Marraskuu on ollut hillittömän hauska. On tehty vaikka mitä, riekuttu, laulettu karaokea, tanssittu mitä kummallisimmissa paikoissa, solmittu uusia tuttavuuksia, ehkä ystävyyksiäkin. En ole suotta ristinyt tätä magical marraskuuksi.

Eilen käytiin nuortenryhmän kanssa lätkämatsissa, taisi olla koko elämäni toinen sellainen. Meillä oli paikat suoraan ekalla rivillä. Pläts ja donk vaan kuului kun ukkoa liiskattiin pleksiin.

Ymmärsin, miten nopeasti jääkiekkoilijat todella luistelevat. Se näyttää melkein lentämiseltä. Ja joskus vähän baletilta.

Lisäksi tämä on ollut oikea illalliskutsujen kuukausi. Parhaat on vietetty tietysti kavereiden keittiöissä, ja omassani. En enää ujostele kutsua vähän vähemmänkin tuttuja ihmisiä luokseni viettämään iltaa  – ajattelen, että kyllä he kieltäytyvät, jos eivät halua tulla.

Hyvänä kakkosena koti-illalliselle tulevat communal dinnerit, joita alkaa olla jo parissakin helsinkiläisessä ravintolassa. Niissä syödään yhdessä isolla porukalla muiden asiakkaiden kanssa, ja tulee juteltua kaikenmoisille uusille ihmisille. Tarjontaa kannattaa kysellä ainakin Torista sekä Vanhan kauppahallin Storysta.

Kävin katsomassa Svenska Teaternin Mamma mia! -musikaalin. Vasta tämän nähtyäni silmäni aukesivat sille, kuinka huimia biisintekijöitä abbalaiset tosiaan olivat! Mielettömiä melodioita, uskomattoman nerokkaita koukkuja, lyriikoita joissa rallatusten takaa hiipiikin jotain synkempää… Thank you for the music!

(Ja rakastan myös: Svenskanin tekstityslaitteita! Epävarmuus ruotsintaidoista ei tule enää jatkossa olemaan este teatteri-illalle.)

Ja Kiasma, ihana tapa viettää puolikas päivä. Rakastan Kiasmaa rakennuksena ja tilana, se on jo itsessään minulle sellainen rauhan ja puhtaiden fiilisten keidas. Lisäksi siellä on juuri nyt varsin hyvät näyttelyt, mainio kokonaisuus. Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu yllätti monikerroksisuudellaan – myönnän, että menin sinne hirveällä ennakkoasenteella. Markus Heikkerön näyttely oli jännä katsaus yhden taiteilijan kehitykseen. Eniten tykkäsin kuitenkin muotokuvaa esittelevästä Face to Face -näyttelystä. Heta Kuchkan videomuotokuva 11 vanhainkodin asukkaasta nauratti, itketti ja piti naulittuna penkkiin koko teoksen ajan.

Ehkä minulle koko näyttelyn huikein teos oli Lauri Astalan Pieni spektaakkeli läheisyydestä, joka meni ihon alle ja sai vielä pitkään pohdiskelemaan kaikennäköistä, minua, sinua, meitä, ykseyttä, yhteyttä…

Suosittelen myös Ateneumin Henri Cartier-Bresson -näyttelyä. En ole nähnyt sitä vielä Ateneumissa, mutta olen nähnyt saman näyttelyn kahdesti ulkomailla. Se näemmä seuraa minua ympäri maailman. Kuinka jännittävää, että kohtaamme tällä kertaa minun kotikaupungissani, monsieur Cartier-Bresson.

Toisaalta joinain iltoina on ollut parasta hengailla ihan vaan yksin kotona, koska on ollut Antti Holma Show ja Yökylässä Maria Veitola, ja Netflixin uudet sarjat. Ne ovat tänä syksynä ihan priimaa. Jessica Jones, tosi hyvä. Master of None, aivan mahtava.

Koti-iltoina olen jo korkannut glögit. Kyytipojaksi siivutan persimoneja, ne ovat nyt parhaimmillaan.

Tänään kutsuin kaksi kaveria syömään sinisimpukoita. Haudutan ison kattilallisen, pistän kynttilät palamaan ja stereoista ehkä vanhaa Eltonia (joka loppuillasta kuitenkin vaihtuu Erasureksi, tai Hausmyllyksi, mitä näitä nyt on…).   Täydellinen synkän ja myrskyisän illan aktiviteetti – juuri nyt tuulee niin että ikkunaruudut helisee. Ohje simpukoille seuraa perässä!

Kuvat Cindy Riera, Stella Harasek & meitsi