Puskista

Palasin juuri kotiin. Nyt niiskutan ja köhin viltin alla, kuten aina pitkän lennon jälkeen. Kaikki niksit ovat käytössä, mutta kuiva lentokoneilma, pöpöt ja pitkä matka ilman unta ottavat lopulta aina matkalaisesta erävoiton.

Mutta kun suljen silmät, olen vielä hetken jossain muualla, siellä missä aurinko paahtaa otsaan punaisen läikän ja sirkat sirittävät korviahuumaavan kovaa.

Viime viikolla pakkasimme nelivetoauton ja ajoimme Kafuen kansallispuistoon. Elämäni ensimmäinen safari.

Moni asia oli kuin niistä seikkailukirjoista, joita lapsena luin: matka veneellä pitkin jokea majoituspaikkaan, joka sijaitsi keskellä puskaa. Kenttätuolit ja hyttysverkot. Ihmisten paahtunut iho, safarihatut ja khakinväriset shortsit. Moni asia lienee muuttunut Hemingwayn ja Blixenin safareista, mutta yksi on ja pysyy: safari on elämäntapa, joka vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä. Alan todella, todella ymmärtää miksi.

Näimme villejä norsuja, pahkasikoja, paviaaneja ja antilooppeja. Keskellä tietä vastassa oli iso lauma leikkisiä, koomisen isokorvaisia villikoiria – kuulemma harvinaisia, meillä kävi tuuri.

Safariautossa oli käärme. Työnsin sen tyynesti pois kyydistä – tätä, hyvät ystävät, on mielenrauha.

Meloimme joella karkuun virtahepoja – olkoonkin, että uhka ei ollut ehkä kovin todellinen. (Toisinaan ne kuulemma haukkaavat palasia kanooteista ja tönivät niitä kumoon. Silloin on tärkeää uida rantaa kohti, sillä virtahevot eivät ole erityisen fiksuja ja jatkavat veneen tuhoamista, eivät soutajan. But you better hope there are no crocodiles in the water, huomautti opas kun kohautin olkiani että eihän tässä sitten mitään.)

Seuraavana päivänä näimme joenpenkalla köllöttelevän krokotiilin ja ihmeellisiä lintuja, joilla oli pitkät jalat ja yhtä pitkä nokka. Illalla keräännyimme leiritulen ääreen, kuusi toisilleen aiemmin tuntematonta. Sekin oli ihan niinkuin niistä seikkailukirjoista, paitsi että kukaan ei kertonut metsästysjuttuja eikä juonut liikaa giniä.

Opas vaati saada saattaa jokaisen telttaan – sometimes we do run into lions here.

Villi luonto ei suinkaan jäänyt teltan oven taakse. Minua vastassa oli dilemma: sänkyni yläpuolella hyttysverkossa roikkui jättiläismäinen, mahdollisesti myrkyllinen tuhatjalkainen. Kopauttaako se alas ja ottaa riski, että tuhatjalkainen putoaa keskelle sänkyä? Vai jättääkö paikoilleen ja riskeerata, että löytää sen aamulla suustaan? (Lopulta päädyin siihen, että tuhatjalkainen sai pitää nukkumapaikkansa ja minä vaihdoin omaani. Aamulla herätessäni tuhatjalkainen oli kadonnut. En halua miettiä, minne.)

Sammutin yölampun – kävi aurinkoenergialla, sitä polttoainetta Sambiassa riittää – ja odotin, että silmät tottuisivat pimeyteen. Odotin lisää. Eivät tottuneet. En ole koskaan kohdannut sellaista pimeyttä. Liikuttelin etusormeani silmieni edessä, enkä erottanut sen ääriviivoja edes silloin kun se hipoi jo nenääni. Tähtitaivas oli kirkkaampi kuin koskaan näkemäni – tein mielessäni merkinnän, että olisi jo korkea aika opetella tunnistamaan jotain muutakin kuin otava. Keskellä yötä heräsin virtahevon hirnuntaan.

Jotkut paikat tuntuvat päässä, toiset sydämessä. Afrikka tuntui vatsassa ja jalkapohjissa. (Sillä kyllä, minulle tämä matka oli yhdellä tasolla matka Sambiaan ja toisella, paljon henkilökohtaisemmalla tasolla nimenomaan matka Afrikkaan – sinä voit ärsyyntyä siitä ilmaisusta tai et. Ehkä joku jopa ymmärtää tasan tarkkaan, mitä tarkoitan.)

Yhtenä iltana ajoimme seudun ainoalle korkealle paikalle katsomaan auringonlaskua. Istuin yksin tila-auton lavalla, kääriydyin värikkääseen huiviin piiloon tsetse-kärpäsiltä – ne rakastavat mustaa ja sinistä, kuten minäkin. Annoin puiden lehtien hipoa naamaa. Tunsin samaan aikaan lapsekasta riemua ja kummallista eheyttä. Ihan kuin jokin pieni hukassa ollut pala sisälläni, jonka puuttumisesta en edes ollut aiemmin ollut tietoinen, olisi löytänyt oikeaan paikkaan. Tunne tuli salaa ja yllättäen (kirjaimellisesti puskista), en koskaan aiemmin ollut haikaillut puskiin, savanneille tai viidakkoon – meri ja rannikko oli aina se minun juttuni.

Punaisesta maaperästä alkoi kurotella juuria, ne kasvoivat kiinni jalkapohjiin ja säteilivät lämpöään ja painoaan vatsanpohjaan, sellaisella tasapainottavalla tavalla kuin kuumailmapallon koriin kiinnitetään hiekkasäkkejä, jottei se lähde holtittomasti lentoon. (Ja silti se lentää.)

Jättiläismäinen tulipallo painui horisontin taa ja alkoi tulla pimeä. Oppaat alkoivat nopeasti pakkailla tavaroitamme kasaan. Oli meidän aikamme vetäytyä telttoihin ja tehdä tilaa niille, jotka liikkuvat yössä meitä ketterämmin.

Löysin leirimme kirjahyllystä kirjan, jossa kerrottiin erilaisista safaripaikoista ja ihmisistä niiden takana. Tony Church -niminen safariopas luonnehti savannien viehätystä näin:

”…the dust of Africa seeps into your body and a bond is reborn. I call it ’genetic memory’ and it’s one of the most powerful sensations you can ever experience.”

Olin tuntenut heti ensimmäisistä hetkistäni puskien keskellä sen, mistä herra Church puhuu. A bond is reborn. Ehkä olen käynyt siellä entisessä elämässäni tai ehkä maaperän tomussa on jotain, joka koskettaa sitä paikkaa sielussa, jonne on koodattu koti – tiedemiesten mukaan me kaikki olemme kotoisin jostain päin Afrikkaa. Ehkä täydellinen pimeys muistuttaa meitä äidin kohdusta. Tai ehkä kaikki se villi luonto vain saa meidät palaamaan hetkellisesti johonkin alkuperäiseen ja turmelemattomaan.

En tiedä, mutta sen tiedän, että jokin sisälläni liikahti eikä se ole luisunut takaisin vanhalle paikalleen sen jälkeen.

Ei edes nyt, kun naputtelen tätä tuhansien kilometrien päässä helsinkiläisen kerrostalon keittiössä, missä ei tarvitse naksauttaa lamppua päälle. Täällä kaupungin valot pitävät huolen siitä, ettei koskaan ole oikeasti pimeää.