Ajatuksia Matkat

Terveisiä päiväntasaajalta

26.3.2022
Heräävä savanni Naivashassa.

Saavuin pari päivää sitten Keniasta kotiin. Olen siitä asti miettinyt, mitä voisin kertoa siitä – Keniasta, Afrikasta, niistä muutamista viikoista joihin tuntui mahtuvan enemmän elämää kuin pariin viime vuoteen. 

No, kuten sanotaan: kun et tiedä mistä aloittaa, aloita alusta.

Yhtenä tammikuun iltana mieleeni asettui ajatus, kirkas ja terävä:

En jaksa enää istua kotona ja odottaa, että elämä alkaa. Haluan vaan alkaa elää.

Avasin läppärin ja varasin lennot Keniaan. Olin saanut maahan kutsun jo syksyllä, ystävältä jonka olen nähnyt viimeksi vuosia sitten Sambiassa. Olin vastannut kutsuun kuten olen vastannut kaikkeen viimeiset pari vuotta:

Siis kuulostaa ihanalta, olispa upeeta! Mut pitää nyt kattoo miten tää koronatilanne ja kaikki.

Sinä tammikuun iltana tuntui, etten enää jaksa katella. Enkä odottaa. Haluan vain mennä ja elää.

Jossain Intian valtamerellä. Hakuna matata.

Viimeiseen asti en uskaltanut oikeasti ajatella, että matka toteutuu. Sanoin kuukauden ajan, että olen ehkä lähdössä Keniaan. Pettymyksistä ja peruutuksista kun on tullut viime vuosina enemmän sääntö kuin poikkeus. Rajanylitys vaati paljon paperityötä ja missä tahansa kohdassa olisi voinut kosahtaa – mitä jos jompikumpi maa laittaakin yhtäkkiä toisen punaiselle listalle? Mitä jos koronatesti onkin positiivinen? Ja sitten vielä ne uutiset hetkeä ennen lähtöäni, uutiset jotka kaiken kauhean lisäksi pistivät kansainvälisen lentoliikenteen sekaisin. 

Vielä lentokentälläkään, edes syödessäni pahaa ja ylihintaista sushia, en oikeasti uskonut olevani lähdössä. 

Vajaata vuorokautta myöhemmin Afrikan mantereelle kuitenkin laskeutui pitkään villakangastakkiin ja painaviin lenkkareihin pukeutunut hahmo. Lämmintä oli 32 astetta. Ukundan lentokenttä Kenian rannikolla oli sanan mukaisesti pelkkä kenttä keskellä peltoa. Matkatavarat tuotiin peräkärryllä katoksessa odotteleville matkustajille.

Vaihdoin vessassa villakangastakin kesämekkoon ja sandaaleihin. Varpaani näyttivät väsyneiltä ja harmailta, kuten kaikki minussa. Siltä, että ne eivät olleet nähneet kuukausiin aurinkoa, kuten ei mikään minussa.

Heti kulman takana lentokentältä näin ne asiat, joita ihminen näkee Afrikassa: punainen maa, paljasjalkaiset lapset juoksemassa jalkapallon perässä, tienvarren hökkelit joissa kaupiteltiin mangoja ja maissia.

Aloin vihdoin uskoa. Olen täällä. Olen oikeasti täällä. Olen elossa ja olen matkustanut johonkin, missä on aurinko ja lämmin meri. Hotellille tullessani sain eteeni sipsejä ja tuorepuristettua vesimelonimehua. Tiesin välittömästi olevani oikeassa paikassa.

Diani Beach ja maailman paras janojuoma.

Voisinpa kertoa teille Intian valtameren aalloista! Melkein valkoisesta hiekasta ja vuorovesistä, jotka päiväntasaajalla ovat niin valtavan vahvat että laskuveden aikaan keskelle merta ilmestyy isoja hiekkasärkkiä, kuin saaria. Yhtenä päivänä ajelimme paikallisten poikien veneellä katsomaan niitä. Veneen kyljessä luki Life’s a beach ja  mankasta soi Bob Marley ja mietin, miten onkin niin, että vuodesta, paikasta, maisemasta toiseen, Bob Marley sopii aina tällaisiin tilanteisiin, eikä pelkästään sovi vaan on oikeastaan välttämätön osa niitä.

Puhuimme tuloillaan olevista vaaleista – Keniassa puhe politiikasta on puhetta siitä kuka kandidaateista on vähiten roisto, kuka on jo varastanut sen verran että tällä kierroksella ehkä varastaa vähän vähemmän. Vaalit tietävät aina myös mellakoita, väkivaltaa ja kaaosta. Silti – hakuna matata. Se on lause, jonka kuulin Kenian rannikolla usein.

Nairobissa harvemmin. Kaipa suurissa kaupungeissa on suuren kaupungin kiireet, kaikkialla maailmassa. Olin pakannut mukaani valtavan pinon kirjoja, ajatuksena että ystävieni ollessa päivät töissä minä vain makoilisin auringossa ja lukisin. Mutta höpsis – siitä asti kun astuin Nairobiin, ohjelmaa riitti.

Oli taidegallerioita, joissa kierrellä ja puutarhoja, joita ihmetellä. Niin paljon koreja ja kuppeja ja kippoja ja värikkäitä kankaita hypisteltäväksi. Liikenneruuhkia, joissa istua ja marketteja, joista hedelmät ja vihannekset ostettiin ilman muovipusseja, pakattiin suoraan isoihin korikasseihin.

Oli syntymäpäiväjuhlia ja illallisia ja viinilaseja ja joogatunteja – kaupungin sosiaalinen elämä toivotti uuden tulokkaan samantien tervetulleeksi. Se on ihanaa paikoissa, joissa on vahva expat-yhteisö: ihmisiä tulee ja menee ja jokaisella on tuoreessa muistissa, millaista oli olla se uusi tyyppi.

Voisinpa kertoa kukista, siitä kuinka niitä on kaikkialla –  puissa, pensaissa, maassa, maljakoissa, isoissa saaveissa teiden varsilla ja supermarketeissa. Kaikki meidän leikkokukkamme ovat Keniassa lähituotantoa. Ja kaikki meidän tutut huonekasvimme ovat ovat Keniassa puutarhakasveja, mutta kymmenen kertaa suurempia. Yritin havainnollistaa peikonlehtien kokoa poseeraamalla valokuvassa sen vieressä, mutta ei se lehti edes mahtunut kuvaan. 

Kansainvälisenä naistenpäivänä lähdin paikkaan josta olen haaveillut vuosikausia – Karen Blixenin kotitaloon kaupunginosassa, joka on nimetty hänen mukaansa. Seisoin kuistilla, sillä samalla jolla Karenkin seisoi, katsoin samoja Ngongin kukkuloita joita Karenkin aikoinaan katsoi. Tunsin kylmiä väreitä tajutessani, että ehkä juuri tätä maisemaa hän muisteli kirjoittaessaan ne kuuluisat sanat:

I had a farm in Africa, at the foot of the Ngong hills…

Sisällä kaikki oli upeaa – vielä upeampaa kuin olin kuvitellut. (Ikävä kyllä siellä ei saanut kuvata, mutta ulkona sain luvan napata kuvan Karenin traktorista. “She never let anybody else drive it.”) Karenin alkuperäiset tavarat ja huonekalut olivat paikoillaan. Sen sijaan paroni von Blixenin vaatekaappiin oli tehty moderni lisäys – siellä roikkuivat Robert Redfordin safariasu ja Meryl Streepin saappaat Karenin kirjaan perustuvasta elokuvasta Minun Afrikkani.

Viime vuosina olen toisinaan kuullut, että nykyaikana ei olisi enää soveliasta fanittaa Karen Blixeniä. Olihan hän kuitenkin kolonialisti.

“She was a good person. She left a great legacy here”, sanoi eräs poika, kun kysyin mitä nairobilaiset itse ajattelevat Karenista. (Hyvä muistutus siitä, että sen sijaan että me täällä jossain keskenämme vänkäämme mikä on oikein ja mikä väärin, kannattaisi ehkä antaa puheenvuoro heille, joita asia oikeasti koskee.)

Taas kerran ajattelin: kaikenlaiset asiat voivat olla totta samaan aikaan. Karen Blixen oli kolonialisti ja uskomattoman rohkea nainen, joka teki paljon paikallisen väestön hyväksi – sekä lahjakas kirjailija ja taiteilija ja monella tapaa insipiroiva ihminen. An international woman of adventure.

Päätin, että tästedes minäkin aion olla sellainen. Vielä senkin jälkeen, kun palaan takaisin Suomeen.

Hetki ennen dhow-veneeseen astumista. “Don’t worry, there are no crocodiles here.”

Ajattelin sitä muutenkin paljon tällä matkalla: miten kaikenlaiset asiat voivat olla totta samaan aikaan ja miten monta todellisuutta voi elää rinnakkain. 

Muutamia todellisuuksia, joita Afrikassa usein erottaa vain aita – jos sekään:

Ylellisen rantahotellin turkoosi merivesi ja valkoinen hiekka, kookosvettä suoraan pähkinöistä, aurinkopedin valkoisena heiluvat verhot, afternoon tea, madam?

Ja heti portin takana ne pojat veneineen, ne kenialaiset, jotka alkavat pelätä vaaleja jo kuukausia etukäteen.

Nairobin upeat ravintolat, akuuttia kuolaamista aiheuttavat sisustusliikkeet joihin on kuljetettu aarteita ympäri Afrikkaa ja Aasiaa, taidegalleriat ja kylpylät joissa voi viettää kokonaisen päivän hierottavana, puunattavana ja lakattavana… ja kotimatkalla nähdä valtavat slummit, jumahtaa Mombasa Roadin liikenneruuhkaan, katsoa kuinka ihmiset ja lehmät ja vuohet vaeltavat tienviertä, kaikki kävelemässä johonkin kaupungissa, jossa ei oikeastaan voi kävellä mihinkään. Paitsi jos ei ole vaihtoehtoja.

Kenties missään ei tule yhtä näkyväksi kuin Afrikassa se, että syvä kärsimys ja vieläkin syvempi ilo voivat olla olemassa samaan aikaan, samassa paikassa, samassa ihmisessä.

Ajattelin sitä kun näin Kongo-jokeen (“but not the famous one”) voltteja heittelevät pojat ja Tawan kylässä pienen tytön, joka tanssi reikäisessä punaisessa mekossaan villisti pyörien, niin että punainen maa pölisi.

Ajattelin sitä tällä matkalla usein, kun luin suomalaisten tuttavien some-päivityksiä, joissa pohdittiin onko sopivaa iloita kun naapurissa soditaan. 

Minä olen viime viikot iloinnut. Iloinnut ja ihmetellyt niin että sydän meinasi räjähtää, enkä ole tuntenut siitä tippaakaan syyllisyyttä. Päinvastoin olen ajatellut, että tällaisina aikoina ilon löytäminen ei ole pelkästään etuoikeuteni vaan suorastaan velvollisuuteni.

Jossain savannilla kello kuuden ja kahdeksan välillä.

Ja iloa, voi että sitä minä löysin Keniasta. Auringossa kypsyneistä hedelmistä, joita söin varmaan kaksi kiloa päivässä (sain nopeasti maineen naisena, joka rakastaa papaijaa – “extra papaya, I’ve heard about you”, sanoi tarjoilija yhtenä aamuna aamiaisella). Apinoista, jotka aamuisin riehuivat puissa ja varastelivat joskus sämpylöitä pöydästä. Siitä kun kuumana iltana lasissa on niin kylmää valkoviiniä, että lasi hikoilee. Siitä, että ympärillä oli aina joku, jonka kanssa skoolata. Jokaisesta uudesta ihmiskohtaamisesta, joista ikimuistoisin oli ehkä tämä:

Yhtenä päivänä sain kutsun tulla pieneen Tawan kylään tutustumaan paikallisiin punojanaisiin, jotka tekevät koreja suomalais-kenialaiselle Mifukolle. (Mifukon perustajat sattuivat olemaan itse samaan aikaan maassa ja olivat huomanneet Instagramista, että olin Keniassa.)

Kylä sijaitsee kolmisen tuntia Nairobista mutta mikäs siinä – sovin hinnan paikallisen taksikuskin kanssa ja lähdimme matkaan. Afrikassa matkustaminen voi tuntua vaikeasti lähestyttävältä, koska kaupunkien rakenne on niin hajanainen, keskustoja tai kävelykatuja ei useinkaan ole, eikä myöskään läheskään aina julkista liikennettä, mutta tietäkää tämä: Afrikassa kaikki on aina järjestettävissä. Aina löytyy joku, jolla on auto ja aikaa. (Tai joku, jolla on vene, tai hotelli, tai sisko jolla on hotelli, tai joku joka voi roudata tavarasi tai pestä pyykkisi, tai hoitaa minkä tahansa järjestelyn, asian, matkan tai mieliteon puolestasi. Matkustaminen Afrikassa on tavallaan vaikeaa ja samaan aikaan helpompaa kuin missään muualla.)

En koskaan unohda sitä hetkeä, kun ajoimme Mama Kaseen talon pihaan ja parikymmentä naista toivotti meidät tervetulleeksi tanssien ja laulaen. Yritin päästä jyvälle kiondo-korien punontatekniikasta, mutta näiden mamojen kädet olivat niin vikkelät, että silmäni eivät pysyneet perässä. Nauroimme ja juttelimme ja söimme mangoja suoraan puusta.

Muistin jälleen, että ihminen voi viettää ihanan päivän sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa ei puhu sanaakaan yhteistä kieltä. Yhteys ei tarvitse kieltä tai puhetta, se tarvitsee vain läsnäoloa, keskinäistä kunnioitusta ja halua ymmärtää toista. Se on yksi tärkeimmistä ja suurimmista asioista, jonka olen oppinut matkustaessani, eikä se koskaan lakkaa liikuttamasta minua.

Kun ajattelen elämäni kaikkein, kaikkein onnellisimpia hetkiä, aika moniin niistä liittyy Afrikka, rytisevä jeeppi ja sen alla pölisevä tie.

Olen vuosia yrittänyt löytää sanoja sille tunteelle, joka minut valtaa savannilla, siinä vielä toistaiseksi onnistumatta.

Se on täysin puhdasta, lapsekasta riemua.
Se on selittämätön tunne siitä, että on tullut kotiin, vaikka on niin kaukana kotoa kuin suunnilleen voi olla.

Se on tunne, jota en ole tuntenut missään muualla.
Ja tunne, jota olen ikävöinyt ja etsinyt uudestaan siitä asti kun sain sen ensimmäisen kerran tuntea. 

Tällä matkalla en onnistunut järjestämään pidempää safaria, mutta yhtenä aamuna hyppäsimme viideltä aamulla Peter-nimisen miehen kanssa jeeppiin (kuten sanottua – Afrikassa kaikki on järjesteltävissä) ja huristelimme Nairobin kansallispuistoon metsästämään leijonia. Tahdoin saada suuren, sainkin seitsemän. Näin leijonia juoksemassa, leikkimässä, nukkumassa. Uroksen ja naaraan, joilla oli soidinmenot meneillään. Äidin ja kaksi pentua, kaksi urosta nukkumassa kasassa (they must be brothers, sanoi Peter – on hyvin harvinaista nähdä urosleijonia kimpassa). Näin yhden vaanimassa seeproja, jotka tiesivät mikä niitä odottaa. Ne lakkasivat syömästä ja kerääntyivät lähekkäin kasaan, korvat höröllä, kaikki aistit ylivirittyneenä ja valmiina toimimaan. (Helpotuksekseni leijona kyllästyi tovin jälkeen ja kömpi lajitoverinsa viereen nukkumaan.) 

Olin iloinen nähdessäni leijonat, mutta ennen kaikkea olin iloinen ja helpottunut, että olin saanut kiinni kaipaamastani tunteesta. Tämän ymmärsin heti ensimmäisen safaripäiväni jälkeen jo silloin vuosia sitten – siinä missä muut turistit Afrikassa metsästävät big fiveä (leijona, puhveli, sarvikuono, leopardi, elefantti), minä olen sen ensimmäisen juovuttavan päivän jälkeen metsästänyt aina vain tuota tunnetta. Eläinten bongaaminen on pelkkää bonusta.

Iltapäivällä palatessani kotiin nenäni oli palanut, tukka oli täynnä hiekkaa ja naamaan sattui, koska olin hymyillyt korvasta korvaan aamuviidestä asti. Juuri siltä safarin jälkeen kuuluukin tuntua.

Yhtenä viikonloppuna vuokrasimme airbnb:n Naivasha-järveltä. Sen pihassa vaelteli seeproja. Iltaisin auringonlaskun aikaan virtahevot nousivat järvestä maalle syömään. Silloin oli tärkeää rientää laittamaan portit ja ovet kiinni, jotta ne eivät eksyisi pihaan (tai sisälle taloon, varoitteli meidät tervetulleeksi toivottanut Lucy). 

Päivällä ajelimme savannilla pahkasikojen ja gnuantilooppien seassa, ja taas naamaa särki hymyilemisestä. Iltaisin söimme ulkona takkatulen ääressä. Aamuisin join sikurikahvia aurinkotuolissa, kuuntelin kun lapset hokivat jotain lorua (“avocado, avocado, that’s the name of the game”), söin papaijaa, katselin perhosia ja odotin seeprojen saapuvan. Mietin, miten voisin ikinä palata täältä takaisin normaaliin elämään. Mietin mitä ylipäätään on “normaali elämä”. Voisiko se olla jotain enemmän tämän kaltaista. Esitin mielessäni hiljaisen toiveen, että se voisi. Että minulle se voisi. 

Nukuin yöt hyttysverkon alla, kuuntelin pimeää ja hiljaisuutta. Sellaista jota ei ole Nairobissa eikä Helsingissä. 

Helsingissä hiljaisuus on erilaista. En ole vielä tottunut siihen.

Keniassa ympärillä oli aina ihmisiä. Ja eläimiä, ja kasveja, ja värejä, ja ääniä, ja tuoksuja. Kaipaan sitä kaikkea.

Tajusin, että olen kaivannut sitä jo pitkään, jo kauan ennen kuin edes lähdin matkaan.

Viimeinen auringonlasku – ja virtahevot – Naivasha-järvellä.

Viimeisenä iltanani Nairobissa katsoin 8-vuotiaan ystäväni Fridan kanssa Henkien kätkemän. Muistatteko sen kohtauksen, jossa Chihiron ääriviivat alkavat kadota, ja hänen on syötävä jotain henkien maailmasta tai muuten hän katoaa kokonaan?

Tajusin, että juuri siltä minusta on tuntunut viimeiset pari vuotta. Että ääriviivani katoavat. Että olen olemassa, mutta hädin tuskin elossa. Että elän kaikkien aikojen pisintä talvea, jossa kevät ei vain koskaan koita. Pandemia, eristäytyneisyys ja niiden aiheuttama yksinäisyys, jatkuva sairastelu, päivät ja viikot ja kuukaudet jotka vain katoavat johonkin, tunne siitä kuinka elämä ei mene eteenpäin mutta minä silti vanhenen, vuosi vuodelta paheneva kaamos ja kaikki ne asiat joista joudumme päivittäin (onneksi vain) lukemaan… no, ne kaikki olivat vaatineet veronsa. Syöneet naista pala palalta, enkä ollut oikein löytänyt tapoja palauttaa ne palaset paikoilleen. 

Olen viimeiset pari vuotta kärsinyt sellaisesta väsymyksestä, johon ei auta lepo, vaan ainoastaan elämä. Kun olen kaivannut matkustelua, tajuan nyt, että oikeasti olen kaivannut elämää. 

Olen rakastunut jokaiseen Afrikan maahan, joissa minulla on ollut ilo ja etuoikeus käydä, mutta Kenia varasti aivan erityisen suuren palan sydämestä.

Lempikohtaukseni Call Me By Your Name -elokuvassa on se, jossa Oliver sanoo Eliolle:

I remember everything.

Olen ajatellut sitä lausetta viime päivinä usein. Ajattelen niin tästä matkasta – muistan kaiken, tulen aina muistamaan kaiken. Niin paljon sellaista joka ei ole tallentunut näihin sanoihin tai kameran kuvarullaan, sellaista jota en osaa edes sanoittaa mutta jonka voin yhä tuntea jollain sielu- tai solutasolla.

Ennen kaikkea tulen aina muistamaan Kenian paikkana, joka herätti minut takaisin eloon kaikkien aikojen pisimmän talven jäljiltä.

Asante sana. 

Mitä jäi Keniasta (ja mitä seuraavaksi)
Melkein joulu (ja muita syitä herätä)

You Might Also Like