Sain viime viikolla Instagramin kautta seuraajaltani viestin, jossa toivottiin että kertoisin miten olen selvinnyt pettymyksistä. Viestin lähettäjälle oli nimittäin käynyt kuten minulle kävi viime vuonna: unelmien koti oli löytynyt, kaupat tehty… ja viime hetkellä asunto olikin mennyt jollekulle toiselle.

Kuinka ollakaan, itsekin olin juuri kohdannut kolahduksen. Minun oli juuri silloin tarkoitus olla Tukholmassa vapahtajani Beyoncén maailmankiertueen avajaiskonsertissa, mutta reissu peruuntui. Ja kuulkaa, se pettymys tuntui melkein yhtä isolta kuin sen asunnon menettäminen.

Kuulen ruutuni takaa hymähdyksen – ei kai yhden konsertin missaaminen nyt ole niin iso juttu! Mikä kenties johdattaakin meidät sen lähteille, miksi pettymystä on usein niin vaikea käsitellä. Se mikä on meille tärkeää, ei välttämättä ole sitä muille. Siksi oma pettymys tuntuu usein vähän hölmötä ja lapselliselta, kuin tässä nyt tekisi kauhean numeron jostain maailman mittakaavassa ihan turhasta asiasta.

(Aina ajankohtainen muistutus: 99,99% asioista on maailman mittakaavassa turhia. Se ei tee niistä meille turhia.)

Viestin lähettänyt lukijani mainitsi, että vaikka kodin menettäminen tuntuu musertavalta, siitä ei oikein tee edes mieli puhua kenellekään, koska ymmärrystä on vaikea saada. Useimpien ihmisten reaktio on “tuleehan noita!”

Mietittyäni asiaa tajusin, että itsellänikään ei ole elämässä kauheasti kokemuksia siitä, että olisin saanut täysin vapaasti ilmaista pettymykseni. Useimmiten niin tehdessään saa vastaukseksi jotain siihen suuntaan että no sellaista sattuu, meressä on muitakin kaloja, häntä pystyyn, maailmassa on isompiakin murheita ja niin edelleen.

Ymmärrän hyvin myös tuleehan noita -kuittailijoita ja epäilemättä olen ollut sellainen itsekin. Pettymys on kamalan vaikea tunne. On hiertävän epämukavaa olla läsnä oman pettymyksensä kanssa, ja on vaikeaa todistaa toisten pettymystä. Siksi kai kuittaamme usein muiden pettymyksen jollain rohkaisevalla latteudella ja siirrymme äkkiä seuraavaan aiheeseen.

Ehkä ette ylläty, jos sanon, etten suosittele pettymysten sivuuttamista. Käsittelemättömät pettymykset ovat nimittäin kauheita. Ne jäävät hiertämään ihmisten välille, ihmisen ja elämän välille, ihmisen ja itsensä välille. Ne aiheuttavat kitkaa ja pahimmillaan tekevät katkeraksi. Kaikkein vaarallisimmillaan vanhat pettymykset alkavat ohjata omaa toimintaa ja sitä millaisena näkee maailman. Ei tämä onnistunut aiemminkaan, joten miksi yrittää nytkään? 

Itse olen kuitenkin mielestäni aika hyvä käsittelemään pettymyksiä. Harjoitus tekee mestarin, heh heh. Mutta vakavasti puhuen… 

Kuinka käsitellä pettymystä – muutama ajatus

Minusta kaikkien olennaisin selviytymisvinkki pettymyksiin on antaa itselleen lupa olla pettynyt. Se on yllättävän vaikeaa, koska suurin osa meistä on sisäistänyt häntä pystyyn -filosofian niin syvästi, että  pettymyksen äärelle pysähtyminen tuntuu heti vellomiselta. 

Mutta siis: lupa olla pettynyt. Tuntea, miltä se tuntuu, ihan kehossa. Itselläni pettymyksen ensipuraisu tuntuu humahduksena, joka vetää koko kehon lysyyn. Kypsyessään se saa erilaisia muotoja, sekoittuessaan suruun ja kiukkuun. 

On muuten myös aika herkullista lausua pettymyksensä ääneen. Ei naamioida sitä minkään noeitäsnytoikeestimitään -pehmusteen taakse, kuten suurin osa meistä tekee. Vaan ihan rinta rottingilla huudahtaa: äh, mä oon nyt niin pettynyt! Yliopiston sitseillä suosikkini oli aina Eino Leinon juomalaulu. Ehkä koska siinä sai huutaa kovaan ääneen: VOI PETTYMYSTEN PETTYMYS!

Pettymyksen, kuten kaikkien tunteiden luonteeseen kuuluu, että se menee ohi kun sen antaa tulla, olla ja lopulta mennä. Esimerkiksi enää minua ei harmita Beyoncé-tapaus (vaikka edelleen kyllä suljen Instagramin valonnopeudella, jos feediini rävähtää kuvia ja videoita kiertueelta. Mutta eilen pystyin jo kuuntelemaan Church Girlsiä samalla kun tein maastavetoja salilla). 

Joskus pettymyksen käsittely vie aikaa ja sekin on syytä sallia itselleen. Toisinaan vain täytyy murjottaa hetki ennen kuin on valmis siirtymään elämässä eteenpäin.

Toinen olennainen seikka on se, että pettymys ei koskaan tule yksin. Sen seurana on aina muita tunteita, jotka vaativat oman huomionsa ja joilla on meille oma viestinsä kerrottavanaan. 

Usein kaikkein isompiin pettymyksiin liittyy myös valtava suru. Pettymyshän on omanlaisensa menetys. Siinä menettää jonkinlaisen vision tulevaisuudesta, ehkä unelmankin. Unelman menettämistä saa ja pitää surra ihan siinä missä minkä tahansa muunkin tärkeän asian menettämistä.

Pettymykseen liittyy usein myös kiukkua tai suoranaista vihaa. Kiukku voi kohdistua itseensä (miten olin taas niin tyhmä? tai miksi edes annoin itselleni luvan toivoa, että tämä voisi onnistua?) Se voi myös kohdistua pettymyksen tuottaneeseen tahoon, tai yleisesti maailmaan, joka on epäreilu. 

Ja koska kaikki tunteet ovat tietoa, pettymyksetkin ovat minusta oikeastaan myös hyvä asia. Ne ovat todiste siitä, että meillä on vielä kyky toivoa ja haaveilla. Uskoa, että tulevaisuudessa asiat voivat olla eri tavalla. 

Aloittelijan mieli

Tuntuu että viime vuosina vastustuskykyni pettymyksiä kohtaan on kasvanut. Kohtaan isoja ja oikeastaan varsinkin pienempiä pettymyksiä elämässä nykyään harvoin. Vaikka ihan samanlaisia asioita tapahtuu kuin ennenkin (suunnitelmia peruuntuu, tärkeänä päivänä sataa, kahvi on kylmää ja viini lämmintä), ne hetkauttavat minua tosissaan enää aika harvoin.

Aloin pohdiskella mistä se johtuu, enkä oikein keksinyt muuta selitystä kuin sen, että olen viimeiset vuodet opiskellut entistä ahkerammin itämaista filosofiaa, taolaisuutta, zeniläisyyttä ja mindfulnessia ja pyrkinyt omaksumaan niiden opetuksia yhä enemmän osaksi arkielämääni. Huomaan niiden vaikutuksen salakavalasti, kun yhtäkkiä tajuan etten enää reagoi asioihin samalla tavalla kuin joskus ennen. 

Yksi zenin keskeisistä käsitteistä on shoshin, aloittelijan mieli. Se viittaa siihen että pyrkii suhtautumaan jokaiseen tuttuunkin asiaan niin kuin se olis itselle uusi. Ei kuvittele tietävänsä siitä kaikkea, mutta toisaalta ei myöskään aseta mitään valmiita odotuksia tai oletuksia asiaa kohtaan.

Mitä vähemmän asioille (ja ihmisille!) asettaa odotuksia, sitä harvemmin tarvitsee pettyä. Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, kuin olisi luovuttanut elämän suhteen, mutta ei ole sitä, lupaan! Suomessahan meillä on hurmaava sanonta pessimisti ei pety, mutta tässä ei ole kyse siitä. Pessimisti odottaa negatiivista lopputulosta. Aloittelijan mieli ei odota mitään. Pessimistin mielessä on muuri, joka estää näkemästä hyvää silloinkin kun sitä todellisuudessa olisi tarjolla. Aloittelijan mieli on avoin.

Minulla olisi paljon sanottavaa odotuksista vapautumisen elämänmullistavasta taiasta, mutta koska teksti on nyt jo liian pitkä, jätän sen ehkä seuraavaan kertaan. Totean vain, että tarkat odotukset ja pettymykset kulkevat käsi kädessä.

 Jälkikäteen mietittynä lähes jokainen iso pettymys elämässäni on ollut jollain tavalla tarpeellinen. Miten useasti olenkin vuosia myöhemmin miettinyt, että onneksi silloin kävi niin! 

Usein pettymykset ovat raivanneet pois minulle vääriä asioita, tai pedanneet tietä jollekin vielä paremmalle. (Mietin tätä usein esimerkiksi silloin, kun katselen uuden kotini ikkunasta puistomaisemaa. Sen menettämäni asunnon ikkunasta näkyi parkkipaikka.)

Kenties resilienssiä pettymyksille voisi siis kasvattaa silläkin, että miettii elämäänsä taaksepäin. Mitä hyvää on seurannut siitä, että asiat eivät menneet niin kuin toivoin? Näitä on hyvä pohdiskella tai jopa listata paperille ylös. Ne voivat tuoda lohtua silloin, kun käsillä on tuore, musertavalta tuntuva pettymys.

Toki elämä on tuonut eteeni sellaisiakin pettymyksiä, joissa en ainakaan vielä näe mitään suurta positiivista. (Pienen hopeareunuksen löydän kyllä niistäkin.) Ehkä se paljastuu minulle vuosien päästä, ehkä ei. En tiedä onko kaikella elämässä suurempaa tarkoitusta. Ehkä joskus vain shit happens.

Kuten kaikki vastoinkäymiset elämässä, pettymyksetkin ovat tietysti kasvun paikkoja. Jokainen muistaa ala-asteelta sen yhden hemmotellun luokkakaverin, jolle vanhemmat eivät koskaan olleet sanoneet ei. Se tyyppi oli harvoin hyvää seuraa. 

Ajattelen pettymyksistä, kuten muistakin vastoinkäymisistä, että ne ovat eräänlaisia tienhaaroja. Jokaisen pettymyksen kohdalla on edessä valinta. Annanko tämän kovettaa, kyynistää, musertaa? Otanko tämän todisteena siitä, että mikään ei koskaan onnistu? Vai otanko tämän mahdollisuutena oppia ja kasvaa? Ennen kaikkea: uskallanko pysyä pehmeänä ja avoimena maailmalle siitä huolimatta, että (taas kerran) tuli takkiin? Voinko jopa hiukan onnitella itseäni siitä, että uskalsin toivoa? 

Ennen kaikkea yritän muistaa, että tänään kokemani pettymys ei määritä sitä mikä myöhemmin on mahdollista, paitsi jos itse annan sen tehdä niin. 

 Haluan uskoa – valitsen uskoa –  että jokainen nenäni edestä sulkeutuva ovi vie minua lopulta kohti juuri sitä, jonka kuuluu aueta minulle. On mahdotonta tietää varmaksi käykö niin – ja siinä kohtaa usko, toivo ja luottamus astuvat peliin. 

Odotuksista yritän luopua, mutta toivosta en koskaan.