Näinkin voi käydä, jos on onnekas: sitä istahtaa kahvilan pöytään kirjoittamaan. Jossain vaiheessa, tekstin vähän jumittaessa, sitä venyttää niskaa, pyörittelee hartioita, kääntää katseensa ylös ja tajuaa istuvansa appelsiinipuun alla.
Niin juu, yksi pieni tilanteen kannalta olennainen yksityiskohta unohtui mainita: olen Kreikassa. Päädyin tänne vähän vahingossa. Erään toisen ison jutun peruunnuttua löysin itseni herkullisesta tilanteesta: kalenteri tyhjä, kissa hoidossa, työt ja muut menot peruttu… mitä sitä vapaa nainen keksisi?
No, sitähän voisi vaikka lähteä Espanjaan katselemaan, löytyisikö sieltä jokin paikka, jonne haluaisin paeta ensi talvena etätöihin. (Olen yhä erittäin tosissani tämän unelman kanssa!)
Olin siis visusti lähdössä Espanjaan, mutta sitten tapahtui jotain, en tosiaankaan itsekään oikein tiedä mitä, koska yhtäkkiä olin ostanut lennot Kreikkaan. Siis täysin eri valtioon kuin mihin minun piti olla menossa.
Välitön hämmennys ja katumus valahti ylitseni (miten näin voi käydä?) mutta huomasin että lentoja ei saanut enää vaihdettua eikä peruutettua. Ja sitten ajattelin että no jaa, kai sitä ihmisellä olisi kamalampiakin kohtaloita kuin päätyä yllättäen viikoksi Kreikkaan?
Kertoessani sekoilustani ystävälleni hän totesi hihkuen:
Siihen on ihan varmasti jokin syy, että lähdet just sinne! Tää on tarkoitettu!
(Muun muassa tämän takia olemme ystäviä.)
Löysin ihan kivalta vaikuttavan hotellin (uima-allas ja parveke!) ja varasin sen viikoksi. Pakatessani laukkua illalla – lähtö kentälle olisi jo aamuyöstä – aloin googlailla, mihin oikeastaan olenkaan menossa. No, johonkin pikkukaupunkiin Kreetalla, jonne busseja lentokentältä kulkee tyyliin kaksi päivässä.
Pakkasin yhdellä kädellä laukkua ja toisella soittelin ympäri Kreikkaa saadakseni jotenkin järjestettyä itselleni kyydin seuraavaksi aamuksi. Ja tiedättekö – en osaa enää olla ollenkaan huolissani tällaisissa tilanteissa. Ennemminkin vaan naureskelen itselleni että hehheh onpa Kolu taas sopan keittänyt. Olen nimittäin niin monta kertaa nähnyt matkalla, että
kaikki järjestyy,
jotenkin,
aina.
Etenkin jos ottaa puhelimen käteen.
(Osaisinpa soveltaa tätä samaa asennetta kaikkeen muuhunkin elämässä.)
Ja niin kävi nytkin: puoli tuntia myöhemmin olin saanut kiinni kreetalaisen hotellin työntekijän, joka oli soittanut managerille, joka oli soittanut taksikuskille, joka soitti minulle että hän odottaa minua seuraavana aamuna Hanian lentokentällä kello 9.40.
Taksikuskin nimi oli Konstantinos (but everybody calls me Kostas) ja hän aloitti jokaisen lauseensa sanomalla pontevasti: Mrs. Eeva!
Mrs. Eeva! It is not everyday you can see sun, sea and snow! (Totta – horisontissa siintävien vuorten huiput olivat näin toukokuussa yhä lumen peitossa.)
Mrs. Eeva! It makes me happy to drive people like you. People who smile! (Vaatisi enemmän olla hymyilemättä tällaisessa tilanteessa, kun kurvaa pitkin aurinkoista Kreetaa Kostasin kyydissä, mutta kai sellaisiakin ihmisiä on.)
Matkan lopuksi Mr. Kostas kantoi laukkuni hotellille ja sanoi tavalla, josta ei jäänyt epäselväksi että hän oikeasti tarkoitti sitä:
Mrs. Eeva! If you need anything, you call me!
Heti taksimatkasta alkaen minut valtasi huolenpidon tunne, joka on jatkunut koko täällä oloni ajan. Toisin kuin monissa muissa paikoissa, joissa olen ollut yksin matkustavana naisena, täällä olen kokenut olevani tervetullut ja toivottu vieras kaikkialla.
Mietin sitä ystävääni, joka oli varma että tänne tulooni oli jokin syy. Aika näyttää (joskushan tällaiset asiat selviävät vasta vuosien päästä) mutta ehkä se mitä sieluni tuli täältä hakemaan on kokemus tästä:
Tervetuloa! Täällä on paikka sinulle.
Se on tunne, joka on aina ollut minulle hyvin vieras – tutumpia ovat olleet sellaiset kuten ai saanko oikeasti olla täällä? ja en mä nyt oikein kuulu tänne(kään). Viime vuosina olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että alkaisin uskoa johonkin muuhun, ja olen alkanutkin.
Kai yritän sanoa, että kun tarpeeksi myllää sisäistä maailmaansa, ulkoinen maailma alkaa tarjota kokemuksia, jotka vahvistavat sitä, mihin olet päättänyt uskoa. Sellaiset kokemukset ovat samaan aikaan testi ja palkinto.
Kreetalla voisi tehdä paljon, mutta olen päättänyt antaa itselleni täyden vapauden olla tekemättä mitään. Enimmäkseen olen vaellellut Rethymnon vanhan kaupungin kujilla ja juonut pittoreskeillä terasseilla hirveää eli ihanaa pöytäviiniä ja ihastellut ryöppyäviä bougainvilleoita ja ottanut loputtomasti kuvia tuoleista (en ole kaiketi koskaan ennen ollut yhtä innoissani tuoleista kuin täällä).
Ylipäätään – olen pitkästä aikaa ottanut kuvia! Oikealla kameralla, jossa jokaista kuvaa varten täytyy valita erikseen asetukset pieniä rattaita raksuttamalla. Se on ollut hidasta ja ihanaa. Olen muistanut, että aivan, tätähän minä tykkään tehdä, ottaa kuvia oikealla kameralla ja kirjoittaa oikeita tekstejä sen sijaan että kaikki on vain loputonta someräpsyä.
Olen kävellyt joka aamu hotellin naapurissa olevalle hedelmäkojulle ja ostanut kirsikoita ja persikoita (en tiennyt, että niiden sesonki alkaa näin aikaisin!) Ja syönyt melkein joka päivä uutta suosikkiruokaani gemistaa, eli riisillä täytettyjä tomaatteja ja paprikoita. Kuulostaa tylsältä ja huonosti tehtynä onkin sitä, mutta hyvin tehtynä täydellistä. Tämä pätee muuten aika moneen asiaan elämässä.
Kaikki muu ei tietenkään ole ollut täydellistä – se hotellin uima-altaan vesi on jääkylmää (uin siinä silti) ja kuvissa niin valokuvauksellinen parvekkeeni antoi todellisuudessa viehättävällä supermarkettinäkymällä meluisalle tielle. Ylipäätään olin unohtanut, miten hirveä meteli Etelä-Euroopassa voi olla. Kreetalaiset ajavat pikkuteitä pikkuautoillaan ja pikkumopoillaan kamalan kovaa, ja kun liikenne illalla lopulta hiljenee, jokainen rento istuskelukahvilakin kuvittelee musiikin volyymista päätellen olevansa yökerho. Eilen rannalla espanjalaiset pojat alkoivat pelata vieressäni futista ja sen jälkeen en pystynyt relaamaan enää ollenkaan (olen kerran samanlaisessa tilanteessa saanut pallon naamaani ja kehoni muistaa sen ilmeisesti aina, se laittaa hälytyskellot päälle heti kun tilanteeseen liittyy rantatuoli ja jalkapallo).
Mutta missäpä nyt koskaan olisi täydellistä?
Missään ei ole täydellistä, mutta missä tahansa voi kokea täydellisiä hetkiä. Täällä niitä on ollut jo monta. Kun vein itseni lounaalle jumalaisen kauniiseen puutarharavintolaan ja kehtasin pyytää terassin parhaan pöydän ihan vain itselleni.
Kaikki ne kerrat, kun söin kirsikoita uima-altaalla.
Siellä rannalla ennen niitä futispoikia: rantatuolista esteetön näkymä merelle, aaltojen pauhu korvissa ja lämmin tuulenvire iholla. Luin kokonaan alusta loppuun Deborah Levyn esseekokoelman. Otin päiväunet. En palanut.
Yhtenä iltana, kun kävelin illalliselle satamaan punaisessa kesämekossani ja tunsin itseni kauniiksi.
Kun katselin auringonlaskua tavernan pöydästä ja tutustuin koko tavernan henkilökuntaan ja kaikkiin viereisten pöytien turisteihin ja tarjoilija toi pöytääni kukkakimpun ja ilmaista kakkua (tervetuloa, täällä on paikka sinulle) ja omistajan seitsemänkymppinen veli halusi juoda kanssani rakia pienistä laseista, joihin oli maalattu käsin kukkia.
Ja nyt, kun saan kirjoittaa appelsiinipuun alla.