Sain viikonloppuna uutisia, joilla on iso merkitys taloudelliselle tilanteelleni. Yrittäjänä leipäni on toki aina ollut epävarma, mutta tästä eteenpäin ollaan vieläkin enemmän niin sanotusti jännän äärellä.
Ahdistihan se. Ensimmäinen katastrofiajatus: joudunko myymään kotini, juuri kun löysin sen? Onko tämä nyt kaiken loppu? (Minkä kaiken, en edes tiedä. Ehkä elämän sellaisena kuin tiedän sen, tai sellaisena joksi olin kuvitellut sen tulevan.)
Voivottelua, kauhukuvien maalailua, pari itkuista tekstiviestiä.
En oikein tiennyt mitä tehdä, joten tein saman mitä teen aina silloin, kun en tiedä mitä tehdä: menin kahville.
(Tätä vinkkiä ei taida löytyä yhdestäkään taloudenhoito- ja säästöoppaasta.)
Tuijotin vesilasiini ja mietin mitä tehdä. Tuijotin ravintolan ikkunasta näkyvää merta ja mietin mitä tehdä. Tuijotin miten vesi osui rannan kiviin, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Tuijotettuani sitä siunattua kiveä aika pitkään kuulin yhtäkkiä sisältäni rauhallisen toteavan äänen: muistatko, tähän on helppo muistisääntö. Mitä me tehdään, kun ei voida tehdä mitään? Antaudu, antaudu, antaudu.
Helpotus hulahti ylitseni. Niinhän se menikin! Ei tarvitse, eikä voi, järjestää ja hoitaa ja ratkaista kaikkea itse. Ei tarvitse, eikä voi, nähdä tulevaisuuteen ja tietää miten tässä käy.
Juuri nyt, just tässä hetkessä, ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nostaa kädet pystyyn, ottaa huikka kahvia ja antautua, antautua, antautua. Elämän vietäväksi. Lisätehtävänä voi pyytää, että seuraisipa tästä jotain entistä parempaa, mutta sekään ei ole pakollista.
Ja koska toisinaan elämä on koomista vuoropuhelua kosmoksen kanssa, sillä hetkellä ravintolan kajareista alkoi soida se Lenny Kravitzin biisi:
baby it ain’t over ’til it’s over
It ain’t over, baby! Taputin mielessäni itseäni olalle. Kaikki järjestyy.
Noustuani pöydästä näin asiat vähän uusin silmin. Meitä kaikkia ympäröi juuri nyt valtava rikkaus. Meri kimmeltää ja kaikkialla kukkii – tienvarsilla, puistoissa, pihoissa. Jumalaiset tuoksut, sellaiset joita maailman kalleimmat parfyymit yrittävät turhaan jäljitellä, kantautuvat nenääni kun olen viemässä roskia: auringon paahtamat syreenit ja kurtturuusut, tuomenkukat.
Meressä tai järvessä uiminen on maailman metropoleissa luksusta josta moni vain haaveilee, mutta meille se on mahdollista koska tahansa. Puistossa lukeminen, kallioilla makoilu – ei maksa mitään. Maljani on ylitsevuotava, kuten kuuluu eräs raamatullinen lempisitaattini.
Maljoista puheenollen – löysin viime viikolla kirpputorilta kahdella eurolla upean jalallisen maljan. Se on heppoista keramiikkaa ja varmaan joskus ostettu jostain etelän matkamuistomyymälästä, ei siis mitään laatuposliinia, mutta minusta se on u p e a.
Rakensin kahden euron löydöstäni oman yltäkylläisyyden alttarini. Täytän sen tuoreilla persikoilla, aprikooseilla ja kirsikoilla, joita napsin aina ohi kulkiessani. Mikä tuntuisikaan suuremmalta ylellisyydeltä? Sarjakuvissakin todellisen luksuksen mittari on se, että vähäpukeiset palvelijat tarjoilevat viinirypäleitä suoraan suuhun. Joku saattaisi painottaa tässä esimerkissä vähäpukeisia palvelijoita, itse olen aina muistanut ennen kaikkea viinirypäleet.
Päätin, että ehdin olla huolissani syksylläkin. Juuri nyt aion sen sijaan nauttia kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, jota lyhyt kesä tarjoaa. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en voi tietää. Mutta kuten kuvasta näkyy, juuri nyt maljani on ylitsepursuava.
(PS. Aihetta sivuten: Asioita joista tulee rikas olo)
