljä sormea. Koko käsi olisi se, että menee verkkareissa töihin tai ravintolaan).
Enkä poistu ulko-ovesta pelkästään verkkareissa, vaan verkkareissa ja Ugg-buutseissa. Ystäväni Mikko kutsuisi tätä lookia nimellä “luovuttaneet heterot”.
Ystäväni Tiina puolestaan antoi hyvän vinkin verkkarielämään: verkkareista yhdistettynä johonkin random-yläosaan tulee lääväfiilis, mutta verkkarit yhdistettynä mätsäävään college-paitaan on harkittu outfit.
(Viimeksi hän oli pukeutunut päästä varpaisiin liilaan collegeen ja look oli kieltämättä suhteellisen freesi. Himoitsen tätä COSin mätsäävää settiä – en luultavasti ikinä raaskisi ostaa sitä, mutta voisiko pukeutumalla kashmirverkkareihin huijata itsensä uskomaan, ettei ole verkkari-ihminen?)
Vaikka uskon lempeyteen, uskon myös siihen että tietty määrä ryhdikkyyttä tekee sielulle ja ruumiille hyvää. Asiat tarvitsevat ääriviivat ja rajat. En siis luultavasti halua olla loppuelämääni löysänlöllö verkkari-ihminen. Mutta juuri nyt? Ihan sama, koko maailma tuntuu muutenkin heittäneen häränpyllyä.
Just nyt tuntuu siltä, että tarvitsemme ihan kaiken lempeyden, pehmeyden ja lämmön joka vain on saatavilla. Suodaan se itsellemme, etsitään sitä oikein tarkoituksella enemmän.
Vaikka se tarjoiltaisiinkin polvipussien ja lököttävän takamuksen kera.
