Onnellisen paistajan kananmunat, tänä aamuna. 
Vuosi sitten, uunituoreena ja viattomana koronakaranteenilaisena, täytin päiväni ruoanlaitolla. Hifistelin, opettelin uutta.
Päätin myös päivittää keittiöni paistinpannut. Ostin sellaiset hienot ranskalaiset, joita käytetään ammattikeittiöissäkin. Sellaiset joiden kohdalla ei pelotella syöpää aiheuttavista kemikaaleista ja joista muistetaan aina mainita, että oikein hoidettuna ne ovat käytännössä elinikäiset.
Upeaa! Yksi pieni ongelma vain – ihan kaikki tarttui pannujen pohjaan kiinni. Se teki ruoanlaitosta ärsyttävää ja pannujen pesemisestä suorastaan painajaismaista. Tein rasvapolton toisensa perään, luin netistä keskusteluja ja katsoin videoita siitä miten pannuja kuuluisi huoltaa.
Pari viikkoa sitten hankasin taas jotain pohjaan palanutta kananmunaa pannusta irti ja ajattelin, että jumalauta nyt riitti. Huippukokit käyttäkööt elämänsä tällaiseen, minun ei tarvitse.
Pakkasin sikakalliit pannut paperikassiin ja raahasin ne lähimpään Fidaan. Oi se tunne! Olo tuntui kahta hemmetin painavaa pannua kevyemmältä.
Viikko sitten kävin ostamassa keraamisen paistinpannun, varmaan just sellaisen joka saisi kaikki paistamisen ammattilaiset itkemään, mutta minun arkinen elämänlaatuni on mullistunut. Olen alkanut taas laittaa ruokaa joka päivä. (Tajusin, että olen syönyt valtavasti take awayta tänä talvena osittain ihan vain siksi, että välttelin niitä hienoja ranskalaisia paistinpannujani.)
En vieläkään ole tottunut siihen, että voin paistaa kananmunan ja se lähtee pannusta ehjänä irti ilman minkäänlaista protestointia. Joka kerta hihkun ja taputan käsiäni kuin menneisyydestä tullut aikamatkustaja, joka näkee ensimmäistä kertaa sähkölampun.
En tajua miksi käytin kokonaisen vuoden itseni kiusaamiseen niiden hemmetin pannujen kanssa. Kai se oli taas jokin ajatus siitä, millainen ihminen pitäisi olla. Sellainen jolla on ikuinen, kemikaaliton, ranskalainen paistinpannu.
Voihan se olla, että saan syövän siitä uuden pannuni pinnoitteesta. Voi myös olla, että olisin saanut sen kaikesta siitä take away -ruoasta, tai kaikesta siitä padotusta raivosta jota ne hienot ranskalaiset pannut minussa aiheuttivat.
Luin viime viikolla Fumio Sasakin kirjan Goodbye, Things. Ajattelin, ettei mikään järjestämistä tai minimalismia käsittelevä kirja tarjoaisi minulle enää mitään uutta, mutta tästä kirjasta jäi mieleen ajatus siitä kuinka jokainen esine kotonamme itse asiassa puhuu meille.
Suurin osa esineistä vaatii meiltä jotain, ja siksi elämme jatkuvasti näkymättömien, hiljaisten to do -listojen keskellä. Käytä minua, pese minut, huolla minut, korjaa minut, laita minut paikalleni. Mitä enemmän meillä on tavaraa, sitä pidempi lista on. Emme ehkä ajattele sitä tietoisesti, mutta se syö energiaamme.
Tajusin, että juuri siitä oli kyse niiden pannujen kanssa. Ne vaativat minulta koko ajan jotain, ja joka kerta kun käytin niitä, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Siksi niistä pannuista tuli niin valtava asia, ja siksi pannuista erottuani tuntui yhtä helpottavalta kuin olisin eronnut toksisesta parisuhteesta.
Huonekasveilla on asiaa.
Sasakin kirjan luettuani olen alkanut katsella kotonani olevia tavaroita juuri tuolta kantilta: mitä ne sanovat minulle – ja millaisella äänensävyllä?
Kirjahyllyssäni on paljon kirjoja, joista monia en ole koskaan lukenut.
Jotkut niistä kirjoista sanovat:
Milloin tahansa tuntuu että haluat tarttua minuun, täällä ollaan, ei paineita.
Toiset niistä sanovat:
Vieläkään et ole lukenut minua. Mikähän siinäkin on? Mihin oikein käytät aikasi? Vai onko sinusta vain tullut liian tyhmä näin tärkeälle kirjallisuudelle? Muistatko kun luit tällaisia kirjoja tuosta noin vaan?
Jälkimmäiset kirjat pakkasin paperikasseihin. Lähtekööt häiriköimään jotakuta muuta.
Kaikkein äänekkäimmin puhuivat huonekasvit – eikä ihmekään, nehän ovat eläviä. Yllätyksekseni, ehkä jopa pieneksi järkytyksekseni, tajusin, että jo pidempään huonekasvit ovat tuntuneet ilon aiheen sijaan lähinnä velvollisuudelta. Poden koko ajan huonoa omaatuntoa huonosti voivista kasveista, mutta en (tällä hetkellä) löydä sitä tyydytystä ja iloa, jonka ennen sain viherkasvien kanssa puuhastelusta.
Päätin, ettei tästä tarvitse kehitellä sen suurempaa identiteettikriisiä – nyt on vain elämässä tällainen vaihe.
Entäs vaatteet? Vaatekaapissani roikkuu eräs designer-mekko, ihan mieletön luomus jonka olen kerran ostanut murto-osalla sen oikeasta hinnasta käytettyjen vaatteiden liikkeestä.
Sillä mekolla oli todella paljon asiaa.
Olen uskomaton luomus, ja täällä vaan roikun kaapissa, piilossa.
Mitä työn ja rahan haaskuuta!
Olin vuosisadan löytö, etkä arvosta minua yhtään. Olisit jättänyt jonkun muun löydettäväksi.
Miksi et ikinä käytä minua?
Aivan, koska helmastani pitäisi lyhentää kymmenen senttiä. Miten et ole vieläkään saanut sitä aikaiseksi?
Niin, ja koska olen hihaton. Ja miksi se on ongelma? Koska et enää tunne oloasi hyväksi hihattomissa vaatteissa. Ja mistäköhän se johtuu? Pitäisiköhän sille asialle tehdä jotain? Olisko aika lähteä salille? Syödä vähän vähemmän pullaa? Tehdä YouTubesta jokin “Lose Arm Fat 30 Days Challenge” -video?
No niin mekkoseni, olet kyllä kaunis, mutta en koskaan tajunnut miten ärsyttävä, vaativa ja kriittinen olet.
Luulen, että on aika meidän erota. It’s not me, it’s you.