Pari vuotta sitten päätin lakata odottamasta Kaikkien Aikojen Kesää.

Huomasin lataavani joka vuosi kesälle hirveät odotukset, ja sitten olevani samaan aikaan kauhuissani ajan kulusta (kun oli jo heinäkuu eikä Kaikkien Aikojen Kesä vieläkään ollut alkanut) sekä pettynyt itseeni kun elämä tuntui kesälläkin kuitenkin enimmäkseen… ihan tavalliselta. Hyvältä, toki! Mutta ei mielettömältä.

Annan itselleni anteeksi taipumukseni tällaisiin odotuksiin, kuten annan anteeksi kaikille, jotka ovat kasvaneet Suomessa. Kun suurimman osan vuodesta sää on surkea ja ihmiset hiljaisia jurottajia, on ymmärrettävää, että alamme rakentaa kaiken kesän varaan. Kesällä on ihanaa, kesällä juhlitaan, kesällä nauretaan, kesällä tutustutaan uusiin ihmisiin, kesällä antaudutaan spontaaneille seikkailuille.

Useimpina kesinä ainakin jotain tämänsuuntaista onkin tapahtunut, mutta harvemmin aivan siinä mittakaavassa kuin olin odottanut. Salaa toivoin aina, että (Sisko Savonlahden sanoin) ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. 

Pari vuotta sitten päätin tietoisesti lakata lataamasta kesään liikaa odotuksia. Tai ehkä pikemminkin päätin alkaa uskoa, että elämä voi muuttua myös lokakuussa. Toisin kuin ympäristö antaisi olettaa, vastaantulijoille voi hymyillä myös tammikuussa, ja spontaanin seikkailun mahdollisuus itää niissäkin hetkissä, kun jalassa on sandaalien sijaan saappaat.

Kaikki on kiinni asenteesta, mutta usein me Suomessa olemme omaksuneet sellaisen ajatuksen, että vain kesällä voi olla oikeasti elossa. Vain kesällä voi tapahtua kaikkea ihmeellistä ja ihanaa. Vain pimeässä kasvaneet ajattelevat, että aurinkosella säällä ei saa olla sisällä.

Siksi tietysti kesään alkaa kasaantua hirvittävästi paineita. Jos koko vuoden seikkailu- ja kauneus- ja ihanuus- ja lämpö- ja aurinko- ja vieraille ihmisille puhumisen kiintiö on täytettävä parissa kuukaudessa, alkaahan siinä olla kiireen ja hädän tuntua. Eipä ole yksi eikä kaksi tuttavaa, jotka ovat viime päivinä huudahtaneet pienoista pakokauhua äänessään: en voi uskoa, että kesäkuu on kohta jo ohi!

No, se että olen päättänyt jotakin, ei tietenkään tarkoita, että aina onnistuisin siinä. Viime viikolla kaaduin lenkkeillessä melko pahasti, minkä ansiosta minulla on nyt musta silmä, suupieli halki ja valtavat ruhjeet molemmissa säärissä.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti: kesä on pilalla! Juuri nythän minun piti tehdä kaikkea ihanaa ja näyttää upealta ja käydä liehumassa kaupungilla ja mennä treffeille ja tutustua uusiin ihmisiin ja rakastua ja mainitsinko jo että ajattelin näyttää upealta uudessa kesämekossani?

Arvatkaa, kuinka paljon tekee mieli lähteä treffeille, kun on musta silmä? Ei tee mieli lähteä edes lähikauppaan ostamaan kahvimaitoa.

Joten olen ollut omissa oloissani. Tehnyt pitkiä kävelyretkiä metsässä ja juonut kahvia termarista mättäillä ja lukenut puiden alla ja luuhannut kotona (kyllä, myös aurinkoisina päivinä). Ja kaiken kivun ja harmituksen ja turvotuksen ja mustelmien ja jäägeelipussien keskellä joudun myöntämään, että taas kerran tämäkin epäonni oli siunaus valepuvussa. 

Vasta vetäytymisen myötä tajusin, että juuri tätä olen kiperästi tarvinnut: omaa aikaa, omien ajatusteni kanssa. Vapautumista ihan kaikenlaisista odotuksista – muiden odotuksista, mutta ennen kaikkea omistani. Ne ovat aina ankarimmat, niissä on aina kovimmat panokset ja tiukimmat deadlinet.

Musta silmä tuli muistuttamaan kahdestakin tärkeästä asiasta. Ensinnäkin siitä, että minun elämässäni on nyt selvästi aika hienoiselle vetäytymiselle. Olen ollut kaikenlaisten asioiden ja energioiden vietävänä. Nyt on aika palata tukevasti omalle maankamaralle, kuuntelemaan omaa itseään ja miettimään tarkasti, mihin suuntaan haluan seuraavaksi lähteä. On tuntunut hyvältä ja tärkeältä viettää aikaa ilman kiirettä ihan vain itsensä kanssa, seurata omia impulsseja, kirjoittaa ajatuksia päiväkirjaan, kävellä loputtomiin, hiljentää kaikki ulkoinen meteli.

Toisekseen, uskon, että tälläkin töytäisyllä elämä haluaa muistuttaa minua siitä, mihin minun on kaikkein vaikeinta uskoa: sinulla on aikaa. Ei ole liian myöhästä. Mikään juna ei ole vielä mennyt.

Vuodessa on 365 päivää, ja jokaisena niistä voi tapahtua jotain ihmeellistä ja ihanaa.