Tuota noin… ostin äsken lennot Meksikoon.
Sain idean eilen, kun katselin muiden reissukuvia ja pyöriskelin omassa turhautumisessani. Olen “ollut lähdössä” latinalaiseen Amerikkaan puolitoista vuotta, mutta en ole toteuttanut haavettani, koska en ole saanut ketään matkaseuraksi. (Tämä on lähestyvän kolmikymppisyyden sudenkuoppia – kaikki ovat töissä tai reissaavat kaksin siippojensa kanssa.)
Jouduin taas kerran (!!!) sanomaan itselleni, että ay mujer, sinun unelmasi eivät voi olla kiinni siitä, mitä muut tekevät tai eivät tee. Ihan itte pitää lähteä ja tehdä. Nyt härkää sarvista.
Hain rohkaisua yksinreissaamisen sankariltani Roosalta ja päätös syntyi noin viidessä minuutissa: ensi kuussa tämä gringa lähtee Meksikoon.
Pelottaa ihan helvetisti. En niinkään pelkää sitä, että reissussa olisi vaarallista, koska sattuupa noita rikoksia ja onnettomuuksia ihan täällä koto-Helsingissäkin. Olen reissannut ennenkin yksin, mutta vain tutuissa kohteissa – Meksiko on a whole another level.
Enemmän pelkään itseäni – sitä että en uskalla tehdä mitään, että en tutustu keneenkään, että kukaan ei puhu minulle ja hengaan koko reissun yksinäni jossain hotellihuoneessa ja missaan kaiken mahtavan.
Mutta sittenpähän se nähdään. Ensimmäinen askel on nyt otettu.
Matkasuunnitelmaa ei ole – lennot ovat Mexico Cityyn ja sitä enempää en tiedä. Katsoin äsken kartasta, että Meksiko on hiton iso – öbauttiarallaa isompi kuin koko Kaakkois-Aasia yhteensä. Todennäköisesti voin siis unohtaa ainakin Jukatanin niemimaan nyt kokonaan, mutta Oaxaca vaikuttaa aika mielenkiintoiselta…?
Otan äärettömän kiitollisena vastaan kaikki vinkit ihanista kaupungeista, parhaista rannoista, mahtavista majoitusmestoista ja mistä vain, ja lupaan puolestani jakaa omani teille kunhan niitä kertyy (olettaen, että uskallan poistua sieltä hotellihuoneesta).
Ja jos joku teistä sattuu olemaan Meksikossa niin huikkaa, mennään margaritoille.
