Näin viime viikolla elokuvan Tie sydämeen, jossa yksi hahmo siteerasi Pyhää Augustinusta:
Onni on sitä, että haluaa sitä, mitä itsellä jo on.
(Nopean tutkimustyöni perusteella en löytänyt alkuperäistä lähdettä tälle Augustinuksen kirjoituksista, mutta let’s roll with it).
Pyhä Augustinus syntyi 300-luvulla, joten hänellä tuskin oli käsitystä ihmisen aivokemiasta, mutta hänpä oli varsin oikeassa siinä valossa, mitä nykyaikana tiedämme. Aivomme on rakennettu haluaaman enemmän. Kun saavutamme yhden himoitsemamme asian, haluamme pian jo seuraavaa.
Mitäköhän Augustinus olisi tuumannut nykyajasta? Siitä, että nykyään jo 30 sekunnin video vaatii kärsivällisyyttä, koska olemme oppineet siihen, että pienellä svaippauksella saa heti eteensä jotain uutta – seuraavan idean, neuvon tai unelman. (Augustinus luultavasti vastaisi tähän: mikä on video? Mikä on ruutu? Mikä hyvä ihminen on SVAIPPAUS??!)
Trendisykli on nopeampi kuin koskaan, ja jos TikTokia on uskominen, oma tyyli on syytä päivittää noin kahden viikon välein. Äkkiä balletcoren ja soft girlin hempeät neuleet vaihtoon, tilalle mobwife-leopardit ja turkikset. Kaiken saa klikattua ostoskoriin hetkessä ja kotiovelle pikakuljetuksena.
Lääh! Ihan hengästyttää.
Augustinuksen ajatus tuntuu kehossa samaan aikaan rauhalta ja innostumiselta. Se on itselleni aina merkki totuudesta.
Herran vuonna 2024 me kaikki varmasti jo tiedämme, että onni syntyy kiitollisuudesta ja sen huomaamisesta, mikä on hyvin. Mutta ajatus sen haluamisesta, mitä itsellä jo on, tuntuu vielä sähäkämmältä näkökulmalta.
Mitäpä jos en pelkästään vastustaisi kiusausta haluta koko ajan jotain uutta ja erilaista, muistuttaen itseäni että nyt on jo hyvä, tämä riittää jo… vaan opettelisin aktiivisesti haluamaan niitä asioita, joita minulla jo on?
Oikeastaan huomaan, että minulla on jo tuo taito. Se koskee monia ihmisiä elämässäni (ja yhtä kissaa), jotka eivät koskaan tunnu itsestäänselvyyksiltä. Kun ostan kukkakimpun, en koskaan kävele sen ohi pysähtymättä hieman huokaisemaan ihastuksesta. Minulla on paljon tavaroita, joiden käyttäminen tuntuu joka ikinen kerta innostavalta.
Jatkossa haluan ulottaa tämän taidon yhä useampaan asiaan elämässäni. Uskon nimittäin, että se on harjoiteltavissa oleva taito siinä missä kiitollisuuskin, tai asioiden arvostaminen ja pienten ilonaiheiden huomaaminen.
Se vain vaatii meiltä hieman keskittymistä, pysähtymistä, ehkä kurinalaisuuttakin. Olemmehan sattuneet syntymään nämä alati enemmän haluavat aivot päässä, ja vieläpä maailmaan joka ruokkii tätä ajatusta joka hetki joka suunnasta.
Kun mietin, mitä arkista asiaa haluan aktiivisesti, tämä tuli ensimmäisenä mieleen: Haluan joka päivä aktiivisesti aamukahvini. Oikeastaan alan haaveilla siitä jo edellisenä iltana.
Aamukahvi on varmaan se klassisin esimerkki elämän pienistä ilon aiheista. Ehkä onni asuu sen kaltaisissa pienissä asioissa juuri siksi, että niitä ei voi upgreidata loputtomiin. Voi hankkia vähän parempaa kahvia ja vähän kauniimman kupin, mutta kahvini tuskin maistuisi paremmalta, vaikka ripottelisin siihen 24 karaatin kultahippuja. Mitä enempää voisi haluta? Näin on siis hyvä.
Entä millainen olisi upgreidattu auringonlasku? Olen nähnyt elämässäni monia, muutamia luksushotellin baarista samppanjalasi kädessä, useampia Helsingin kallioilla, peppu vähän puutuneena viltin päällä istumisesta ja eväänä sipsipussi jos sitäkään. Kauniita kummatkin, mutta en sanoisi toista toista kauniimmaksi… tai jos sanoisinkin, vaakakuppi kallistuisi kuitenkin ehkä sinne puutuneen pepun ja sipsipussin suuntaan.
PS. Kannattaa käydä katsomassa Tie sydämeen! Hidas, meditatiivinen ja hengästyttävän kaunis elokuva, jossa laitetaan ruokaa ranskalaisen chatêaun keittiössä. Jätä puhelin ja kello taskuun, antaudu.
