Ajatuksia Elämä

Metelin tuolla puolen odottaa unelma

15.8.2023

Havahduin alkukesästä siihen, etten enää kuullut omia ajatuksiani. Kuulin kyllä kaikenlaisia ajatuksia, koko ajan, mutta en enää tiennyt mitkä niistä olivat oikeasti minun ja mitkä soluttautuneet päähäni Inception-tyyliin. Päätin siis pitää taukoa muiden ajatuksista ja mielipiteistä. Lopetin uutisten lukemisen ja otin etäisyyttä someen.

Ah, mikä rauha.

Puutarhaunelmoimassa Paddaisilla, kuvasta kiitos Nata

Tuntui vapauttavalta olla tietämätön päivän viimeisimmistä kohuista ja riidoista. Olo muuttui yllättävän seesteiseksi, kun joku ei jatkuvasti kuiskutellut korvaani miten voisin tehokkaammin hoitaa hiuksiani, lihaskuntoani tai rikkinäistä kiintymyssuhdettani. Ylipäätään: mitä kaikkea voisin koko ajan olla itsessäni korjaamassa tai optimoimassa.

Tässähän voisi nyt vaikka muiden tekemisten sijaan ajatella omia unelmiaan, tuumasin yhtenä aamuna. Ja sitten… hetkinen. Mitäs unelmia minulla olikaan? Tajusin, että en ollut pitkään aikaan unelmoinut mistään.

Muistan kohdanneeni tämän ilmiön aikaisemminkin.

Kulunutta vuotta voisi kuvailla monilla sanoilla, mutta yksikään niistä ei olisi rauhallinen tai seesteinen. Kun en muista vaalia omaa tilaani, sitä rauhaa ja pientä etäisyyttä joka vaaditaan oman sisäisen ääneni kuulemiseen, se ääni alkaa vaimeta. En enää kuule sitä, kuulen vain ympärillä pauhaavan melun ja loputtomien mielipiteiden ja näkemysten virran. Ja sitten unelmatkin ottavat hatkat, nehän ovat oikeastaan vain oman sisäisen äänen jatke tai yksi muoto.

Unelmat eivät kerta kaikkiaan osaa olla olemassa siellä, missä on liikaa meteliä, huutoa, jatkuvaa kilkatusta ja tärinää. (Tuntuuko muista siltä, että nykyihmisen tai ainakin nykykaupunkilaisen elämä on toisinaan yhtä kilkatusta ja tärinää?) 

Martha Beck totesi joskus, että ihmisellä on tärkeää olla unelmia, sillä ilman omia unelmia alkaa unelmoida vain siitä mitä ympäröivä kulttuuri pitää tavoittelemisen arvoisena. Olen itsekin huomannut, että ilman unelmiani ajaudun välittämään asioista, joilla ei todellisuudessa ole minulle mitään väliä.

Unelmat auttavat pitämään kirkkaana sen, mitä kohti haluaa kulkea, millaista elämää oikeastaan haluaa elää… vaikka ne eivät koskaan toteutuisikaan.

Ilman unelmia minusta tulee ajelehtija. Ei ajelehtija sellaisella ihanalla tavalla kuin kaarnanpala, joka kulkee virran mukana jossain kirpakan raikkaassa tunturipurossa, vaan ennemminkin kuin muovipussi, jota tuuli riepottelee liikenneruuhkassa tööttäilevien autojen keskellä.

Koska olen ollut tilanteessa aikaisemminkin, muistin onneksi, että on olemassa tietty protokolla, jolla unelman saa houkuteltua esiin.

Ensinnäkään, unelmaa on turha yrittää saada kiinni pähkäilemällä mielen tasolla, mikä se voisi olla. Sen sijaan on vain julistettava olevansa avoin uusille unelmille ja luotettava siihen, että ne näyttäytyvät kyllä ajallaan.

Sitten on vähennettävä elämästä asioita jotka aiheuttavat kilkatusta ja tärinää (omalla kohdallani niitä ovat ilmiselvästi uutiset, some ja netti, ylipäätään kaikki elektronisena hohtavat ruudut).

On tehtävä kaikkea – mitä tahansa – mikä tuntuu hauskalta tai herättää uteliaisuuden, vaikka ei osaisi selittää miksi. Etenkin jos ei osaa selittää miksi.

Ei mennyt kauaakaan, kun kohdalleni ilmestyi erään asiakkaan projekti, joka liittyi puutarhaan. Sitä puuhastellessani minulle tuli selkeä, rauhallisella tavalla painava ajatus: tätä minä haluan. En sitten joskus eläkkeellä, vaan pian.

Haluan oman pienen plänttini jossain! Haluan kasvattaa jotain, tehdä asioita käsilläni ja kehollani. Vähemmän ruutuaikaa, enemmän multa-aikaa. Haluan avata oven aamulla, hengittää raitista ilmaa, kävellä paljain jaloin nyppimään kuivia lehtiä kuistilla olevasta hortensiasta ja istua sen seuraksi aamuteelle. Haluan tuntea pihapiirini linnut ja keskustella niiden enkä möykkäävien nettihuutelijoiden kanssa. Haluan söpön englantilaistyylisen potting shedin ja kuistin, jossa tarjoilen vieraille jääteetä. Haluan puutarhaani paljon vieraita ja sopivasti juhlia.

Unelman löytäminen elähdyttää, virkistää ja energisoi. Se tuntuu yksinkertaisesti ihanalta, vähän siltä kuin olisi uusi ihastus. I’m in love with my future, kuten Billie Eilish laulaa.

Yritän aina unelmien kohdalla muistaa kysyä itseltäni: millä tavoilla voisin elää unelmaani jo nyt? Se on aina mahdollista vähintäänkin jollain ihan pienellä tavalla.

Ostin kotimatkalla ruokakaupasta ison ruusupuskan ja torilta kimpun auringonkukkia. Päätin, että tästedes työpöydälläni on aina rehevä kukkakimppu muistuttamassa minua unelmastani. (Sen lähemmäksi puutarhaa kerrostalossa keskellä kaupunkia ei oikein pääse, jos kämppiksenä sattuu vieläpä olemaan kissa, joka on aavistuksen liian kiinnostunut viherkasveista.)

Hoidin ja nypin kimppuja, vaihdoin kukille vettä, tervehdin niitä joka aamu. Join niiden seurassa aamuteetä.

Hauskaa on huomata, aina vain, että kun oma sisäinen suunta on kirkas, maailma alkaa jotenkin vain taipua sitä kohti. Joudun luultavasti odottamaan puutarhaani vielä muutaman vuoden (vaikka eihän sitä koskaan tiedä), mutta elämä on alkanut tarjoilla pieniä maistiaisia unelmastani ja muistutuksia siitä, että se kannattaa pitää elossa:

– Sain sisustaa eräälle asiakkaalle kasvihuoneen. 

– Löysin kirppikseltä ihanan sisustuskirjan 2000-luvun alusta. Sen nimin on Unelmien piilopaikat ja siinä esitellään maalaistaloja ja puutarhoja eri puolilta maailmaa. 

– Ystävä kutsui minut avecikseen pop up -ravintolaan Paddaisten kartanoon, jossa vaeltelimme puutarhassa ja söimme kartanon oman kasvimaan sadosta tehtyjä herkkuja vanhassa orangerissa. Porkkanoiden lisäksi napsin ideoita omaan tulevaan puutarhaani. 

– Luin Katherine Mayn esseekokoelman Enchantment, jossa pohditaan sitä miten 2020-luvun ihminen voisi uudelleen lumoutua elämästä tässä ahdistuneessa maailmassa (kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, jonka tarvitsin nyt). Kaikki Mayn esimerkit liittyivät jollain tavalla luontoon, missään ei yllättäen kehotettu istumaan enemmän sisällä, viettämään enemmän aikaa liikenneruuhkissa ja selaamaan enemmän puhelinta. 

Sitä kohti siis! Yksi ruusu ja auringonkukka kerrallaan.

Ajatuksia Elämä

Maljani on ylitsepursuava

20.6.2023

Sain viikonloppuna uutisia, joilla on iso merkitys taloudelliselle tilanteelleni. Yrittäjänä leipäni on toki aina ollut epävarma, mutta tästä eteenpäin ollaan vieläkin enemmän niin sanotusti jännän äärellä.

Ahdistihan se. Ensimmäinen katastrofiajatus: joudunko myymään kotini, juuri kun löysin sen? Onko tämä nyt kaiken loppu? (Minkä kaiken, en edes tiedä. Ehkä elämän sellaisena kuin tiedän sen, tai sellaisena joksi olin kuvitellut sen tulevan.)

Voivottelua, kauhukuvien maalailua, pari itkuista tekstiviestiä.

En oikein tiennyt mitä tehdä, joten tein saman mitä teen aina silloin, kun en tiedä mitä tehdä: menin kahville.

(Tätä vinkkiä ei taida löytyä yhdestäkään taloudenhoito- ja säästöoppaasta.)

Tuijotin vesilasiini ja mietin mitä tehdä. Tuijotin ravintolan ikkunasta näkyvää merta ja mietin mitä tehdä. Tuijotin miten vesi osui rannan kiviin, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Tuijotettuani sitä siunattua kiveä aika pitkään kuulin yhtäkkiä sisältäni rauhallisen toteavan äänen: muistatko, tähän on helppo muistisääntö. Mitä me tehdään, kun ei voida tehdä mitään? Antaudu, antaudu, antaudu.

Helpotus hulahti ylitseni. Niinhän se menikin! Ei tarvitse, eikä voi, järjestää ja hoitaa ja ratkaista kaikkea itse. Ei tarvitse, eikä voi, nähdä tulevaisuuteen ja tietää miten tässä käy.

Juuri nyt, just tässä hetkessä, ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nostaa kädet pystyyn, ottaa huikka kahvia ja antautua, antautua, antautua. Elämän vietäväksi. Lisätehtävänä voi pyytää, että seuraisipa tästä jotain entistä parempaa, mutta sekään ei ole pakollista.

Ja koska toisinaan elämä on koomista vuoropuhelua kosmoksen kanssa, sillä hetkellä ravintolan kajareista alkoi soida se Lenny Kravitzin biisi:

baby it ain’t over ’til it’s over

It ain’t over, baby! Taputin mielessäni itseäni olalle. Kaikki järjestyy.

Noustuani pöydästä näin asiat vähän uusin silmin. Meitä kaikkia ympäröi juuri nyt valtava rikkaus. Meri kimmeltää ja kaikkialla kukkii – tienvarsilla, puistoissa, pihoissa. Jumalaiset tuoksut, sellaiset joita maailman kalleimmat parfyymit yrittävät turhaan jäljitellä, kantautuvat nenääni kun olen viemässä roskia: auringon paahtamat syreenit ja kurtturuusut, tuomenkukat.

Meressä tai järvessä uiminen on maailman metropoleissa luksusta josta moni vain haaveilee, mutta meille se on mahdollista koska tahansa. Puistossa lukeminen, kallioilla makoilu – ei maksa mitään. Maljani on ylitsevuotava, kuten kuuluu eräs raamatullinen lempisitaattini.

Maljoista puheenollen – löysin viime viikolla kirpputorilta kahdella eurolla upean jalallisen maljan. Se on heppoista keramiikkaa ja varmaan joskus ostettu jostain etelän matkamuistomyymälästä, ei siis mitään laatuposliinia, mutta minusta se on u p e a.

Rakensin kahden euron löydöstäni oman yltäkylläisyyden alttarini. Täytän sen tuoreilla persikoilla, aprikooseilla ja kirsikoilla, joita napsin aina ohi kulkiessani. Mikä tuntuisikaan suuremmalta ylellisyydeltä? Sarjakuvissakin todellisen luksuksen mittari on se, että vähäpukeiset palvelijat tarjoilevat viinirypäleitä suoraan suuhun. Joku saattaisi painottaa tässä esimerkissä vähäpukeisia palvelijoita, itse olen aina muistanut ennen kaikkea viinirypäleet.

Päätin, että ehdin olla huolissani syksylläkin. Juuri nyt aion sen sijaan nauttia kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, jota lyhyt kesä tarjoaa. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en voi tietää. Mutta kuten kuvasta näkyy, juuri nyt maljani on ylitsepursuava.

(PS. Aihetta sivuten: Asioita joista tulee rikas olo)

Koti

Kesäyön unet

13.6.2023

kaupallinen yhteistyö Familon

Ajattelen, että kodinhoitoon voi suhtautua ainakin kahdella tavalla. Askareet voi nähdä sarjana loputtomia tehtäviä, jotka vain täytyy tehdä, mutta itselleni on paljon mielekkäämpää nähdä ne rutiineina ja rituaaleina, joilla on oma roolinsa päivien virrassa.

Sängyn petaaminen aamulla on rutiini, joka lähtee heti aamusta ohjaamaan päivää oikeille raiteille. Iltarutiinini, johon kuuluu päivän aikana hujan hajan jääneiden tavaroiden laittaminen takaisin paikoilleen ja keittiön siivoaminen, on puolestaan ankkuri, joka päättää jokaisen päivän johonkin konkreettiseen. Olipa päivä ollut millainen tai miten kaoottinen tahansa, jokaisen illan päätteeksi saan oman pienen kolkkani universumissa järjestykseen – ja saan aloittaa seuraavan päivän (kirjaimellisesti!) puhtaalta pöydältä.

Kun ajattelen kodin päivittäistä järjestelyä näin, se muuttuu tylsästä kotityöstä joksikin arvokkaaksi, jopa rakkaaksi.

Sitten on kotiaskareita, jotka liittyvät sesonkien ja kausien muutoksiin: muutot, kevätsiivoukset, kodin koristelu jouluun ja toisaalta sen riisuminen joulukoristeista, kesämekkojen pakkaaminen piiloon ja talvitakkien hakeminen varastosta…

Arkiaskareiden pyörittäminen saattaa joskus tuntua loputtomalta sarjalta järjettömyyttä (tiskasin nämä tiskit eilen ja nyt ne ovat taas likaiset?!), mutta juuri tuollaisia siirtymiä markkeeraavia kodinhoitotapahtumia rakastan. Ne ovat ritualistisia, niissä on jotain juhlallista. 

Ne ovat konkreettisia merkkejä siitä, että asiat alkavat ja tulevat päätökseen, muuttavat muotoaan, lähtevät ja palaavat takaisin. En kestäisi elämää ilman ajatusta siitä, että se on alati muuttuva sarja vaihtuvia kausia, jossa kaikki on jatkuvassa liikkeessä.

Tärkeä, juhlallinen tapahtuma tänään: ostin kesän ensimmäiset kirsikat.

Haluan tietoisesti nauttia luonnon, kalenterin ja oman sisäisen maailmani eri kausista, huomata sen mikä niissä on erityistä, ja päästää irti kun aika on. Siirtymäriitit, esineet ja askareet auttavat pysähtymään tällaisten ajatusten ääreen.

Keväällä ikkunoita pestessäni pyyhin kirjaimellisesti pois menneen talven lumet ja pölyt, toivotan tervetulleeksi uuden valon. Kesämekkoja varastoon viikatessa ajatukset kääntyvät kuin itsestään kaikkiin niihin asioihin, joita koin, paikkoihin, joissa kävin ja ihmisiin, joita tapasin ne mekot päälläni. 

Aina kesän ja talven kynnyksellä laitan taakse jäävän sesongin vaatteet ja kengät varastoon ja haen tilalle alkavaan sesonkiin sopivat. Saatan tehdä pieniä muutoksia myös sisustukseen. Keväällä kaipaan enemmän väriä ja vähemmän tavaraa, joten vien kynttilöitä, vilttejä, sohvatyynyjä ja koriste-esineitä varastoon, kun taas syksyn pimetessä haen ne takaisin.

Vaihdan myös petivaatteet sesongin mukaan. Talvella käytän muhkeita, paksuja untuvapeittoja, kesäksi vaihdan ohuet ja viileämmät. Nukun itse kaikkein mieluiten rapsakoissa puuvillalakanoissa, mutta kesäksi vaihdan pellavalakanoihin. Pellava on nimittäin luontaisesti antibakteerinen materiaali, jolla on hyvä kyky imeä itseensä kosteutta, joten kuumina kesäöinä se pitää nukkujan paremmin viileänä ja raikkaana. (Näistä samoista syistä pukeudumme pellavavaatteisiinkin juuri kesäisin.)  

Pellavatyynyliinat sävyssä salvia, pussilakanat sävyssä taivas. Kylpytakin sävy on laventeli.

Siirtymärituaaleihini kuuluu aina paitsi tulevan sesongin toivottaminen tervetulleeksi, myös vanhan hyvästely. Huollan talvineuleet ja saappaat ennen kuin pakkaan ne odottamaan seuraavaa syksyä, pesen peitot ennen kuin vaihdan tilalle ohuemmat tai paksummat.

Tiesittehän, että peitot ja tyynyt voi mainiosti pestä ihan itse kotona omassa pesukoneessa? Ja kannattaakin! Kerran tai pari vuodessa on hyvä tahti. Itse pesen peitot aina 60 asteessa. Untuvapeitoille käytän villapesuainetta, koska se säilyttää myös untuvassa olevan luonnollisen rasvan. Peittoja ja tyynyjä pestessä kannattaa käyttää vähemmän pesuainetta kuin tavallisesti.

Erittäin tärkeää on varmistaa että peitot ja tyynyt ovat täysin kuivuneet ennen niiden pakkaamista varastoon. Untuvapeitot ja -tyynyt kannattaa lisäksi pöyhiä huolellisesti kuivattamisen jälkeen. (Lisää vinkkejä petivaatteiden huoltoon ja pesuun löytyy esimerkiksi Familonin sivuilta.) 

Itse en ole koskaan osannut kuumimpinakaan kesäöinä nukkua ilman peittoa tai pelkällä pussilakanalla – tarvitsen oikean peiton turvakapselin!

Kesällä vaihdan untuvat Familonin Cool Light -peittoon ja Cool-tyynyyn. Molemmat on nimenomaan suunniteltu pitämään nukkuja yöllä viileänä. Ne ovat siis täydelliset kesäpetivaatteiksi, mutta varmasti sopisivat talvellakin niille, jotka nukkuvat parhaiten viileässä. 

Olen aina käyttänyt pelkästään valkoisia lakanoita, joskus aivan villille hulluttelupäälle sattuessani beigejä. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että värikkäät petaukset ovat alkaneet kiinnostaa. (Värien kanssa käy näemmä niin, että mitä enemmän niitä kotiinsa päästää, sitä enemmän niitä himoitsee – kaikki alkoi siitä kun päätin, että uuteen kotiini ei tule valkoisia seiniä.) 

Olen varovaisesti innostunut paitsi värikkäistä lakanoista, myös monivärisistä petauksista. Kuka tietää – kenties jonain päivänä nukun vielä kuosillisissa lakanoissa?!

Tähän kesäyön petaukseeni valitsin Familonin pellavalakanoista kaksi uutta sävyä, vaaleansinisen taivaan ja vihreän salvian. Molemmat ovat hurmaavia kesäsävyjä ja voisin kuvitella että ne sopisivat myös mökille kuin vihta juhannussaunaan.

Jättityynytkin saivat kesäpetaukseen pellavatyynyliinat, tutussa ja turvallisessa valkoisen sävyssä, joka raikastaa kivasti salvianvihreää.

Jos haluat pellavalakanat sulostuttamaan omia kesäyön uniasi, kurkkaa arvonta Instagramistani (@eevakolu), jossa voit voittaa kaksi pellavalakanasettiä haluamassasi värissä. Osallistumisaikaa on 20.6.2023 asti.

Ja jos kotiin tai mökille on muita hyvän unen tai vaikka saunatekstiilien tarpeita, kannattaa vilkaista Familonin kesäaleen.

Toivon kauniita, viileitä unia ja syreenin tuoksua kaikkien viikkoon!