Hyvän matkan merkki on se, että sieltä tuo aina jotain mukanaan kotiin – enkä nyt tarkoita avaimenperiä tai I LOVE MALLORCA -teepaitoja. (Harkitsin kyllä vakavissani HAKUNA MATATA -lippiksen ostamista Keniassa.)
Tarkoitan ennen kaikkea uusia tapoja ajatella ja tehdä asioita, elää omaa arkeaankin hiukan eri tavalla.
Muistan erään Pariisin-matkan, jonka jälkeen halusin juoda kaikki kylmät juomat pienestä kauniista lasista jäiden ja sitruunasiivun kera. Ja tietysti alkaa käyttää huulipunaa. Aina käytyäni jossain lämpimässä vannon, että tästedes syön aina pilkottuja hedelmiä aamiaiseksi ja alan lisätä arkenakin jäitä juomiin. Such luxe.
Ennen kaikkea matkalla herää melkein aina ajatus: miksi en olisi tämä ihminen Suomessakin? Sellainen, joka on paljon vähemmän huolissaan ja nauttii paljon enemmän. Muistan, että minun ei tarvitse olla lomalla voidakseni pysähtyä kahville tai viinille vain, koska satun kävelemään kutsuvan näköisen terassin ohi. Miksi en Suomessakin voisi olla se ekstrovertti, joka hölisee ventovieraille ja moikkaillee lenkkipolulla vastaantulijoita?
Ja jokaisen matkan jälkeen olenkin. Mutta ihan kuten lomalla saatu rusketus, matkalla omaksuttu haalistuu ajan myötä. Sitä vain jotenkin antaa periksi, lopulta.
Toki jotkut asiat pysyvät. Mieltymykseni aperitivojen tarjoiluun ja rentoon emännöintiin ovat suoraa seurausta Italiasta, ja uskon että sekä Italiassa että Ranskassa vietetyt ajat ovat sallineet minun kasvaa suomalaiseksi, joka ymmärtää että kauneus ja nautinto ovat elämässä tärkeitä ja vakavastiotettavia pyrkimyksiä.
Japanissa kokemani täydellinen läsnäolo ja hyväksyntä siitä että kaikki muuttuu mikään ei kestä, oli kokemus joka muutti minua pysyvästi. Samoin savannilla löytämäni lapsellisen puhdas riemu. Ne molemmat ovat asioita, jotka ovat jollain tavalla elämää suurempia, mutta ironista kyllä, jäävät usein arkisen hälyn jalkoihin.
Mutta koska olen kokenut ne, tiedän niiden olevan totta ja mahdollisia uudestaankin.
Joskus, kun kaikki tuntuu surkealta tai mikään ei tunnu miltään, mietin tuollaisia kokemuksia. Muistatko, silloin kerran? Se oli mahdollista. Se on mahdollista. Se on sinussa.
Maaliskuiselta Kenian matkalta jäi käteen muutamia pieniä arjen valintoja, ehkä vähän suurempiakin.
Päätin tietysti taas alkaa syödä hedelmiä aamiaiseksi. Olen syönytkin. Uhkarohkeana ostan jopa mangoja ja papaijoita ja kypsyttelen niitä kuin lohikäärmeäiti ikiaikaisia muniaan.
Päätin vain sinnikkäästi Suomessakin jaksaa jutella tuntemattomille ja moikkailla naapureita, vaikka olisi kuinka lannistavaa kun kukaan ei moikkaa takaisin. Jos ihmiset haluavat olla epäsosiaalisia jurottajia, heillä on siihen täysi oikeus, mutta se ei tarkoita sitä että minun pitäisi olla sellainen.
Olen alkanut juoda iltapäiväteetä joka päivä. Usein piparminttuteetä – senkin löysin sattumalta uudestaan Keniassa ja ihastuin. Helsingissä ostan sitäkin Théhuoneelta, se on ihanan suurilehtistä ja vahvasti tuoksuvaa.
Olen alkanut käydä ostoksilla jättimäisen korikassin kanssa, ja kyseenalaistaa miksi vihannekset ja hedelmät pitäisi pakata pieniin pusseihin, joista ne kuitenkin heti kotiin päästyä puretaan pois. Keniassa muovipussit oli kielletty eikä paperipussejakaan käytetty juuri missään, joten hedelmät ja vihannekset ladottiin sellaisenaan kaupan kassalle ja sieltä kassiin eikä se ollut kenellekään ongelma.
Päätin mennä autokouluun. Tätäkin olin miettinyt jo pari vuotta, mutta Nairobissa tuntemani avuttomuus oli kuitenkin se neula, joka katkaisi kamelin selän.
Varmasti näistäkin tuliaisista osa haalistuu ajan myötä, mutta nyt tuntuu siltä että tämä matka käynnisti ehkä myös jonkin suuremman elämänmuutoksen.
Kun olin ollut muutaman päivän auringossa, tuntui siltä kuin olisin – yhtään liioittelematta – syntynyt uudestaan. Väsymys hellitti, masennus hellitti, suolisto-oireet hellittivät, iho-oireet hellittivät. Aloin nukkua öisin. Kynnet alkoivat kasvaa niin kohisten että yhtäkkiä en enää pystynyt näpyttelemään tekstiviestiä puhelimella.
Ennen kaikkea muistin, että herranen aika! Tältä tuntuu kun on oikeasti elossa eikä vain raahaudu päivästä toiseen.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että kulunut (ja valitettavasti edelleen käynnissä oleva…) talvi on ollut itselleni kaikkien aikojen raskain, ja olen kärsinyt ensimmäistä kertaa tosi pahoista kaamosoireista. Oli silti dramaattista huomata muutos omassa voinnissa heti, kun pääsi johonkin missä on lämpöä ja aurinkoa.
Aloin miettiä, että mitä hittoa? Miksi yritän niin kamalasti sinnitellä ja tankata D-vitamiinia ja pukeutua lämpimästi ja istua kirkasvalolampun ääressä ja käydä päiväkävelyillä ja ajatella positiivisia ajatuksia, miksi yritän niin kamalasti sopeutua Suomen talveen kun voisin vain… lähteä? Johonkin, missä ei tarvitsisi yrittää niin hitosti.
Taputan itseäni olalle siitä, että olen niin kovasti yrittänyt sopeutua ja jaksaa ja löytää iloa ja nautintoakin talvikuukausista. Aina kannattaa yrittää tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, jotka on annettu. Mutta vaikuttaa valitettavasti vahvasti siltä, että ei tämä tule tästä ainakaan helpottamaan – kaamosoireet kuulemma vain pahenevat iän myötä.
Ehkä siis sen sijaan että yritän talvesta toiseen muokata itseäni tähän paikkaan sopivaksi, voisin mieluummin etsiä paikan, joka sopii minulle.
Olen jo pidempään unelmoinut siitä, että viettäisin ainakin osan talvikaudesta pois Suomesta, sillä ajatuksella, että ehkä sitten joskus. Nyt on tullut varmaan oikeasti aika toimia sen unelman suhteen.
En tiedä vielä yhtään minne voisin mennä ja mitä siellä voisin tehdä (työkseni) ja miten olisin tuntematta itseäni yksinäiseksi ja kuka hoitaisi kissaa, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan tietää kaikkea tuota nyt heti.
Ehkä nyt riittää se tieto, että – pitkästä aikaa – minulla on unelma ja tavoite.
