Koti

Remppa vai räjähdys

25.11.2021

Työkalupakissani on muutama hyväksi todettu toimintatapa, joiden puoleen käännyn päivästä ja vuodesta ja tilanteesta toiseen:

Kun en keksi ratkaisua johonkin asiaan, keskityn hetkeksi johonkin ihan muuhun.

Silloin kun tuntuu olevan kaikkein pahin kiire ja hätä, otan aikalisän ja pysähdyn.

Kun en osaa rakastaa itseäni, teen käytännön tekoja joita itseään rakastava ihminen tekisi.

Ja silloin, kun tuntuu että mitään ei ole tehtävissä, ryhdyn siivoamaan.

En koskaan lakkaa hämmästymästä siitä, miten suuri vaikutus on sillä, että ravistelee ja järjestelee oman elinympäristönsä energioita. Se vaikuttaa tietenkin omaan mielialaan ja sen sellaiseen, mutta jollain maagisella tavalla se tuntuu vaikuttavan myös ympäröivään todellisuuteen. Kun jossain jokin liikahtaa, kirkastuu tai tekee tilaa uudelle, jossain toisaallakin palikat alkavat järjestäytyä uuteen uskoon.

Joten kun yhtenä päivänä oli sellainen olo, että jonkin on nyt muututtava tai muuten mie räjähän, mitäpä sitä muutakaan ihminen keksisi kuin piipahtaa rautakauppaan hakemaan maalinäytteitä?

Päätin, että jos jonkin on muututtava, muutos lähteköön nyt vaikka sitten olkkarista.

Laitoin huonekalujen järjestyksen kokonaan uusiksi, maalasin seinät, tasoittelin ja paikkailin vähän vanhoja monttuja listoissa ja seinissä, luovuin parista huonekalusta ja hankin yhden uuden.

Naureskelin ystävilleni, että tein olohuoneeseen pikkurempan puhtaasti mielenterveyssyistä, mutta oli täällä muutama asia, joka oli totta puhuen jo pidempään vähän tympäissyt. Kuten nyt vaikka olohuoneen ja keittiön väliin ilmestynyt kuollut kulma.

Riippumatta siitä ovatko ne oikeasti kulmia vai eivät, kutsun kodin kuolleiksi kulmiksi nurkkauksia, tiloja tai huonekaluja, joita ei oikeasti käytetä. Tuoleja ja sohvia joilla kukaan ei istu, huoneita joihin kukaan ei mene.

Tällaisiin paikkoihin alkaa kerääntyä paitsi pöly myös ummehtunut, tunkkainen, raskas, vähän surullinenkin energia. Ne tuntuvat hylätyiltä. Ja mitä pidempään ne ovat käyttämättä, sitä vähemmän niitä tekee mieli käyttää!

Huomasin, että vanhasta ruokapöydästäni oli tullut kuollut kulma. Kaksimetrinen tammipöytä vei melkein puolet olohuoneestani, mutta en itse asiassa koskaan istunut sen äärellä. Ehkä se johtui siitä, että pöytä ei mahtunut ikkunan alle, joten sen äärellä oli aina jotenkin vähän hämärä tunnelma. Tai ehkä siitä, että pöytä oli ihan liian iso yhdelle hengelle. Usein sen äärellä istuessani tuntui, kuin odottaisin jotakuta tai joitakuita.

Se alkoi ärsyttää. En halua elää elämääni odotushuoneessa. Haluan tuntea olevani perillä, omassa elämässäni (ja kodissani).

Joten! Pöytä yhdelle, ikkunan alle, olohuoneen parhaalle paikalle ja luonnonvaloon, kiitos. Onnistuin nappaamaan hurjan hyvästä alesta tämän Sami Kuusen &Traditionille suunnitteleman In Between -pöydän (nyt vähän naurattaa tuo pöydän nimi – siinä on kieltämättä vähän odotushuonevibat.)

Kauniita, pieniä pyöreitä pöytiä on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi, mutta tähän In Betweeniin päädyin siksi, että siinä myös kansi on massiivitammea eikä viilua. Massiivipuinen ruokapöydänkansi on minusta ainoa oikea – sen lisäksi että massiivipuu on kaunis ja tuntuu käteen ihanalta, se usein vain kaunistuu vanhetessaan ja on myös paljon anteeksiantavampi roiskeita ja kulumia kohtaan. Ja jos pahasti käy, sen voi aina hioa ja käsitellä uudestaan.

Olkkarin ikkunasta näkyy lempparini, naapuritaloyhtiön vanha hevoskastanja. Miten kivaa, että nyt voin katsella sitä sekä ruokapöydän äärestä että sohvalla makoillessa.

Tuolit ovat vanhat tutut – TON Armchair 30 sekä Carl & Hansenin Y-tuolit, jotka olen kaikki ostanut nettikirppiksiltä ja huutokaupoista.

Kuolleista kulmista puheenollen – olen huomannut että myös eläimet huomaavat ne ja alkavat vältellä niitä! Kissa ei koskaan ennen hengaillut lepotuolissa, mutta kun tuoli muutti toiselle puolelle huonetta, siitä tuli samantein Mochin vakiopaikka. Nyt se viettää nojatuolissa noin 70% vuorokaudesta ja toisinaan joudumme kinaamaan, kumpi siinä saa istua. (Kompromissina yleensä minä istun tuolin päällä ja kissa istuu minun päälläni.)

Entisen pöydän paikalle laitoin sohvan, ja se sopiikin hämärään kohtaan paljon paremmin. Niin pääsi tämäkin kuollut kulma käyttöön – eikä vain käyttöön, vaan yhdeksi kodin keskipisteistä!

Feng shui -vinkki: jos laitat tuolin tai sohvan muuta kuin seinää vasten, tukeva ja suht korkea selkänoja on must. Ihmiselle on alitajuisesti vaikeaa rentoutua, jos selusta ei ole suojattu.

Mutta oikean paikan huonekaluille löytää kyllä fiiliksellä. Kannoimme koemielessä ystäväni kanssa sohvan tälle paikalle, ja kun istuimme alas, molemmista tuntui että tästä ei enää tee mieli nousta. Siitä sen tietää!

Tein myös sohvalle pienen freesauksen: sujautin vanhojen, lyttääntyineiden selkätyynyjen taakse toiset sisätyynyt, jolloin niistä tuli muhkeat ja luksukkaat. Koko sohva näyttää melkein uudelta! Tällainen tuplatyynytys on hyvä niksi minkä tahansa sisustustyynyn freesaukseen.

Tykkään näistä H&M:n kierrätyshöyhenillä täytetyistä tyynyistä, jotka ovat muhkeita ja edullisia ja ainakin itselläni kestäneet hyvin käytössä.

Ei suinkaan pienimpänä muutoksena maalasin olkkarin valkoiset seinät, mikä oli iso muutos yleisilmeeseen ja tunnelmaan.

Sävy on Cover Storyn* MAYA, joka on täydellinen, ”aito” beige: lämmin, mutta ei lainkaan keltainen. Ei yhtään liian vaalea eikä yhtään liian tumma.

Cover Storyn maalit ovat näkyneet somessa aika paljon, mutta itse en löytänyt niistä vielä kauheasti käyttäjäkokemuksia, joten tässä omani, jos muitakin kiinnostaa!

Maalit ovat siis täysin muovittomia (sidosaineena on käytetty luonnonöljyjä eikä akrylaattia, joka on yleinen sidosaine sisämaaleissa). Maali oli käytännössä hajutonta, mikä teki maalaamisesta tosi miellyttävää ja loi myös ainakin mielikuvan siitä, että ne ovat kenties sisäilman ja hengitysteiden kannalta parempi valinta.

Lepotuoli on Conformin ja matto Anno Collectionilta. Maalaukset Marianne Nieminen ja tuntematon taiteilija, jonka työn löysin ruotsalaisesta huutokaupasta.

Maali tuntui kuivuvan hiukan tavallista akrylaattimaalia nopeammin, minkä vuoksi sen työstämisessä piti olla nopeampi (tämä saattoi toki olla myös mielikuva, maalin kuivumiseenhan vaikuttaa moni seikka säästä ja asunnon lämpötilasta ja ilmankosteudesta lähtien). Alkuun maali kuivui hyvin epätasaisen näköisesti ja olin vähän paniikissa että tuleeko tästä ikinä tasaista ja joudunko maalaamaan seinät kolmeen kertaan, mutta kun toinen kerros oli kokonaan kuivunut, lopputuloksena oli todella tasainen, kaunis täyshimmeä pinta. Kärsivällisyyttä ja luottamusta siis – trust the process kuten itselleni usein hoen.

Tärkeintä kauniin lopputuloksen kannalta tässä kuten missä tahansa muussakin maalissa on tietenkin tehdä ohuita, tasaisia kerroksia. Omasta mielestäni se onnistuu parhaiten, kun telan uittaa alkuun maalissa oikein kunnolla, niin että maali tarttuu siihen myöhemmin tasaisesti. Tällöin telaa ei tarvitse maalatessa painaa voimalla, vaan ihan kevyesti voi rullailla menemään ohuita kerroksia.

(*maalit saatu)

Nyt ihan viimeisimpänä käänteenä kannoimme ystäväni kanssa makkarissa olleen Ikean senkin olkkariin. Siitä tulikin tv-taso – huonekalu, jota en koskaan uskonut omistavani, mutta näin siinä nyt sitten kävi. Tuntuu että muistutan päivä päivältä enemmän niitä @vainkeskiluokkajutut -tilin ihmisiä. Ehkä se liittyy lähenevään keski-ikään.

(Yhtenä päivänä bongasin kyseiseltä Insta-tililtä listan boomereiden-käyttämistä sähköpostitervehdyksistä ja tajusin että käytän niistä jokaista, ilman ironiaa. Että ei muuta kuin valoa marraskuuhun! )

Olen oikeastaan yllättynyt, miten paljon tykkään tuosta ratkaisusta. Alkuun senkki ja telkkari toki tuntuivat isolta ja klohmolta ja jotenkin kamalan kulmikkaan maskuliinisilta, mutta ehkäpä kotini oikeastaan hieman kaipaakin tuollaista miehekästä raamikkuutta tämän kaiken pehmeän haahuilun keskelle. Yin ja yang tasapainossa ja niin edelleen.

(Pidätän silti oikeuden muuttaa mieltäni heti huomenna.)

Kaikkea pientä on tekemättä vielä – ainahan sitä on. Taulut odottelevat ripustusta ja olen pohdiskellut kattovalon asentamista ruokapöydän yläpuolelle.

Tämä pikku remppa kotona on kuitenkin jo nyt tehnyt ihmeitä. Olen alkanut jälleen syömään ateriani ruokapöydän ääressä, mistä tulee mukavan sivistynyt ja ihmismäinen olo – suosittelen kokeilemaan jos olet uponnut viimeisen parin vuoden aikana sohvapehmusteisiin ja verkkareihin, kuten monelle on tainnut käydä (en tuomitse, samaistun!)

Viihdyn kotona taas paljon paremmin. Itse asiassa vietän jonkinlaista uutta kuherruskuukautta asuntoni kanssa, saan välillä spontaaneja hihkumiskohtauksia ihan vain tajutessani, että saan asua täällä.

Ja mikä parasta, muussakin elämässä on alkanut taas vähän virrata. Tuntuu ekaa kertaa sitten kesän, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Ja tänään yksi pitkäaikainen unelma vihdoin toteutuu kun makkariin, juurikin sen vanhan senkin paikalle, saapuu piano.

Koti

Askel kerrallaan kohti joulua

21.11.2021
Kaupallinen yhteistyö: Iittala

Lokakuun lopussa se alkaa hiipiä hissuksiin mieleen – ai niin… Kun kalenteri kääntyy marraskuulle, tunne ottaa vallan. Se sanoo: nyt saa hurahtaa.

Aloitan silti varovasti. Omaan kotiini joulu ei tule kertaheitolla vaan vaiheittain hiippaillen.

Ensin tulevat kynttilät ja kuumat juomat, kenties kauppareissulla mukaan tarttuu suklaarasia. Tämä on sellaista pientä tunnelmointia, lämmittelyä, jota en vielä laske oikeaksi jouluttamiseksi.

Todellinen joulutus alkaa, kun on aika ripustaa jouluvalot ikkunaan ja ostaa ensimmäiset joulukukat. Ehkäpä nyt on se hetki kun Spotifyssa sormi hakeutuu Christmas hits -soittolistalle… Tekee mieli ripustaa ensimmäiset ujot koristeet ja kranssi oveen.

Lopullinen hurahdus tapahtuu yleensä vasta joulukuun puolella, kun on aika kantaa olohuoneeseen kuusi ja kaivella loputkin koristeet laatikoistaan.

Pidän tällaisesta hissuksiin hiipivästä joulusta: on ihanaa, että aina on jotain uutta, mitä odottaa. Yhtenä päivänä vuoden ensimmäinen glögi, seuraavana joku muu herkku. Eka kökkö joululeffa Netflixistä. Ekat joululaulut, ekat hyasintit, ja oi se päivä, kun käyn hakemassa varastosta ne pahvilaatikot, joihin olen kirjoittanut paksulla mustalla tussilla JOULU.

Tällä viikolla tajusin, että on varmaan aika aloittaa joulupuuhat, kun aloin nähdä jouluaiheisia harhoja. Kaupungilla vastaani käveli ihmisiä joulupyjamissa ja ajattelin, että nyt on oikea meininki! Tarkemmin katsottuna heillä olikin yllään punaiset opiskelijahaalarit.

Tämä oli selvä merkki siitä, että taidan oireilla akuutista joulutusvajeesta. Laitoin viestin ystävälleni, joka on vähintäänkin yhtä suuri jouluihminen kuin minä. Pitäiskö jotain jouluhommaa tänään?

Vastaus oli JOO!!! ja vaikuttava litania tonttu-, kuusi- ja tähtiemojeita.

Katoin pöytään juustoa ja suklaata. Lämmitin glögiä, jossa ei ollut alkoholia, mutta josta tulimme siitä huolimatta molemmat humalaan. Ehkä se oli sokeri, tai ehkä joulutunnelmalla vain on humalluttava vaikutus.

Minä selvittelin jouluvalojen johtoja, käärin lasikoristeita papereista ja istutin hyasintteja ruukkuihin. Ystäväni askarteli kortteja ja tuliaisia sukulaisten pikkujouluihin. Have a holly, jolly Christmas soi kajareissa, me hoilotimme kumpikin omasta puuhastelunurkastamme mukana ja diffuuseri tohotti kanelin ja appelsiinin tuoksua.

Jouluhulluudessa on sekin ihana puoli, että se yhdistää ihmisiä.

Ostin perinteisiä joulukukkia, hyasintteja, amarylliksen ja jouluruusun. Tein niistä simppeleitä asetelmia sammalen kanssa Nappula-ruukkuihin.

Puutarhamyymälässä huomioni kiinnittivät myös huonekuuset ja marjakanervat. Ne eivät ehkä ole perinteisiä joulukukkia, mutta oma jouluni on muutenkaan harvoin kovin perinteinen. Niistä tuli todella hauskat ja kauniit jouluistutukset. (Marjakanerva on periaatteessa ulkokasvi, mutta kastelulla ja sumuttelulla se näyttää kyllä sisälläkin kauniilta pitkään.)

Istutus kauniissa ruukussa on kiva joulunajan tuliainen (tai tupaantuliaislahja!). Istutuksesta on iloa jouluun asti, ruukusta vuosiksi eteenpäin.

Vinkkinen: Ultima Thulen lasit ovat täydellisiä yhden hyasintin maljakoita! Rapsuttele multa sipulista pois. Kastele juuria niukasti ja kaada ylimääräinen vesi pois. Tässä olen käyttänyt grogilasia ja isompaa olutlasia.

Minulle on muodostunut jo jonkinlaiseksi omaksi perinteeksi ostaa valtava puska pistaasinoksia ja ripustaa niihin koristeita, ikään kuin jonkinlaisena esijoulukuusena. Näin pääsen vähän fiilistelemään kuusenkoristeita (joita rakastan ehkä ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MAAILMASSA) jo kauan ennen kuin on aika kantaa kuusi sisään.

Pistaasi kestää kauniin näköisenä viikkotolkulla eikä pieni kuivahtaminen edes haittaa.

Tänä vuonna pistaasipuska sai koristeekseen Iittalan pikkuiset lasipallot sekä muutaman Oiva Toikan Lasiomena-kuusenkoristeen.

Rakastan joulukoristeita, jotka ovat ajatuksella valittuja ja itselle merkityksellisiä. Siksi olen kerryttänyt kokoelmaani vähän kerrallaan vuosi vuodelta, hankkinut pelkästään kauniita, enimmäkseen lasista tehtyjä koristeita.

On joka vuosi yhtä suuri ilo saada kaivella ne esiin, kääriä yksi kerrallaan niistä silkkipapereista ja pahvirasioista joihin olen edellisvuonna säilönyt koristeet huolellisesti kuin aarteet (joita ne ovatkin).

Annan usein myös lahjaksi kuusenkoristeita. Kauniit ja laadukkaasti tehdyt koristeet eivät tunnu krääsältä vaan päinvastoin, niistä tulee usein niitä vaalituimpia ja rakkaimpia koristeita, jotka tuovat jouluun sellaista merkityksellistä menneiden vuosien ja muistojen kerrostumaa. Olen itsekin saanut monia kuusenkoristeita lahjaksi, ja joka vuosi niitä ripustaessani ajatukseni kääntyvät ne antaneisiin ihmisiin.

Iittalan kauniit, läpivärjättyä lasia olevat joulupallot täyttävät ehdottomasti kaikki kriteerini vuodesta toiseen kestäville, erityiseltä tuntuville koristeille joita on ihana saada ja antaa lahjaksi.

Rakastan sitä, miten helppoa ja luontevaa joulun alla on kutsua vieraita kylään, huikata vaan tule glögille joku päivä. Tarjoiluista saa ylelliset pistämättä itse kovinkaan montaa tikkua ristiin – glögiä, juustoa, hedelmiä, suklaata, pähkinöitä… Siivoamisestakaan ei tarvitse pahemmin stressata, hämärä valaistus piilottaa sotkun ja kynttilät ja jouluvalot hoitavat tunnelman luomisen ihan itsestään.

Tarjoilut saavat olla yksinkertaiset, mitään ei tarvitse itse edes kokata – lähikaupan jouluherkkuhylly ja kauniit astiat hoitavat kaiken työn. Itse käytän Ultima Thulen juomalaseja vuoden ympäri, mutta tarjoilukulhot tulee nostettua pöytään etenkin joulun alla. Niissä on juhlava ja talvinen tunnelma.

Jalalliset lasit ovat Kastehelmeä tämän vuoden tummanharmaassa vuosivärissä ja kaunis pyöreä kulho on Essence-sarjaa. Kulhot ovat olleet minulla ahkerassa käytössä sekä arkena että juhlana. Käytän niitä sekä ruokalautasina että tarjoiluvateina. Kiva lahjavinkki Essence-sarjan faneille – tarjoiluastiat ovat nimittäin tämän vuoden lisäys sarjaan, joten niitä ei vielä ihan jokaisen faninkaan kaapista löydy.

En ole yleensä yhtään makeiden viinien ystävä, mutta portviini kuuluu ehdottomasti jouluun (ja joulunodotukseen). Se kun sopii niin hyvin juustojen ja suklaan kanssa.

Ultima Thulen snapsilasit ovat sietämättömän söpöt, ja olen harmitellut kun niille on niin harvoin käyttöä. (Ei ole ihan joka päivä, kun meikäläinen kumoaa shotin.) Nyt keksin että nehän ovat just hyvät portviinilasit – tuon isompaa annosta en ainakaan itse kaipaa makeaa jälkkäriviiniä.

Mehevä punainen omena on osa Oiva Toikan Hedelmät ja Vihannekset -kokoelmaa. Se ei ole virallisesti joulukoriste, mutta itselleni toimittaa juurikin sitä virkaa.

Marraskuussa en vielä laita esille kaikkein jouluisimpia koristeita – glitterit, lumitähdet ja kaikenmaailman sarvipäät odottelevat vielä visusti pahvilaatikoissa eteisen kaapin ylähyllyllä. Sen sijaan kaivelen esille muutamia juttuja, jotka tuovat joulutunnelmaa vähän hienovaraisemmin.

Omistan kaksi klassista Aalto-maljakkoa, sammaleenvihreän ja karpalonvärisen. Vihreää käytän vuoden ympäri, tämän punaisen ajattelin päästää pöytään vain joulun alla. Minulle se siis on ”joulukoriste”, vaikka ei sitä ehkä varsinaisesti olekaan. Muistan että lapsuudessani tummanpunainen Mariskooli oli juhlavan kattauksen huipentuma, ja kenties siksi punainen lasi tekee minulle edelleen juhlavan ja arvokkaan tunnelman.

Karpalo on minusta yksi Iittalan vaikuttavimmista väreistä, siinä on draamaa, juhlaa ja luksusta. Punainen lasi on yleensä myös muunsävyistä lasia arvokkaampaa, koska punaiset pigmentit ovat raaka-aineina kalliita. Ei siis siinäkään mielessä ihan arkinen väri!

Aalto-maljakot valmistetaan edelleen kotimaisena käsityönä suupuhaltamalla. Ne ovat tietenkin myös klassinen idea ajattomaksi lahjaksi.

Olen nyt kaksi päivää elellyt kotona ensimmäisten koristeiden, joulukukkien ja joulumusiikin ympäröimänä. Voin jälleen raportoida että hyvät ihmiset, tämä on se tapa, jolla marraskuusta tehdään – ei pelkästään siedettävä, vaan ihana.

Tätäkin juttua kirjoittelen kynttilöiden palaessa työpöydällä, ehkä ihan seitinohuessa sokerihumalassa toisen alkoholittoman glögilasin jälkeen. Stereoissa soi joku soft jazz -versio Frosty the Snowmanista, biisi joka saisi jokaisen uskottavan musadiggarin irvistämään kauhusta, mutta jouluihmisen se kietoo sisäänsä kuin pehmoinen viltti. Ah.

Jos kaamosajan arki voi olla tällaista, miksi kieltäisin itseltäni nämä ilot? Jos olet siis miettinyt, onko liian aikaista aloittaa joulufiilistely, tämä olkoon merkkisi siitä, että ei tietenkään ole.

Aina voi aloittaa tällä tavalla hissuksiin, asteittain.

Molemmilla katse kohti joulua. Cindylle kiitos kuvasta!
Ajatuksia Elämä

Pieniä muutoksia marraskuussa

18.11.2021

Jokunen aamukahvi on keitetty ja päiväkävely kävelty sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin tänne.

Blogi on siirtynyt uudelle julkaisualustalle ja takaisin vanhaan eevakolu.fi -osoitteeseen. (Täältä löytyvät nyt myös vaaaaanhat Kaikki mitä rakastin -blogin aikaiset arkistot, tai osa niistä, ne jotka vielä löytyivät netin kätköistä. Moni on kysellyt vanhojen kirjoitusten perään, joten tämä teille tiedoksi. Itse en ole ihan varma, uskaltaako sitä lipasta avata. Ehkä jonain päivänä, parin punaviinilasillisen jälkeen…)

Saitin muutostyöt eivät olleetkaan ihan niin helppo projekti kuin alun perin kuvittelin – kesästä asti olemme sitä koodarin kanssa tehneet, eikä kaikki vieläkään näytä ihan siltä tai toimi ihan siten kuin pitäisi. Mutta tänään tuli sellainen olo, että niin mielelläni kuin näyttäisinkin maailmalle täydellisen valmiin nettisivun, vielä enemmän haluan vain päästä taas kirjoittamaan.

On ollut ikävä.

Kirjoittamista ja teitä.

Mitä teille kuuluu?

Itselleni syksy on ollut aika tahmeaa aikaa, viime viikkoihin saakka.

Olen toki tuntenut olevani enemmän tai vähemmän jumissa koko tämän pandemian ajan. Mutta tämän vuoden syys-lokakuussa kaikki tuo jumitus jotenkin kulminoitui, saavutti huippunsa.

Ympärillä alettiin puhua maailman avautumisesta, rohkeimmat käyttivät jopa sanaparia paluu normaaliin.

Ensin olin hämmentynyt. Mikä maailman avautuminen? Minun maailmani tuntuu edelleen yhtä ahtaalta?? Minun elämässäni ei edelleenkään tapahdu mitään??? Tapahtuuko kaikille muille????

Sitten olin kiukkuinen. Miksi minun elämässäni ei vieläkään tapahdu mitään?! Miksi kaikille muille tapahtuu?! (Klassikkoharha.)

Teki mieli kiljua. Joten kiljuin. Kiljuin – no ok, ehkä sanoin aavistuksen ääntäni korottaen – ystävälle, että jos mun elämässä ei kohta jokin muutu niin mä RÄJÄHDÄN!!

Pikkukurpitsat ovat palvelleet monta viikkoa leikkokukkien sijaan – pian on kyllä niiden aika väistyä joulukoristeiden tieltä.

Yksi juttu jonka olen oppinut muutoksista, tehtyäni vuosikausia samoja virheitä uudestaan ja uudestaan:

Elämänmuutoksia ei voi väkisin puskea. Tai voi, mutta ei kannata.

Näennäisesti asiat toki voi muuttaa, vaikka heti. Voi irtisanoutua töistä tai pistää kämpän myyntiin. Voi erota ja ostaa menolipun Bangkokiin. (Olen, by the way, tehnyt nämä kaikki.) Usein tympäisevässä tilanteessa olen vain hätäisesti keksinyt jotain ja pistänyt sen rytinällä tapahtumaan.

Mutta muuttuuko oikeasti mikään? Ulkoisesti jokin saattaa muuttua, juu. Mutta yleensä tällaisen väkisin pusketun muutoksen jälkeen itsestä tuntuu kuitenkin ihan samalta.

Ja niin turhauttavaa kuin stagnaatio onkin… vielä turhauttavampaa on tehdä muutos, jonka myötä mikään ei oikeastaan muutu.

Joten kun syyskuussa löysin itseni selailemasta Oikotieltä asuntoilmoituksia, ajatellen että muutto johonkin ihan muualle olisi varmasti se ratkaisu tähän jumitukseen, sanoin itselleni: nyt jäitä hattuun, miss Kolu.

Kyllä, kaipaan muutosta.

Mutta tiedän myös, että oikeasti rakastan nykyistä kotiani ja olisi vaikea kuvitella parempaa kadunkulmaa, jossa asua. En siis oikeasti halua muuttaa.

Kärsin vain pitkittyneestä, pandemiaperäisestä mökkihöperyydestä, joka näyttäytyy elämässäni yllättävillä tavoilla: kroonisena turhautumisena, kompulsiivisena Oikotien selaamisena, siinä että tekee mieli kiljua, siinä että luovuuteni kaivo on tyhjä enkä ole kirjoittanut puoleen vuoteen mitään muuta kuin Instagramin kuvatekstejä ja tekstareita, ja nekin ovat olleet enimmäkseen aika köyhiä.

Vaikka janoan muutosta, en oikeastaan tiedä mitä se voisi olla ja miten sen voisi saavuttaa. Sehän se vasta onkin sietämätön tilanne.

Ennen olisin keksinyt väkisin minkä tahansa uuden jutun ja lähtenyt vain puskemaan sitä kohti. Nyt, kenties hieman viisastuneena, päätin olla keksimättä väkisin mitään Dramaattista Käännettä, mitään uutta ihmeellistä tavoitetta joka sitten maagisesti muuttaa kaiken.

Sen sijaan mietin, että on varmasti paljon pieniä muutoksia, joita voisin tehdä nyt heti. Sellaisia, jotka saavat arjen tuntumaan pikkuisen erilaiselta, saavat taas energiat virtaamaan. Pieniä askelia, jotka ehkä lopulta houkuttelevat luokseni sen isommankin muutoksen, sitten kun sen aika ihan luonnostaan tulee.

Joten laitoin Oikotien selaamisen tauolle ja aloin sen sijaan tehdä pieniä muutoksia.

Aloitin pianotunnit.
Aloin soittaa kotona jazzia ja klassista ja polttaa kynttilöitä, sen sijaan että istuisin sohvalla selaamassa kännykkää.
Aloin panostaa retuperälle jääneisiin hyvän olon rutiineihin: aamusivuihin, meditaatioon, kylpyihin ja saunomiseen.
Aloin pitää hiuksia suorina kiharan sijaan (hei, ei koskaan pidä aliarvioida hiusten vaikutusta ihmisen psyykeen…)

Ja olennaisimpana päätin muuttamisen sijaan laittaa nykyistä kotiani vähän uusiksi. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Mikäpä olisi parempi tapa saada energiat virtaamaan elämässä kuin laittaa energiat virtaamaan kotona? Ravistella vähän sitä ympäristöä, jossa viettää suurimman osan ajastaan.

No, laitettakoon feng shuin piikkiin, että marraskuussa on todellakin tuntunut ihan erilaiselta. Energia on liikahtanut, johonkin suuntaan. Se tuntuu helpottavalta ja innostavalta. Sain hyvän tilaisuuden lähteä Pariisiin. Olen tavannut kauheasti uusia ihmisiä viime aikoina. Saanut pitkästä aikaa taas kutsuja juhliin ja tapahtumiin. Käynyt teatterissa ja leffassa ja taidenäyttelyissä. Ja mainitsinko jo pianotunnit?!

Ja kas vain – ehkä tämä kirjoittaminenkin taas tästä…

Tänään olen käynyt ostamassa joulukukkia ja kuunnellut Adelen tänään ilmestynyttä levyä. Tuntuu kivalta ajatukselta, että eri puolilla maailmaa luultavasti miljoonat ihmiset kuuntelevat tälläkin hetkellä näitä samoja kappaleita ja rakastavat niitä yhtä paljon kuin minä. Tuntuu kivalta ajatukselta, että ikkunalaudalla hyasintit ja amaryllikset vasta odottavat aukeamistaan.

Lempikappaleeni uudelta levyltä ovat ehkä Hold On ja All Night Parking, mutta kaikkein vahvimmin tänään ovat puhutelleet Easy On Me:n avaustahdit:

There ain’t no gold in this river
That I’ve been washing my hands in forever

I know there is hope in these waters

Nyt tuntuu siltä, että niin nähty kuin tämä vanha tuttu joki onkin, näissä marraskuun vesissä on tosiaankin toivoa.