Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Galerie Forsblomilla Heikki Marilan maalauksia (näyttely on muuten nyt viimeistä viikonloppua esillä, joten menkää hyvät ihmiset, menkää!). Aivan ensimmäinen ajatukseni maalauksista oli: Marie Antoinetten sohva. Vaikka Marilan maalaukset ovat täysin abstrakteja, värimaailma on kuin suoraan rokokooajan kankaasta. Sellaisesta, jolla olisi voitu verhoilla Marie Antoinetten sohva.
Mieleeni palasivat muutamaa kuukautta aiemmin näkemäni Emma Helteen keramiikkaveistokset, joista menin pikkuisen sekaisin. Niissäkin oli minusta selviä viittauksia rokokoohon.
Heikki Marila: maalaus sarjasta B2, 2018. Kuva: Galerie Forsblom
Nyt viimeisimpänä kävin katsomassa Didrichsenillä Karoliina Hellbergin näyttelyn. Olin paikalla heti tiedotustilaisuudessa, koska olen suuri Hellberg-fani. Hänen maalauksensa puhuvat minulle monilla eri tasoilla.
Toisaalta ne ovat minusta jännittäviä mysteerejä, vähän kuin karttoja jonkun ihmisen sielunelämään. (Ajattelen usein, että Hellbergin runsaasti yksityiskohtia ja esineitä sisältävät maalaukset ovat muotokuvia ilman ihmistä itseään – esineet paljastavat, tilat kertovat.)
Esineistö viittaa usein menneeseen aikaan, mutta maalaukset ovat niin liikkeessä ja elossa että ne tuntuvat aina kuvaavan tilannetta, joka on meneillään parhaillaan. Kuin nopeasti pauselle pistetty videopätkä. Juuri hetki sitten on tapahtunut jotain ja ehkä ihan kohta alkaa taas tapahtua. Mutta mitä…
Ja toisaalta Hellbergin maalauksissa on jotain niin niin niin minulle tuttua, että ne aina liikuttavat jotain tosi salaista paikkaa minussa. Näen niissä sen puolen minusta joka ei ole oikein koskaan saanut olla täysin estoitta olemassa tai näkyä, se joka sisimmässään tietää että kukat ja tytöt ja kauniit asiat ja tyttöjen ajatukset ovat tärkeitä vaikka onkin koko elämänsä saanut kuulla muuta.
Kun katson Hellbergin töitä, tulen itse nähdyksi. Se on harvinaista ja se on sitä, mitä taide voi ihmeellisimmillään olla.
Unelmani on jonain päivänä hankkia kotiini Karoliina Hellbergin työ. Aloitin nyt ostamalla kaksi postikorttia Didrichsenin museokaupasta.
Karoliina Hellberg: Papukaijatulppaanit, 2018. Kuva: Didrichsenin taidemuseo
Hellbergin näyttelyssä oli monta työtä, jotka veivät jälleen mieleni rokokoohon. Olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun kun yksi kulttuuritoimittaja otti puheeksi Hellbergin töiden rokokoo-viittaukset ja Heikki Marilan maalaukset ja mietti, että miksiköhän tämä aihe nousee nyt esiin suomalaisessa taiteessa.
Niinpä! Ja minähän en koskaan anna olla jos jokin asia tai aihe näyttää pulpahtelevan esille siellä sun täällä, vaativan huomiotani. Sitä voisi pitää sattumana, mutta alan aina miettiä, miksi tämä asia vaatii huomiota juuri nyt. (“There are only two ways to live your life. One is as though nothing is a miracle, the other is as though everything is” – ehkä Albert Einsteinin sitaatti, luultavasti ei. Silti totta.)
Emma Helle: Ça Tombe Bien, 2018. Kuva: Galerie Forsblom
Joten heti kun pääsin kotiin, aloin perehtyä rokokoohon ja opin esimerkiksi seuraavan asian:
koko termi rokokoo on keksitty vasta jälkeenpäin 1800-luvulla, kuvaamaan nimenomaan muodista mennyttä ja huonoa makua kuvaavaa sisustusta ja tyyliä.
(Rokokoo-ajalle ominaiset teatraaliset, suorastaan överit koristelut tunnetaan nimellä rocaille, ja sana rococo oli tästä humoristinen väännös.)
Minusta tuo oli aivan riemastuttava ajatus! Ehkä se mitä tämä Instagram-aika tosiaan kaipaa on pikkuisen enemmän huonoa makua ja krumeluuria, pieniä säröjä loppuunsa hiottuun ja tyylipuhtaaseen estetiikkaan.
Säröttömässä tyylikkyydessä on nimittäin se ongelma, että se saattaa joskus alkaa tuntua kovin… vakavalta.
Ja oli aika mikä tahansa, 1700-luku tai vuosi 2019, on harvoin jos koskaan hyvä idea ottaa mitään kamalan vakavasti.
Eläköön rokokoo!
Heikki Marilan näyttely 10.2. asti Helsingin Galerie Forsblomilla.
Karoliina Hellbergin näyttely 5.5. asti Didrichsenin taidemuseossa.
