Kun katson suoraan eteeni juuri nyt, näen kaksi isoa pahvilaatikkoa ja yhden rullan kuplamuovia odottamassa keräykseen taittelua. Yhden rikkinäisen taulun, joka makoilee olohuoneen matolla odottamassa että joku eli minä korjaisin sen. Ikkunalaudalle on unohtunut tapetti- ja kangasnäytteitä, keittiö on täynnä työkaluja, eteisessä tilaa vievät raksatikkaat ja keskelle lattiaa on kaatunut rulla sisal-mattoa.
Mutta aina välillä katseeni pysähtyy johonkin ihanaan. Tauluun, joka nojailee seinään ympärillään väliaikaisuuden ilmapiiri, mutta eipä sen kauneus siitä muuksi muutu. Kirjahyllyn kulmaan syntyneeseen asetelmaan tai yöpöydällä olevaan kukkakimppuun. Kulmaukseen, jossa tavararöykkiön sijaan onkin vain yksi, linjakas tuoli.
Ystäväni Kia oli auttamassa minua muuttoni jälkeen. Samalla kun purimme tehotiiminä laatikoita, katsoin hämmästellen miten Kia kääri taulut ja koriste-esineet ja ruukut ja jakkarat suojapapereista ja kuplamuoveista ja alkoi ryhmitellä niitä asetelmiksi lattioille, ikkunalaudoille ja hyllyjen päälle.
Jäin taas kerran itselleni kiinni siitä typerästä, ehkä aika suomalaisille tyypillisestä ajatuksesta, että nautinnon saa sallia itselleen vasta lopuksi. Palkintona, kun ensin on saatu hommat valmiiksi.
Itse olisin luultavasti jättänyt taulut suojamuoveineen päivineen nojaamaan johonkin nurkkaan. Ajatellut, että ripustan ne sitten seinälle, kun kaikki muu on purettu ja jokainen tavara ja huonekalu on löytänyt paikkansa. Että turha niitä nyt on tänne purkaa pyörimään.
Onneksi purettiin! Siihen tulee nimittäin menemään vielä kauan, ennen kuin tässä taloudessa kaikki on valmista ja jokainen tavara paikallaan. Mutta juuri noiden kauniiden nurkkausten ansiosta kaaosta ja keskeneräisyyttä on paljon helpompi sietää. Tekee uskomattoman hyvää, kun välillä saa lepuuttaa katsettaan jossain kauniissa, rauhallisessa ja harmonisessa.
Sain hiljattain toisenkin väkevän muistutuksen epätäydellisyyden kauneudesta, kun lähdin ostamaan ystävälleni syntymäpäiväkimppua. En juurikaan tunne vielä naapurustoni liikkeitä, joten marssin vain sisään ensimmäiseen kukkakauppaan, joka tuli vastaan.
Tiesin heti saapuneeni uuteen lempikukkakauppaani. MU Filosofian tilassa vallitsi poikkeuksellisen hyvä tunnelma, valtava havuasetelma kiipesi ikkunaa pitkin, huoneen perällä oli pieni teepiste ja ovessa japanilaistyyliset noren-verhot. Kimpuissa oli sulassa sovussa parhaassa loistossaan olevia, vähän jo nuupahtaneita ja täysin kuivuneitakin kukkia.
Ei kenties sattumaa, että paikan omistajaksi esittäytyi kiinalainen nainen – tällaisessa suhtautumisessa kauneuteen on jotain itämaiselle estetiikalle ja filosofialle tyypillistä, länsimaiselle vierasta. (Siinä missä eurooppalainen estetiikka on pitkälti perustunut muinaisten kreikkalaisten hinkuun täydellisyydestä, esimerkiksi Japanin wabi sabi -estetiikassa on kauniina nähty nimenomaan epätäydellisyys, ajan jättämät jäljet ja kaiken alati muuttuva luonne.)
MU Filosofian kimppujen keskellä tunsin oloni oudon lohdutetuksi. Nämäkin ovat kauniita, nämäkin kelpaavat, näitäkin ihmiset haluavat kotiinsa ostaa.
Ja niinhän se menee: kun muiden epätäydellisyyden tai keskeneräisyyden alkaa nähdä kauniina, samaiset piirteet on helpompi alkaa hyväksyä myös itsessään.
Helmasyntini on aina ollut kärsimättömyys, eikä ole kerta tai kaksi kun olen saanut kuulla (joko muiden suusta tai omastani) että sun pitäis kyl Eeva oppia vähän sietämään keskeneräisyyttä.
Se on varmasti totta, ja mielestäni olen siinä aika kovasti kehittynytkin vuosien harjoittelun tuloksena. Mutta olen tässä viime päivinä miettinyt, että olisiko asiaan parempikin – tai ainakin nautinnollisempi – lähestymistapa?
Josko sen sijaan että opettelee sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä, opettelisikin etsimään niistä kauneutta ja nautintoa.
Ystäväni osaa sen, kukkakauppiaani osaa sen. Minäkin aion kehittyä mestariksi… ja juhlia keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni siinäkin, etten ihan vielä ole sellainen.
Uudessa kodissa on ensimmäinen valmis tila! Olohuoneen alkovi muuntautui hotellityyliseksi makuuhuoneeksi. Tai, kuten tykkään itse ajatella: minulla on nyt kotonani oma minihotelli.
(Tai no, milloin mikään nyt on koskaan valmista… mutta uudessa kodissa on siis ensimmäinen tila, joka on sekä remontoitu että sisustettu.)
Tuntui luontevalta aloittaa kodin laittaminen makuutilasta. Se oli alkuverryttelyksi sopivan pieni ja helppo tila, ja toisaalta arjen kannalta ehkä kaikkein tärkein – tässä talossa kun priorisoidaan hyvää unta.
Asunnossani on kaksi huonetta, joista isomman päädyssä sijaitsee alkovi. Päätin laittaa nukkumapaikan alkoviin, jolloin toinen huone (virallisesti makkari) jääkin ihan muuhun käyttöön. Tällä hetkellä rempan ollessa kesken se toimii lähinnä varastona, mutta visioin siitä työskentely- ja harrastustilaa. Sinne olisi tarkoitus löytää pitkä pöytä, joka tarpeen vaatiessa – toivottavasti usein – muuntuu myös illalliskutsujen ja muiden kemujen keskipisteeksi.
Alkuun päässäni risteili jotain hölmöjä, opittuja ajatuksia siitä kuinka kyllä nyt aikuisella ihmisellä pitää makuuhuone olla, mutta onneksi luovuin niistä nopeasti. Olen nimittäin huomannut, että nukun alkovissa paremmin kuin isossa makuuhuoneessa! Alkovi tuntuu pesämäisen suojaisalta ja on ihanaa, että tilassa ei todellakaan mahdu tekemään mitään muuta. Se on siis täysin omistettu hyvälle unelle.
Visioni makuutilalle oli alusta asti selvä:
Tumma ja harmoninen sävymaailma ruokkimaan rauhoittumista
Hotellitunnelmaa
Minkä makuusoppi koossa häviää, sen se saa ylellisyydessä voittaa!
Suunnitelmissa oli siis hyvän unen linnake, joka tuntuisi sopivasti kodilta ja sopivasti siltä, että saa lähteä joka yö luksushotelliin nukkumaan.
Alkovi kävi läpi melkoisen muodonmuutoksen – jos haluat nähdä matskua remontoimattomasta tilasta, kurkkaa Instagramiini (@eevakolu) . Alkovin varustukseen kuului puukuvioitu paneeli, joka oli DC Fixiä tai jotakin vastaavaa ohutta muovia. Yritin aluksi irrottaa sitä, mutta kun koko seinä uhkasi lähteä mukana, totesin että olkoon. Maalasin paneloinnin valkoiseksi ja asensin brittiläistyyliset koristelistat, jotka omalta osaltaan lisäsivät hotellifiilistä.
Paneloinnin yläpuolelta maalasimme seinän syvällä laivastonsinisellä. Maalin sävyn löytäminen oli jälleen varsinainen E. Kolun erikoinen: oikeaa sävyä ei löytynyt mistään värikartasta, joten lopulta muunsin erään netistä löytämäni täydellisen laivastonsinisen CMYK-arvot NCS-koodiksi ja tilasin maalisävyn NCS-sävykartasta. Minkäs teet, nyanssit ovat tärkeitä!
Sängynpääty antaa makkarille viimeistellyn, hotellimaisen ilmeen. Vinkkinä kohtuuhintaista ja kaunista sängynpäätyä etsivälle: tämä Familonin sängynpääty on palvellut minua monta vuotta (olen kirjoittanut siitä aikaisemmin täällä). Verhoilimme sen uudestaan raitakankaalla, sillä kissani tykkäsi pentuna terottaa siihen kynsiään, ja olin itsekin vuosien saatossa ehtinyt kaataa siihen useammat aamukahvit. Tämän sängynpäädyn ehdoton plussa on kevyt paino ja helppo liikuteltavuus!
Alkovin tärkein huonekalu on tietenkin sänky. Familonin Hotel-jenkkisänky on palvellut minua edellisessä kodissa hyvin jo neljä vuotta, joten sitä ei ollut syytä vaihtaa. Päätin freesata fiiliksen uusimalla vain petivaatteet, jotka olivat kaikki jo seitsemisen vuotta vanhoja. (Näin pitkää käyttöikää ei petivaatteille edes suositella, mutta itse pesen peittoja ja tyynyjä usein.)
Muuten, hyvä idea tuoda sekä sängyn ulkonäkö että omat yöunet uudelle tasolle silloinkin, kun ei ole mahdollisuutta hankkia uutta sänkyä, on vaihtaa sänkyyn pelkästään muhkea ja laadukas uusi petauspatja!
Toinen hotellifiilistä tuova tekijä on sängyn korkeus – tästä syystä itse pidän korkeasta jenkkisängystä. Sängyn korkeutta voi tietenkin lisätä myös paksummalla petauspatjalla sekä vaihtamalla sänkyyn korkeammat jalat.
Olen ollut vuosia töissä hotellisiivoojana ja pedannut tuhansia hotellisänkyjä, joten minulla on aika hyvä tatsi siihen, mistä ylellinen hotellifiilis syntyy.
Ensinnäkin – peittojen kuuluu kahista. (Kyse on siis todellakin moniaistillisesta elämyksestä – ei vain siltä miltä asiat näyttävät ja tuntuvat, vaan myös siitä, miltä ne kuulostavat!)
Peittojen ja tyynyjen kuuluu olla ilmavia, kevyitä ja muhkeita, ja silti lämpimiä.
Sängyn täytyy olla kuin meri, joka houkuttelee sukeltamaan.
Salaisuus kaikkeen ylläolevaan on untuvapeitot. Niiden tuntumaa, muhkeutta ja ääntä ei vain mitenkään pysty jäljittelemään. Ja kun untuvapeitolla kerran tottuu nukkumaan, on vaikeaa ellei mahdotonta palata muuhun.
Viileinä vuodenaikoina tykkään nukkua tosi paksulla untuvapeitolla, joka on lämmin mutta hengittää. Kesäksi vaihdan ohuet kesäpeitot. Aina peittojen vaihdon yhteydessä pesen peitot – ihan kotona pyykinkoneessa 60 asteessa, tennispallon kanssa. Peittoni ovat säilyneet tällä tavalla hyvinä vuosikausia.
Tänne uuteen kotiin valitsin Familonin paksut Down Warm -peitot sekä muhkeat Down High -tyynyt. Untuvatuotteita valitessa, olipa kyse petivaatteista tai takeista, tarkistan aina valmistajan sivuilta, että untuva on joko kierrätettyä tai elintarviketeollisuuden ylijäämää. Jos tästä ei ole mainintaa, en osta tuotetta. Familon käyttää jäljitettävää ja eettisesti tuotettua RDS-untuvaa.
Vielä tyynyvinkki: jättityynyt! Jättityynyistä tulee petaukseen hotellitunnelmaa. Itselleni ne ovat ennen kaikkea koristetyynyjä, mutta niihin on kiva myös nojailla illalla kirjaa lukiessaan tai aamuisin, jos nauttii aamukahvia sängyssä. Jättityynyjen tyynyliinoja vaihtamalla saa helposti muutettua petauksen ilmettä.
Hotellifiilis syntyy tietenkin myös oikeanlaisista lakanoista. Hotellilakanoiden rapsakka kahina viestii pitkäkuituisesta puuvillasta, jossa on korkea langantiheys. Yleensä hotellit käyttävät satiini,- kampa-, tai perkaalipuuvillaa. Nämä ovat erilaisia kudontatapoja, jotka kaikki antavat hiukan erilaisen tuntuman puuvillaan. Itse pidän eniten perkaalista, joka tuo petaukseen tietynlaista ryhtiä ja näyttää skarpilta hieman rypistyneenäkin.
Omaan petaukseeni valitsin Familonin perkaalipuuvillaiset pussilakanat ja tyynyliinat, joissa langantiheys on 200. Lakanoista on saatavilla monia herkullisia värejä, mutta hotellifiiliksen suhteen mikään ei päihitä puhtaanvalkeaa. Sekoittelen kuitenkin mieluusti petauksissa eri värejä, tässä valitsin osaan tyynyistä harmaat liinat. (Rohkeaa, tiedän!)
Samaisesta Percale-sarjasta tilasin myös valkoiset muotoonommellut aluslakanat. Makuasioita: toiset eivät voi sietää muotolakanoita, itse taas valitsen ne aina kun mahdollista. Ne on minusta paljon helpompi ja nopeampi pedata! (Ja niiden viikkaamiseenkin on hotellisiivoojalla eräs niksi, mutta sen selittämiseen tarvitsin kyllä ehkä live-audienssin.)
Muhkeat peitot ja laadukkaat lakanat saavat sängyn näyttämään kivalta myös petaamattomana. Olen aina luottanut tähän taktiikkaan, joten vaikka useimpina aamuina kyllä petaan sängyn, en ole vuosikausiin omistanut päiväpeittoa. Mutta nyt, koska alkovi sijaitsee olohuoneen yhteydessä, tuntui hyvältä ajatukselta hankkia myös päiväpeitto ja pitää huolta siististä petauksesta.
Päiväpeittoonkin minulla on hotellisiivoojan vinkki: hotelleissa ei juuri koskaan käytetä koko sängyn peittävää päiväpeittoa, vaan päiväpeitto levitetään yleensä vain sängyn jalkopäähän. Tähän on nähdäkseni kaksi syytä – ensinnäkin petaus sitä on nopeampaa, kevyempää ja helpompaa tehdä, mitä pienempää päiväpeittoa täytyy käsitellä. Toisekseen sängystä tekee mielestäni kutsuvamman se, että osa lakanoista näkyy. Se houkuttelee pujahtamaan peiton alle vaikka kesken päivän.
Oma sänkyni on 160 cm leveä, mutta valitsin siihen 120 cm leveälle sängylle tarkoitetun Familon Ultra -päiväpeiton. Päiväpeiton toinen puoli on valkoinen ja toinen vaaleanharmaa, joten petauksen sävymaailmaa on helppo vaihdella.
Petivaatteita ja lakanoita lukuunottamatta en ole hankkinut makuusoppeeni mitään uutta, vaan sisustus on tehty sillä mitä vanhan kodin tavaroista löytyi – tällä hetkellä esimerkiksi yöpöytien virkaa ajavat jakkarat, joille olen kasannut kirjoja tuomaan lisää korkeutta. Jakkarat ja sängyn päädyssä petaamista merkittävästi helpottava penkki ovat kaikki vuosia vanhoja ja tarttuneet matkaan milloin mistäkin.
Kirppikseltä löytynyt lehmäntalja on olkkarin maton lisäksi ainoa jonka omistan, joten se oli varsin itsestäänselvä valinta. Ehkä sekin menee jossain vaiheessa vaihtoon, kun juuri tähän tilaan täydellinen matto tulee vastaan, mutta toimii näinkin. Cowboy-elementtien, raitojen ja laivastonsinisen yhdistelmä on itse asiassa très Ralph Lauren.
Tarkoituksena olisi jossain vaiheessa löytää oikeat yöpöydät (kenties vain seinään kiinnitettävät tasot) sekä hotellityyliset spottivalaisimet sängyn kummallekin puolelle. Haluan kuitenkin tehdä tänne kaikki sisustushankinnat hissukseen ja harkiten, joten tasot ja valaisimet tulevat vastaan kun tulevat.
Sisustuksessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen, mitä herätessä ensimmäiseksi näkee. Alkovia vastapäätä sijaitsee itään päin oleva ikkuna, joten selältään herätessään onnekas ihminen saattaa kirkkaana aamuna hyvinkin herätä oranssiin auringonnousuun. Oikealta kyljeltään heräävä näkee kukkakimpun ja vasemmalta kyljeltään heräävää tervehtii rakastamani Eeva-Kaisa Takalan maalaus. Mikä tahansa näistä kolmesta on aika ihana tapa aloittaa uusi päivä!
Alkovin toinen, hallitsevampi maalaus on Heli Vepsäläisen, ja se on kulkenut mukanani kodista toiseen. Kattovalaisin on Artekista, Alvar Aallon klassinen ”nauris”. Lukuvalo on tarttunut mukaani jostain, en edes muista sen alkuperää!
Vaikka alkovi on vielä pientä viimeistelyä vailla, lopputulos on jo nyt juuri sellainen kuin toivoin: tunnelmallinen, turvallinen, pesämäinen hyvän unen linnake, jonne kömpiminen päivän päätteeksi tuntuu ihan palkinnolta. Sanonkin nykyään aina, että menen nyt hetkeksi hotelliin lepäämään. Ja huokaisen joka ilta onnesta, että saan nukahtaa ja herätä juuri täällä.
Jos olet haaveillut uusista untuvapeitoista, perkaalilakanoista tai vaikka sängyn tai petareiden päivityksestä, vinkkaan vielä että koko Familonin Hotel Style -sarja on 20% alennuksessa 28.2. asti. Lisäksi koodilla HOTEL23 saa ilmaisen toimituksen ja 10 € lisäalennuksen yli 90 € ostoksiin.
On kulunut hetki siitä kun viimeksi kirjoitin tänne. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon.
Löysin unelmieni kodin, menetin unelmieni kodin. Muutin äidin vierashuoneeseen asumaan. Löysin uuden unelmien kodin, luulin hetkellisesti menettäneeni senkin, mutta kyseessä olikin vain isännöitsijän viestistä unohtunut pieni sana, ei. (”Taloyhtiö tule käyttämään lunastusoikeutta.”) Sain unelmieni kodin, remontoin unelmieni kodin, reilu viikko sitten muutin sinne asumaan.
Tämä unelmien koti olikin se todellinen unelmien koti – ensimmäinen oli vain harjoitus siitä, mikä on mahdollista. Ilman sitä harjoituskierrosta en koskaan olisi uskaltanut toivoa tätä.
Remontti on vielä kesken. Asustelen alkovissa ja yhdessä olohuoneen nurkassa. Huonekalut vaeltavat paikasta toiseen sen mukaan, missä ne milloinkin ovat vähiten tiellä.
Viikonloppuna sain ensimmäisen oikean irtioton kaaoksesta, kun lähdin yökylään Järvenpäähän. Eilen jo heti kotimatkalla aloin tehdä listaa siitä, mitä ehtisin vielä saada illalla aikaiseksi. Maalata ikkunalaudat? Fiksata eteisen viimeisen keskeneräisen komeron? Suunnitella senkkiprojektia?
Sitten jokin (viisas!) ääni sisimmästäni sanoi:
kröhöm.
Jaa mitä? kysyin.
Sellainen ajatus tässä vain tuli, että mitä jos tänään keskittyisitkin itsesi huoltamiseen asunnon sijaan? Remontti voi kyllä odottaa yhden päivän.
Ai miten loistavia ideoita sitä joskus saakin! Innostuin ajatuksesta. Olin ennen vuodenvaihdetta aika vakavasti sairaana ja sen jälkeen on ollut tätä asuntosekoilua, äidin (kieltämättä ei kovin selkäystävällisellä) vierassohvalla nukkumista ja sen jälkeen kakskytäneljäseittemän tätä remonttia. Maalaamisesta tulehtuneita ranteita, roskaruokaa, pitkiä päiviä ja ennen kaikkea huonosti nukuttuja öitä. (Ei siksi että stressaisin remonttia, vaan siksi että olen liian innoissani. Osaako joku muu samastua tähän…?)
Olin siis kaiken kaikkiaan huolenpidon tarpeessa.
Vaihdoin jalkaan mukavimmat ja lämpimimmät verkkarini ja tein ruokaa, ihan vain itselleni, ihan alusta asti. Bibimbapia – se on samaan aikaan sekä lohturuokaa että ravitsevaa.
Kannoin sohvalle peiton ja otin päikkärit.
Keitin teetä.
Aloitin vihdoin KonMarin uuden kirjan, josta olen ollut innoissani mutta jota en ole silti saanut vielä edes avattua. Se on kyllä valvonut remonttikaaosta ikkunalaudalta suojelupyhimyksen katseella.
Lähdin joogaan – paino sanalla lähdin, koska tunnille asti en koskaan päässyt. Olin katsonut aikataulun väärin netistä ja minun saapuessani paikalle visusti säpissä olevan oven takana kymmenen naista tervehti aurinkoa. En edes pahastunut, olin ylipäätään vain niin tyytyväinen siihen että ajatus joogasta oli pitkästä aikaa tuntunut kutsuvalta, aidosti ihanalta.
Illalla kävin kuumassa suihkussa. Keitin kaurapuuroa ja lisää teetä.
Ja sitten sain päivän toisen loistavan idean: mitä jos tästä tulisikin tapa?
Jos omistaisinkin tästedes aina viikon viimeisen päivän ihmisen viikkohuollolle? Self care Sunday!
Nyt kun olen muuttanut uuteen kotiin ja uusille kulmille, on mitä parhain aika alkaa muodostaa arkeen uusia, mieluisia rutiineja. Olen usein huomannut, että maisemanvaihdos antaa erityistä vauhtia muuttaa elämää ja arkea muutenkin. (Rutiiniguru James Clear vahvistaa tämän – hänen mukaansa uusi paikka, oli se sitten koti, huone, harrastuspaikka tai työpaikka, luo momentumia uusien hyvien tapojen vakiinnuttamiselle.)
