Ajatuksia Elämä

Heinäkuussa

28.7.2022

Heinäkuun viimeisiä viedään. Kiinteistövälittäjä sanoi tänään puhelimessa että vähän haisee ilmassa elokuu.

Olen yllättänyt itseni olemalla ahdistumatta siitä yhtään. En muista tällaista tapahtuneen… no, koskaan. Yleensähän viimeistään tässä vaiheessa kesää kurkkua alkaa vähän kuristaa. Kesä on kohta ohi, ja mihin se edes meni? Juurihan se alkoi! 

(Ja sitten supermarketeissa ja autoradiossa alkaa soida se vielä oooon kesää jäljellä, ja olenko ainoa jolle se kappale tuo aina nimenomaan sen fiiliksen että kesää ei ole enää pahemmin jäljellä?)

Mutta tänä kesänä en ole tuntenut mitään tuollaista. En painetta, en fomoa (= fear of missing out, jouduin tässä taannoin kiperään paikkaan kun puhuin tästä asiasta olettaen kaikkien tietävän termin ja selvisi että osa ihmisistä oli luullut että julistin tarmokkaasti illallispöydässä NO HOMO!).

Mutta siis niin. Ei toistaiseksi fomoa, ei kauhua kesän loppumisesta tai ajan kulusta. Sitä lauluakaan en ole vielä kuullut, onneksi.

Ironisinta on se, että tässä olisi ollut oikein otollinen maaperä fomolle kasvaa, koska en ole edes tehnyt tänä kesänä melkein mitään. Olen vain kellunut täällä omassa kuplassani.

Tai no, toissapäivänä tein kyllä granolaa. Satoi kaatamalla ja kotona oli yhtäkkiä tosi pimeää. Siinäpä mahdollisuus ahdistua kesän loppumisesta! Mutta ei vieläkään, heräsi vain himo tehdä granolaa. Joten tein. Keittiössä tuoksui ihanalta, paahteiselta kookokselta, ja sadekin tuntui aika tunnelmalliselta. 

(Muita heinäkuun hyviä juttuja: pieni mutta inspiroiva Vivienne Westwood -näyttely Tampereen Milavidassa, The Bear -tv-sarja, Kolmen kaverin vegaaninen minttujäätelö, Marimekon alesta löytynyt nilkkapituinen hame joka on maailman mukavin ja helpoin vaate, se yksi kerta kun pääsin uimaan jonnekin jossa vesi ei ollut joko jääkylmää tai levän peitossa. Se oli hyvä päivä.)

Auringonkukkien aika.

Tänä kesänä olen tajunnut sen, millaisia paineita kesään on aina aikaisemmin liittynyt. En ollut ollut siitä aikaisemmin tietoinen – tajusin sen vasta tänä vuonna, kun tunsin jotain itselleni uutta: paineen poissaolon. 

Luulen, että minulla on ollut aikaisemmin aina kesällä sen sorttinen ajatus, että asioiden on tapahduttava nyt, tai sitten saa taas odottaa vuoden uutta tilaisuutta. Että kesä on se aika kun voi oikeasti nauttia elämästä, kun voi tapahtua kaikkea yllättävää ja hauskaa, kun voi tutustua uusiin ihmisiin ja löytää itsensä täysin yllättävistä tilanteista, kun voi rakastua, kun voi tanssia ja laulaa ja huutaa, kesä on se aika kun voin olla se ihminen joka oikeasti haluan olla ja joka oikeasti olen silloin kun olen aidoin itseni, kevyempi ja huolettomampi, paljasjalkainen.

Suomen kesä on myös tunnetusti lyhyt, ja siksi on tuntunut, että silloin pitää tapahtua koko vuoden edestä. Silloin pitää elää koko vuoden edestä.

Jokin kai minussa on vihdoin muuttunut. Olen ehkä päässyt yli siitä kauheasta pelosta, että elämä menee ohi, jos pysähdyn. 

Ja tänä kesänä – itse asiassa tänä vuonna – olen uskaltanut pysähtyä ihan eri tavalla kuin ennen. Toki sairastelun pakottamana, mutta myös jonkinlaisen uudenlaisen hyväksynnän ja rauhan saattelemana. Olen pystynyt ja malttanut vetäytyä ilman vastaan haraamista tai pelkoa siitä että jään junan kyydistä. Olen vain siivoillut kotona kaappeja, uppoutunut omiin maailmoihini, katsellut puita päiväkävelyillä ja kuulostellut ja tunnustellut asioita uudelta kantilta – erityisesti sellaisia asioita, joilla olen täyttänyt päiväni sen kummemmin niitä kyseenalaistamatta. Sellaiselle on nyt ollut tilaa, tunnustella miltä asiat oikeasti tuntuvat.

Yhtenä iltana keittiössä tuoksui kookos ja kaneli.

Maanantaina ystäväni vei minut uuteen Elm-ravintolaan Kaivopuistossa, ja ihastuin siihen niin paljon että vein sinne heti seuraavana päivänä itse erään toisen ystäväni. Tajusin, että vuosi sitten kumpikaan noista ihmisistä ei ollut vielä elämässäni, eikä tuota ravintolaakaan ollut olemassa, eikä sitä Marimekon hametta joka minulla oli päälläni molempina päivinä (itse asiassa kaikkina päivinä siitä asti kun ostin sen).

Mietin, miten paljon on muuttunut ja mennyt eteenpäin tänä vuonna, miten paljon elämään on tullut uutta ja miten ilmassa tuntuu väreilevän jokin isompikin muutos, vaikka samaan aikaan tämä on se vuosi kun olen sairastellut enemmän kuin varmaan ikinä ja joutunut moneen otteeseen pysähtymään pitkiksi ajoiksi. Olemaan ihan vaan omissa oloissani, pötköttelemään.

Ja siitä huolimatta olen myös päätynyt ihmeellisiin paikkoihin ja ihmeellisiin tilanteisiin ja tutustunut niin moniin uusiin ihmisiin. Olen viettänyt ikimuistoisia iltoja ja tehnyt hulluja suunnitelmia, joista osa alkaa hiljalleen osoittaa merkkejä siitä, että ne saattavat jopa johtaa johonkin. 

Se saa ajattelemaan, että en olekaan oikeasti ollut pysähdyksissä niinäkään hetkinä, kun olen möllöttänyt yksin kotisohvalla. Se on ehkä näyttänyt siltä, mutta nyt kun mietin asiaa, se ei ole kovinkaan usein tuntunut siltä. Joinain heikkoina turhautumisen hetkinä ehkä, mutta sellaisia on ollut ällistyttävän vähän kärsimättömään luonteeseeni nähden.

Olen pystynyt möllöttämään viikkokausia sohvalla ahdistumatta ja skippaamaan kesäiltojen riennot istuskellakseni puistonpenkillä teekupin (tai avaruuslitkun) kanssa, koska olen tiennyt toimivani itseäni kohtaan oikein. Ennen aina taistelin vastaan, kun tunsin tarvitsevani aikaa tai lepoa, tai vähintäänkin yritin hoputtaa toipumista.

Nyt huomaan että elämä voi mennä eteenpäin ja asioita voi tapahtua silloinkin, kun ottaa ihan iisisti. Vuosi vuodelta joko/tai-ajattelu karisee minusta kerros kerrallaan pois, bye bye.

Jostain tulossa, jonnekin menossa.

No, nyt on kaiketi toivuttu sopivasti, sillä ilmassa tuoksuu taas elokuun ja kookosgranolan lisäksi muutos. Viime viikolla aloitin uuden kirjoitusprojektin ja tein ison päätöksen, joka on hautunut hitaasti kevään ja kesän mittaan: aion muuttaa. 

Just näinhän se menee. Usein, kun olen vain ottanut tauon kaikesta, seuraava suunta vain jotenkin näyttäytyy itsestään. Ja sitten tuntuu maailman luontevimmalta lähteä kulkemaan sitä kohti, siltä että ei tässä nyt tarvitse tämän enempää jahkailla tai pähkäillä, ny mennään.

Se, että ottaa itselleen aikaa, ei oikeasti koskaan ole ainakaan minun elämässäni johtanut jumiutumiseen. Oikeasti juuri se on aina vienyt jollain yllättävällä – ja usein aika vaivattomallakin – tavalla eteenpäin.

Kun taas se, että tekee koko ajan hirveästi kaikkea ja säntäilee joka suuntaan, mutta ei käytä aikaansa ja energiaansa oikeisiin asioihin. Tai varsinkaan itselle oikeilta tuntuviin asioihin. No, se on tehokas tapa tehdä tosi paljon ja olla silti päätymättä koskaan mihinkään. Ainakaan mihinkään, missä oikeasti haluaisi olla. Been there, done that… kertaa tuhat. 

Lepuuttelemalla koko kesän olen nyt päätynyt tänne, ehkä isojenkin muutosten kynnykselle, ja nyt tuntuu että tässä on aika kiva olla. Ei vielä kovin selkeää suuntaa, mutta kuitenkin energiaa ja intoa ja uteliaisuutta kulkea jotain uutta kohti.

Saas nähdä mitä elokuu tuo tullessaan. Vielähän, tosiaan, on kesää jäljellä. 

(Eka ja vika kuva: Mari Waegelein)

Ajatuksia Hyvinvointi

Yhden naisen kupla

19.7.2022

“Hän oli onnellinen, eli kuplassa, ja ainoa syy poksauttaa se rikki oli se, etteivät kuplat olleet todellista elämää. Mutta noiden kuplien ansiosta elämä oli siedettävää, ja piti vain osata puhaltaa mahdollisimman monta.”

Luen juuri Nick Hornbyn uusinta romaania Olet tässä, ja alleviivasin sivulta 113 tuon ajatuksen – se oli minusta aika hyvä. 

Olen viettänyt heinäkuun yhden naisen kuplassa. Kupla syntyi hiukan vahingossa, kun jouduin aloittamaan iänikuisten suolisto-ongelmieni takia kuurin, jonka aikana sain syödä ja juoda vain sellaista ravintoainepulverista ja vedestä sekoitettavaa ruskeaa litkua – erittäin Avaruusseikkailu 2001. 

Olin alkuun aika väsynyt ja kipeä, ja lisäksi en halunnut mennä grillijuhliin tai kesäterasseille juomaan avaruuslitkuani, joten oleskelin enimmäkseen omissa oloissani. Alkuun yhden naisen kuplassa tuntui tylsältä, siltä että kesä menee hukkaan.

Mutta mitä pidempään olen ollut täällä kuplassani, sitä paremmin olen alkanut viihtyä. Täällä kuplassa on ihanan seesteistä, tai ehkä seesteinen on väärä sana, koska toisinaan kuplassani on hirveä meteli, ja sekin on ihanaa, koska se on meteli, jonka olen itse valinnut. (Tänään kuplassani on soinut täysillä Jimi Hendrix ja sitten oli se grunge-vaihe, kun huudatin monta viikkoa pelkkää möykkää ja katsoin yhden päivän aikana kolme kokopitkää Nirvana-dokumenttia.)

Kuplassani on niin mukavaa, että minusta tulee koko ajan vain valikoivampi sen suhteen, mitä asioita haluan päästää tänne.

Alkuun aloin raivata tavaroita kotoa – vaikka luulin jo talvella raivanneeni kaiken mahdollisen. Se oli ihanaa. Sitten irtisanoin Netflixin ja lakkasin lukemasta mitään uutissaitteja ja aloin ostaa paperista Financial Timesin viikonloppunumeroa. Ja lakkasin kokonaan käymästä somessa.

Se ei ollut oikeastaan mikään tietoinen päätös. Olin vain alkuun sieltä hetken poissa, koska avaruuslitkua litkiessäni en halunnut nähdä reseptejä perunasalaateille ja limoncello spritzeille. Sitten huomasin, että mitä pidempään olin poissa somesta, sitä vähemmän halusin sinne palata. 

Tässä ei pitäisi olla mitään uutta, koska olen aikaisemminkin pitänyt pitkiä, parhaimmillaan kuukausien mittaisia taukoja somesta. Silti se tulee aina muka jotenkin yllätyksenä: oloni on viimeiset viikot ollut parempi, tasapainoisempi ja rauhallisempi kuin aikoihin, enkä usko että se on sattumaa. 

Huomaan, että mitä vähemmän olen puhelimella, sitä helpompaa minun on olla se ihminen, joka haluan olla. Se ihminen, joka olen kaikenlaisissa kuvitelmissani. 

Kuvitelkaapa tätä: olen oikeasti alkanut lukea runoja. Kävellyt iltaisin puistoon iltateelle. Soittanut kavereille tekstailun sijaan, nähnyt heitä sellaisten aktiviteettien lomassa joihin ei liity syömistä eikä juomista. Tehnyt kaikkia sellaisia juttuja joita ajattelen että teen sitten joskus – kasvonaamioita, joogaa, mitä näitä nyt on. Selannut taidekirjoja. 

Pystyn nykyään katsomaan kokonaisen elokuvan keskeyttämättä sitä kertaakaan, itse asiassa välillä olen katsonut monta elokuvaa putkeen, kaikenlaisia hitaasti laahaavia taidepätkiäkin jollaisiin malttini ei ole riittänyt sitten lukiovuosien. (Jolloin minulla ei vielä ollut älypuhelinta, kuinka sattuikaan.)

Kun mietin miksi en ole tehnyt niitä asioita joita oikeasti haluaisin tehdä, on aivan selvää että kyse ei koskaan ole ollut ajanpuutteesta – kyse on ollut keskittymiskyvyn puutteesta, ja kyvyttömyydestä pysähtyä tekemään jotain ajatuksella. On helpompaa tallentaa Pinterestiin kuvia asioista joita haluaisi tehdä kuin laittaa puhelin pois ja mennä oikeasti tekemään niitä.

Olen tajunnut että pahin painajaiseni elämässä on se, että joskus vuosien päästä tajuan viettäneeni valtavan osan elämästäni scrollaten ruudulta muiden lomakuvia ja uutisotsikoita ja reelssejä joissa joku selittää tanssien mistä rikkinäinen kiintymyssuhde syntyy. En nyt halua kuulostaa mitenkään mahtipontiselta ja tämä kaikki on tajuttu ja sanottu tuhanteen kertaan, mutta ei helvetti sentään.

Heinäkuussa olen siis ollut se ihminen joka oikeasti tekee asioita sen sijaan, että vain pinnaisi niitä asioita esittäviä kuvia Pinterest-kansioihin. (Älkää ymmärtäkö väärin – nyt kun olen ollut poissa Instasta, olen löytänyt Pinterestin uudestaan ja pinnannut menemään like it’s 2014. On ollut ihanaa selata kuvavirtaa, jossa kuville saa antaa itse oman merkityksensä. Unelmoida, miettiä tulevaisuutta, poistaa vanhoja kansioita jotka edustavat vanhoja unelmia. Aloittaa uusia kansioita, jotka edustavat uusia unelmia.)

Tänään kävin Instagramissa ja minut valtasi heti epämääräinen levottomuus. Ihan ensimmäiseksi näin pitkän viestin siitä, miten hirveä ja halveksittava ihminen olen. Mutta ei kyse ole edes haukkumisviesteistä – itse saan niitä onneksi aika vähän. Kyse on jostain muusta.

Tällä hetkellä itseäni kiinnostaa enimmäkseen kirjat ja teen juominen. Haluaisin puhua lähinnä niistä, ja puhunkin, mutta jotenkin vähän nolostellen. Ketä kiinnostaa?! Pitäisi olla jokin iso kannanotto, tai vähintääkin keskustelunavaus. Tai ainakin nyt se reelssi. Kuvasin kesäkuussa 7 sekunnin mittaisen kelan aprikooseista ja yksikään kirjoituksistani ei ole koskaan kerännyt yhtä suurta yleisöä. Mikä on ymmärrettävää, ovathan aprikoosit upeita.

Huomaan, etten oikein enää tiedä miten somessa kuuluu olla. Joskus haluaisin vaan fiilistellä vaikka sitä että jee, mulla on kivat farkut, ja alankin miettiä onko tämä nyt sitten kannustamista shoppailuun? Tai kannanotto johonkin? Housuihin? Voiko tämän tulkita niin että kannustan shoppailuun JA kannatan patriarkaattia samaan aikaan?!

En oikein jaksa enää ottaa kantaa mihinkään, koska mistä tahansa asiasta saattaa yhtäkkiä syntyä ihan kauhea haloo, jonka selvittelyyn menee koko seuraava viikko. Ei kyse ole edes siitä, että joku on eri mieltä, vaan se viestien ja hässäkän määrä. Se on uuvuttavaa. Lisäksi minusta on tullut vähän vainoharhainen. Herään joskus keskellä yötä poistamaan päivityksiäni, koska alan yhtäkkiä yön pimeydessä pelätä että joku loukkaantuu jostain sanavalinnastani – ja siitä seuraisi sitten taas se hässäkkä. 

Jotenkin olen huomannut, että ilman somea ja uutissivustoja elämässä on kaiken kaikkiaan vähemmän hässäkkää. Ja että mitä vähemmän hässäkkää, sitä enemmän aikaa, ja keskittymiskykyä, ja rauhaa, ja hyvinvointia. Silloinkin, kun ei itse ole hässäkässä millään tavalla osallinen, hässäkän seuraaminen vierestä tekee päivistä jotenkin hektisen täriseviä. Ja joskus tuntuu että nykyihmisen elämä on 60% sitä että seurataan kännykältä jotain hässäkkää. 

Kuplassani ei ole mitään hässäkkää, paitsi tietysti sellaista hässäkkää jonka itse kutsun sinne ja no, ehkä joskus joku humalaisen pariskunnan sanaharkka kun olen juomassa iltateetäni puistossa. Eikä kuplassani tärisytä mikään muu kuin Purple Hazen aloitustahdit.

Olen ollut vain Unbothered. Moisturized. Happy. In My Lane. Focused. Flourishing, kuten kuuluisa meemi sanoo.

Olen miettinyt (enkä varmasti ole ensimmäinen joka on miettinyt) johtaako kaikki tämä “julkinen keskustelu” oikeastaan siihen, että ihmiset lopulta itse asiassa vain passivoituvat. Kun keskusteluun osallistuminen tuntuu niin uuvuttavalta ja riskaabelilta, on helpompaa vain olla osallistumatta.

Kysyin tänään itseltäni: olenko minä passivoitunut? Mielestäni en. Toivottavasti en. Haluan yhä tietää ja oppia asioista, niistäkin joihin en osaa ottaa kantaa. On edelleen paljon asioita, joihin suhtaudun intohimoisesti, asioita joita haluan ajaa. Mutta kukaan ei voi ajaa kaikkia asioita, tai olla perillä kaikesta ja valveutunut jokaisen epäkohdan suhteen ja tehdä joka asiassa täydellisesti perusteltuja eettisiä valintoja, vaikka joskus tuntuu että somessa sitä meiltä odotetaan. 

Enkä oikeastaan edes tajua miksi minun pitäisi puhua asioista joista en tiedä mitään – olen oikeasti vain joku random tyyppi joka alkoi alun perin postata nettiin asukuvia turkulaiselta parvekkeelta. 

Täysin vilpittömästi kaikki kunnioitus some-vaikuttajille, jotka ottavat esille yhteiskunnan epäkohtia ja muita ongelmia ja jaksavat käydä sitä keskustelua kaikenlaisten vänkääjienkin kanssa. Ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen. Ehkä olen siihen liian mukavuudenhaluinen, viihdyn liian hyvin täällä omassa kuplassani. Haluan ehkä mieluummin kirjoittaa kirjan tai artikkelin ja sanoa vaan että tässä olis, lukekaa jos huvittaa, heippa! Kävisin ne keskustelut mieluummin viinilasin äärellä kuin erilaisissa inboxeissa.

Ja sitten voisin postailla taas kirjoista ja teestä. Olen ylipäätään miettinyt, että minulle on paljon mielekkäämpää ja luontevampaa yrittää kiinnittää ihmisten huomio siihen mikä kaikki on hyvin kuin siihen, mikä on huonosti, ja olen miettinyt tekeekö se minusta jotenkin vähemmän jalon ihmisen. Haluaisin uskoa, että maailmassa on tilaa ja tilausta kummankinlaisille ihmisille.

Some-tauon myötä olen tajunnut, miten helpottavaa on se, että kaikesta ei tarvitse olla näkemystä tai mielipidettä. Väitän, että se voisi tehdä ihan hyvää aika monille nykyihmisille. (Siinä se nyt tuli – mielipide! Hahaa.)

Luin muuten pari päivää sitten tämän Anni Saukkolan eli Instagramin Lääkäri Annin haastattelun, (jonka äiti lähetti minulle saatesanoilla “ei mitään paineita lukea mutta tää saattais kiinnostaa sua”, koska, kuten sanottua, olen lopettanut uutissivujen seuraamisen.) Pahoittelut, jos artikkelia on puitu some-feedeissänne jo kyllästymiseen asti, minähän en siitä täällä kuplassani tiedä mitään.

Jutussa oli mielestäni erinomaisia pointteja somesta, ja tuntui freesiltä että joku sanoi ne ääneen. Ainoa asia josta olin Saukkolan kanssa eri mieltä oli se, että somesta saisi rahaa vähällä vaivalla – Saukkola itsekin kertoi käyttäneensä päivätöiden jälkeen illat Instagramissa sisällöntuotantoon ja seuraajien viesteihin vastailuun. Sepä se. Voidakseen tienata somella, siellä on oikeasti oltava koko ajan. Seuraajat eivät sitä vaadi, vaan algoritmi. Paine miellyttää algoritmia muuttuu koko ajan kovemmaksi ja sen perässä pysyminen muodostaa työstä paljon suuremman osan kuin vaikka mainospostauksen kuvaaminen. Se on yksi syy, miksi itse usein mietin, haluanko enää olla mukana koko touhussa – tuntuu että somea ei enää pitäisi tehdä ihmisille, vaan algoritmille.

En ole tehnyt mitään päätöksiä somen suhteen, kunhan tässä mietiskelen ja teen huomioita. Sitäkin toivoisin maailmaan enemmän – että saisi vaan ajatella ääneen, ilman että on valmiiksi muotoiltu mielipide ja toimintasuunnitelma. Jokuhan aina toteaa tässä vaiheessa, että ei siellä somessa tarvitse olla, jos se on niin kamalaa. Se on ihan sama kuin sanoisi kenelle tahansa, joka mietiskelee oman työnsä raskaita puolia, että eihän siinä muuta kuin irtisanoudut vaan. Ja jokainen meistä tietää, että se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Sitä paitsi ei some ole pelkästään kamalaa, tietenkään. Rakastan Instassa montaa asiaa, erityisesti sitä miten helppoa sen kautta on tutustua samanhenkisiin ihmisiin varsinkin matkustaessa. On ihanaa, että kun viime viikolla tarvitsin kääntäjää, löysin välittömästi Instan kautta monta loistavaa ehdokasta. Rakastan jakaa kirjavinkkejä, kuten kaiketi tuli jo selväksi, ja kaikkien näiden vuosienkin jälkeen rakastan peilin kautta otettuja suttuisia asukuvia. Tuntuu merkitykselliseltä, kun joku kertoo oikeasti saavansa päivityksistäni iloa tai tukea tai jonkinlaisen uuden ajatuksen.

Mutta en voi olla pistämättä merkille sitä, että kun olen radikaalisti vähemmän somessa tai puhelimella ylipäätään, elämä tuntuu radikaalisti paremmalta. Faktat on faktoi. 

Ehkä on mahdollista olla somessakin oikeasti oma itsensä, ilman painetta siitä että pitäisi olla jotain muuta tai pysyä muiden perässä. Unbothered, moisturized, in my lane. 

En vaan tiedä onko, oikeasti. Ja juuri nyt en halua poistua kuplastani selvittämään. Täällä on niin mukavaa, että kun kuplani lopulta poksahtaa, otan ehkä Hornbyn neuvosta vaarin ja puhallan heti perään toisen. 

Ajatuksia Elämä Matkat

Ajankulusta, rutiineista, macaroneista

26.5.2022

Laskeskelimme jokin aika sitten ystävieni kanssa, että ensimmäisestä Inter-Railistamme tulee kahden vuoden kuluttua kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Tällaiset jutut ravistelevat aina omaa käsitystä ajan ja paikan laeista. Jos O.C.:n ensimmäisestä jaksosta on yhdeksäntoista vuotta ja siitä kammaleidi kamkammaleidi you’re my butterfly sugar baby -biisistä KAKSIKYMMENTÄKOLME, niin miten voi olla mahdollista, että itse olen samassa ajassa vanhentunut mielestäni vain ehkä noin seitsemän vuotta?

(Tarkistin tämän kammaleidi-asian tässä ihan hiljattain, koska se soi pari päivää sitten hotellin uima-altaalla. Ajaton klassikko.)

Mietimme, pitäisikö sitten kahden vuoden päästä lähteä 20-vuotisjuhlainterrailille. Olisiko meistä vielä siihen? 

Ei meistä ehkä olisi enää nukkumaan juna-asemilla ja lentokentillä (siis niin kätevä tapa säästää rahaa) tai keittelemään trangialla marketista ostettua pussipastaa jossain rotterdamilaisessa puistossa (en vieläkään voi uskoa, että raahasimme reilille mukaan trangian. Tai että menimme Amsterdamin sijaan Rotterdamiin). 

No, junamatkailuhan on parasta, ja edellämainitun kaltaiset budjettiratkaisut ovat luonnollisestikin vältettävissä nyt, kun kaikkea elämässä ei ole rahoitettava kahden kuukauden kesätyörahoilla. Mutta yksi asia, johon minusta ei enää myöskään ehkä olisi: se jatkuva paikasta toiseen siirtyminen, tauoton asioiden ja kokemusten jahtaaminen, raivoisa tarve nähdä ja tehdä vuorokaudessa mahdollisimman paljon. 

Emme tainneet viettää yhtä yötä pidempään missään, joskus emme sitäkään. Niin paljon kuolemattoman ihania ja hauskoja muistoja kuin tuolta reissulta onkin, en ole aina edes aivan varma missä maassa mikäkin niistä on tapahtunut!

Täällä Kreetalla ollessani olen tajunnut, että rakastan nykyään eniten sellaista matkustamista, jossa ollaan samaan aikaan matkalla, ja silti tavallaan paikoillaan. Lähes 20 vuoden kokemuksen, herranen aika, mukanaan tuomaa viisautta, voisi sanoa joku.

Hassua kyllä, olen huomannut, että kun olen päästänyt irti siitä ajatuksesta että minun pitäisi ehtiä nähdä ja tehdä mahdollisimman paljon (matkoilla tai elämässä ylipäätään – jälkimmäinen on vielä vaikeaa) myös itselleni tyypillinen kauhu ajan kulumisesta on helpottanut. Aikaa tuntuu olevan enemmän, kun hidastaa vauhtia.

Olen lukenut ja kuullut muilta turisteilta, mitä kaikkea Kreetalla on ”pakko” nähdä, mutta välimatkat ilman omaa autoa ovat pitkiä, ja retki yhdellekin rannalle kahmaisee helposti kokonaisen päivän. 

Kun päätin olla rehellinen itselleni, kuten nykyään yritän aina ja joka tilanteessa, totesin että pysyn paljon mieluummin Rethymnossa kuin lähden katsomaan jotain kuuluisaa rantaa jossa ehkä joskus on jossain tietyssä kohdassa vaaleanpunaista hiekkaa, jos valo osuu siihen oikein ja tuulee tiettyyn suuntaan.

Ranta on varmasti upea, bussissa istuminen ei, ja minulla on täällä ihanat omat kuviot, joista haluan nauttia nyt kun vielä voin. Rakastan sitä, että matkallakin kehittyy rutiineja. Ne ovat kuitenkin aivan erilaisia kuin rutiinit kotona. 

Kreetalla aamurutiinini alkaa sillä, että kurkkaan parvekkeelta kumpaankin suuntaan: vasemmalle nähdäkseni onko hedelmäkauppias jo avannut liikkeensä, ja oikealle nähdäkseni onko lempipöytäni Barrio Caféssa vapaana. Jos on, kiskon äkkiä farkkushortsit ja t-paidan päälle ja kiiruhdan varaamaan kirjoituspaikan appelsiinipuun alta

Aivan, parvekkeeni ei ehkä ollut se valokuvien idyllinen illanistujaispaikka, mutta on siinä puolensa. Sen lisäksi, että siellä on kätevää kuivattaa uikkarit. 

Yksi ensimmäisistä asioista, jonka teen saapuessani mihin tahansa uuteen paikkaan on selvittää, missä on lähin mehubaari. Päivittäinen vihermehu on rutiini, jota rakastan niin paljon, että siitä en mielelläni luovu edes matkalla – siitä tulee vain niin hyvä ja elinvoimainen olo. 

Täältä Kreetalta sellainen onneksi löytyi (se on nimeltään ytimekkäästi Juice Bar) ja toisin kuin Suomessa, päivittäinen vihermehu baarista ei kaada budjettia. Tästäkin syystä rutiinien luominen matkallakin on niin kivaa – sitä voi kokeilla viikon tai parin ajan elää sellaista arkea ja noudattaa sellaisia rutiineja, joihin kotimaassa ei välttämättä olisi varaa tai edes mahdollisuutta (vai houkuttelisiko aamujooga rannalla Suomen marraskuussa?).

Sekin ajatus on muuttunut vuosien varrella, että matkalla pitäisi koko ajan kokea jotain uutta. Itselläni on vielä paljon paikkoja, jotka haluan nähdä, mutta alan myös ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat vuosi toisensa jälkeen samaan pikkukylään lomalle.

Olen nauttinut täällä juuri siitä, että pistäydyn joka aamu siihen samaan kahvilaan tai mehubaariin, jossa tarjoilijat tuntuvat jo melkein kavereilta. Että jos päivään on mahtunut jännitystä, on tutulta tuntuva paikka, johon piipahtaa illan päätteeksi ennen hotellille vetäytymistä. (Etelä-Euroopassa ihanaa: aamukahvinsa voi usein nauttia samalla terassilla kuin yömyssynsä.)

Ja että valtaan aina rannalta sen saman tuolin, jonka olen todennut optimaaliseksi: suora näköyhteys merelle, päähän osuvien jalkapallojen mahdollisuus minimoitu, rentoutumisen mahdollisuus maksimoitu.

Muutama päivä sitten löysin leipomon, joka myy tuoreita macaroneja (kilohinnalla!!). Sitä ennen olin pikkuisen kateellisena huokaillut kaikkia ihania kreetalaisia leipomoita, jotka myyvät jumalaisen näköistä gluteeniherkkua toisensa perään. Niinä aamuina, kun en tule Barrioon kirjoittamaan appelsiinipuun alle, olen ottanut tavaksi ostaa kaksi (tai kolme) macaronia ja niiden seuraksi jääkahvin, ja syödä ne aamupalaksi puistossa tai rannalla. Kotona en juurikaan juo kahvia, saati syö leivonnaisia aamupalaksi, mutta lomalla on lomasäännöt. 

Ja usein, kun olen kävelemässä hotellille takaisin illalliselta, poikkean samaisen leipomon kautta ja tilaan mukaan jättikokoisen kamomillateen hunajalla. Sekin on rutiini, jota rakastan yhtä paljon, olin missä tahansa päin maailmaa – tosin nyt kreetalaisilta olen oppinut, miten teehen laitetaan hunajaa!

Varsin löysin rantein, kuulkaa. Paluuta vanhaan heinältä maistuvaan kamomillateeheni ei ehkä enää ole. 

Rutiineista puhutaan nykyään paljon, ja usein sävy on hiukan sellainen, hmm… miten sen nyt sanoisi. Että rutiinit ovat jotain, jota meidän täytyy kurinalaisesti noudattaa, jotta meistä tulee parempia ja onnellisempia ihmisiä, jotka saavuttavat elämässä tavoitteensa ja unelmansa ja pysyvät terveinä 95-vuotiaiksi asti. Ja tietysti ne ovat myös sitä! 

Täällä Kreetallakin minulla on sellaisia rutiineja, kuten nyt vaikka se vihermehu ja päivittäinen kirjoittaminen. Joinain päivinä nautin kirjoittamisesta valtavasti, toisina mietin Dorothy Parkerin väitettyjä sanoja:

I hate to write, but I enjoy having written.

Sama pätee kai aika moneen asiaan, joita rutiininomaisesti teemme – tai emme tee, vaikka tiedämme että kannattaisi. Juuri siinä hetkessä ne eivät aina tunnu erityisen houkuttelevilta asioilta tehdä, joskus ne tuntuvat jopa suorastaan vastenmielisiltä. Mutta tiedämme, että pitkällä tähtäimellä niiden tekeminen tekee meistä onnellisempia. Eikä aina edes niin pitkälläkään, vaan toisinaan ihan heti kun olemme saaneet ne tehtyä – ajatelkaa vaikka salilla käymistä tai meditointia.

Mutta täällä Kreetalla olen ajatellut, että vaikka lomarutiinit ovat asia sikseen, ehkä kotonakaan jokaisen rutiinin ei tarvitse tähdätä optimaaliseen terveyteen tai tavoitteiden ja unelmien saavuttamiseen tai ihmisenä kasvamiseen.

On aivan ok raivata joka päivä tilaa sille ja tehdä tapa siitä, mikä yksinkertaisesti vain lisää elämään nautintoa.

Sanoo hän, ja upottaa hampaansa jälleen yhteen aamupalamacaroniin.