“Just imagine the beautiful ocean and entire forests with oranges and lemons, the ground was covered with them… My God, my God! How unfairly we are treated in the north; here, here is Paradise.”
Näin kirjoitti tanskalainen H.C. Andersen vuonna 1833 nähdessään sitruspuita ensimmäistä kertaa Italiassa.
Hei kuules H.C., tiedän täysin mistä puhut.
Caprilla, huhtikuussa 2019.
Luin vähän aikaa sitten Helena Attleen kirjan The Land Where Lemons Grow: The Story of Italy and Its Citrus Fruit. Se vie lukijansa läpi Italian ja vuosisatojen, sitruslehtojen, puutarhojen, ruoka-annosten ja juomien. Kirja kertoo sitrusten ja samalla Italian historiasta (sitruksilla oli esimerkiksi näppinsä pelissä mafian syntymisellä.)
Kirja on upeasti kirjoitettu ja kiinnostava, mutta ennen kaikkea rakastin sitä, koska tuntui että vihdoin joku ymmärsi! Attlee on englantilainen, joten hän kirjoittaa sitruksista pohjoisemmassa kasvaneen ihastuksella ja ihmetyksellä. (Tosin Italiassa huomasin ilokseni, että myöskään italialaiset eivät ota sitruspuitaan itsestäänselvyytenä.)
En osaa selittää miksi sitruspuut ovat niin tärkeitä, tiedän vain että ne ovat. Kun näen sitruspuita, minut valtaa lapsellinen ilo, riemu ja ihmetys. Kukkien tuoksusta menen suorastaan sekaisin. En usko, että appelsiinipuun alla voi olla onneton.
Sitruunakulho omassa keittiössä, tänä aamuna.
Tulen onnelliseksi aina, kun näen sitruksia missä tahansa muodossa. Appelsiinipuita Espanjassa, kulhollinen mandariineja oman keittiön pöydällä. Sitruunaviipale vesilasissa.
Yksi suurimmista unelmistani on oma sitruspuutarha. Istuisin puiden alla aamukahvilla ja iltapäiväroseella. Tarjoilisin vieraille aamiaisella croissanteja ja appelsiinimarmeladia. Illallisen päätteeksi kantaisin pöytään pullollisen itsetehtyä limoncelloa. Kukkien sijaan veisin kaikkialle tuliaisiksi appelsiineja ja kokkailun lomassa piipahtaisin paljain jaloin puutarhaan poimimaan pari sitruunaa.
Ja joisin citron pressétä. Opin juomaan sitä aikoinaan Ranskassa. Se on täydellinen juoma aurinkoisiin kesäpäiviin, tällaisiin, joista saamme nyt Suomessakin nauttia.
Iltapäivätauko Pugliassa, toukokuussa 2019.
Citron pressé
Purista lasin pohjalle reilusti tuoretta sitruunamehua. Perinteiseen reseptiin käytetään loraus sokerisiirappia, mutta myös vaahterasiirappi tai vaikka stevia käy – ja itse juon tätä mielelläni myös ilman makeuttajaa.
Näpersimme viime viikolla keittiön viimeiset pistorasiat ja listat paikoilleen. Remontti on nyt… uskaltaako sitä sanoakaan…
… valmis.
!!!
(Tai no niin valmis kuin mikään asunto nyt koskaan on.) En ole ihan sisäistänyt asiaa. Että nyt voi vain olla, elää ja nauttia.
Kaikki toimii! Ja näyttää sekä ennen kaikkea tuntuu omalta,
kodilta,
minulta.
Keittiön kanssa meinasi tosin olla pientä haparointia. Alkuperäinen ajatus oli selkeä: klassiset valkoiset ovet ja tammitasot. Päädyin melkein heti Gigantin Epoq-keittiöön, koska sieltä löytyi juuri sellainen perinteinen Shaker-tyylinen ovi, jollaista olin ajatellut. Nähtyäni Trend-ovien värivaihtoehdot aloin kuitenkin epäröidä. Niin monia herkullisia värivaihtoehtoja, niin monta mahdollista lopputulosta!
Mitä enemmän selasin keittiökuvia Pinterestistä, sitä tylsemmiltä omat suunnitelmani alkoivat tuntua. Pitäisikö sittenkin laittaa tummansiniset tai harmaat kaapit? Tai vihreät? Vähintäänkin marmoritasot!
Suunnitelmat muuttuivat tuhanteen kertaan ja jonkin tällaisen vouhotuksen keskellä tajusin kysyä itseltäni olennaisen kysymyksen: ketä varten tätä remonttia tehdään? Ai niin, minua.
Ihailen syvän sävyisiä sisustuksia ja rohkeita ratkaisuja (ja rakastan marmoria!), mutta tällä hetkellä kaipaan kotiin ennen kaikkea neutraaleja sävyjä, valoa, lämpöä, ajattomuutta ja tietynlaista hiljaista harmoniaa. Se auttaa palautumaan kaupungin hälinästä ja töiden visuaalisesta tykityksestä.
Nyt kiitän itseäni siitä että kaikkien upeiden vaihtoehtojen äärellä päätin kuitenkin olla oma valkoinen itseni ja valitsin ne perinteiset ovet ja tammitasot. Aina aamulla keittiöön käpytellessäni tulee lämmin ja rauhallinen, kodikas olo. Eikä yhtään tylsä.
Keittiössä laitettiin uusiksi kaikki. Jääkaapin takana oli kummallinen syvennys. Kaapistot olivat kulahtaneet, laskutilaa ei ollut käytännössä lainkaan ja ainoa paikka ruokapöydälle oli pimeä alkovi keittiön nurkassa. Kaiken kruunasi kummallinen “tuulikaappi”, josta lähti ovia joka suuntaan.
Syvennys koteloitiin samaan tasoon muun takaseinän kanssa. Purimme alkovin ja tuulikaapin keittiön ja entisen makkarin välistä. Lopputulokseksi saatiin avara olohuone-avokeittiö. Ja valkeus tuli.
Saareke oli ikuisuushaave, joka on osoittautunut todellisuudessa juuri niin mahtavaksi kuin ajattelin. Se tekee keittiöstä monin verroin toimivamman, koska säilytystilaa ja työskentelytilaa on nyt paljon enemmän. Eikä tarvitse tuijottaa seinää pilkkoessaan sipulia.
Mikä parasta, saareke tuo kaikkeen sosiaalisemman ulottuvuuden. Jos keittiössä on enemmän kuin yksi ihminen, he ovat takuulla kerääntyneet saarekkeen ympärille. Yksi kokkaa, toinen istuu baarijakkaralla ja pitää seuraa. Parasta.
Saarekkeeseen suosittelen ehdottomasti asentamaan pistorasian. Se on koko ajan käytössä. Ja kaappien sijaan ehdottomasti vetolaatikot, niin käytännölliset ja helpot pitää järjestyksessä.
Minulle oli tärkeää saada keittiöön hyvin toimivat kierrätyssysteemit. Aikaisemmissa kodeissa eteisessä pyörivät paperikassit tekivät pikkuisen hulluksi, mutta se on entistä elämää nyt. Kun systeemit ovat toimivat, maailman pelastamisesta ei tunnu olevan mitään ylimääräistä vaivaa.
Ulos vedettävä roskiskaappi erillisillä astioilla on superkätevä ja sieltä löytyy astiat muoville, sekajätteelle, metallille ja lasille. Pahville ja paperille on erillinen Niimarin kierrätyskaluste.
Saarekkeen lisäksi oli toinenkin asia, jossa en ollut valmis tekemään kompromisseja. Halusin keittiöön pyykinpesukoneen, jotta saisin vähän lisätilaa minikylppäriini. Jouduin vääntämään asiasta hieman kättä isännöitsijän kanssa, mutta pidin pääni.
Lopulta pesukoneen asentaminen keittiöön ei ollut juttu eikä mikään, asennettiin vain vuotosuoja ja vuotohälytin. Pesukone integroitiin samalla tavalla oven taakse kuin astianpesukone.
Minulla on melkeinpä aina ollut edellisen asukkaan vanhat kodinkoneet, ja jos jotain uutta on pitänyt ostaa, olen yleensä ostanut minkä tahansa mikä on ollut tarjouksessa. Tähänkin keittiöön olin jo tilannut vain jotkut kaikista edullisimmat kodinkoneet. Sitten tulin ajatelleeksi miten hassua on, että sitä laittaa niin paljon ajatusta oviin, vetimiin ja pöytätasoihin, mutta ei niihin laitteisiin joita käyttää joka ikinen päivä ja jotka kirjaimellisesti liittyvät niinkin perusteelliseen tarpeeseen kuin syöminen eli elossa pysyminen.
Vaihdoin sitten viime hetkellä parempiin Boschin koneisiin, ja olen niin tyytyväinen että tein sen! Aivan ihmeellistä tehdä ruokaa uunilla joka lämpiää hetkessä ja paistaa tasaisesti, liedellä joka on nopea ja liesituulettimella joka oikeasti imaisee käryt. Juttuja, joita ei tajua kaivata ennen kuin niistä on kokemusta. Viis tuoksukynttilöistä ja vaahtokylvyistä – tämä on arjen luksusta.
Liedeksi valitsin induktion, joka tuntuu ällistyttävältä space age -jutulta kun on tottunut 90-luvun vanhanaikaiseen sähkölieteen. Miten liesi voi olla näin nopea? En enää edes omista vedenkeitintä, koska pienessä kasarissa teevesi kiehuu induktiolla ihan hetkessä.
Pikkuvinkki: modernit astianpesukoneet, joissa on sellaisen kamalan aterinkorin sijaan ylhäällä oma ritilätaso aterimille! Mullistavaa! Inhosin ennen astianpesukoneen tyhjentämistä, mutta nykyään teen sen ihan mielelläni. Se johtui kaikki siitä kamalasta korista.
Rakastan avohyllyjä, koska ne tuovat keveyttä ja ilmavuutta keittiöön. Avohyllyt eivät ole kuitenkaan kaikista käytännöllisimmät, joten päätin yhdistää niiden ja perinteisten yläkaappien parhaat puolet. Puolet seinästä on kaappia, puolet avohyllyä.
Avohyllyt teimme itse tuppeensahatusta tammesta. Keittiöön ei tullut astiankuivauskaappia vaan päätin käyttää senkin tilan säilytystilaksi. (Tykkään nimittäin astioista, kuten olette ehkä huomanneet.) Toistaiseksi en ole kertaakaan kaivannut kuivauskaappia, minullahan on astianpesukone.
Alkuperäinen ajatus oli asentaa myös keittiö itse. Se olisi ollut teoriassa ihan mahdollista, koska Epoq-kaapistoissa on helposti koottaviksi suunnitellut click-rungot. Mutta sitten iski turnausväsymys. Päädyin lopulta ostamaan asennuksen Gigantin suosittelemalta firmalta. Onneksi! Ammattilainen purki vanhan keittiön, asensi kaapistot ja kodinkoneet ja laatoitti välitilan muutamassa päivässä. Ilman kiroilua ja hermoromahduksia.
Jos haluaa säästää hieman, ilmeisesti kaapistojen kokoaminen ja asentaminen on aika helppo homma, ja moni ottaa ammattilaisen vain työtasojen asentamiseen, koska se on millintarkkaa touhua. Myös siinä voi säästää, että hoitaa purkutyöt itse ja jättää pelkän asennuksen ammattilaisille.
Epoqiin olen tosi tyytyväinen. Hinta on tosi kilpailukykyinen ja kaapistoista on usein hyviä kampanjatarjouksia. Valikoima on moderni ja yllättävän monipuolinen, se marmorikin olisi onnistunut.
Prosessi oli helppo, koska pystyin tilaamaan kaapistot, työtasot ja kodinkoneet samasta paikasta ja vieläpä Forumin Gigantista. (Keskustassa remontoiminen on aina haastavaa, mutta arvatkaa mikä on vielä haastavampaa? Keskustassa remontoiminen ilman ajokorttia. Jokainen asia tuntuu vaativan reissun Espooseen tai Vantaalle. Ja se roudaus! OIemme esim. raahanneet tiiltä Ikea-kasseissa bussissa, kuskanneet sementtisäkkejä taksilla ja kuljettaneet kaikkea mahdollista nokkakärryillä ratikassa. Tämmöisen jälkeen alkaa arvostaa mitä tahansa asiaa, jonka voi hoitaa kilsan säteellä työmaasta.)
Mitä tekisin toisin? Jos asut vanhassa talossa, jossa linjasaneeraus on vielä tekemättä, kannattaa tarkistaa sähköasiat hyvissä ajoin sähkömiehen kanssa. Omaan asuntooni täytyi tilata ulkomailta jokin erikoisen mallinen sähkökeskus, mikä selvisi vasta siinä vaiheessa, kun kodinkoneet odottivat jo keittiössä asennustaan. Lopulta sähkökeskuksen odottelu ulkomailta viivästytti rempan valmistumista kuukaudella.
Sain viime hetkellä idean tietynlaisista laatoista, ja oli melkoinen pettymys kuulla että monissa laatoissa toimitusaika on noin kaksi kuukautta. Loppu hyvin, kaikki hyvin – ABL:n varastolta löytyneet laatat olivat lopulta kuitenkin ehkä paremmat.
Ja jos voisin palata ajassa hiukan taaksepäin, ottaisin sittenkin saarekkeeseen Epoqin keittiösuunnittelijan suositteleman lipan, joka toimisi baarijakkaran kanssa aamiaispöytänä. Ajattelin, ettei sille olisi tilaa, mutta hyvinhän se olisi tuohon mahtunut. Rempatessa olen nyt huomannut, että tila tuntuu keskeneräisenä ja tyhjänä aina pienemmältä kuin myöhemmin huonekalujen kanssa, vaikka kuinka yrittää mitata ja piirtää.
Mutta aika pientä harmia verrattuna siihen, miten tyytyväinen olen nyt.
Olennaisen äärellä, tavallaan – oikeasti olennaisen äärellä ei oteta selfieitä.
Kysyin napolilaisen pizzerian Helsingissä omistavalta tutultani, missä Napolissa kannattaisi syödä pizza, jos aikoo syödä vain yhden. Sain pari eri vaihtoehtoa, ja kun vähän vielä tivasin, jäljelle jäi yksi: Da Michele.
En ollut ainoa, joka oli saanut samaisen vinkin. Saapuessani paikalle koko katu oli tukossa jonottajista. Da Michelellä on ilmeisesti maine paitsi yhtenä Napolin, myös koko maailman parhaista pizzerioista. (Myöhemmin sisällä tajusin, että tämän on oltava sama paikka, jota Elizabeth Gilbert hekumallisesti kuvailee kirjassaan Eat Pray Love, koska seinällä oli valokuva Julia Robertsissa syömässä pizzaa. Robertshan esitti Gilbertiä kirjan leffaversiossa.)
Kerrankin kannatti olla yksin liikenteessä – siinä missä pareittain ja porukassa olevat joutuivat jonottamaan tunnin tai kaksikin, minä sain purjehtia suoraan sisään. Hähää!
Da Michelen pizza oli toden totta erinomaista, mutta se ei kuitenkaan itselleni jäänyt paikasta päällimmäisenä mieleen. Olen viime aikoina miettinyt Da Michelen meininkiä paljon. Nimittäin sitä, miten tullaan maailman parhaaksi.
Da Michelen listalla on kolme tuotetta: marinara, margherita ja tuplamargherita.
Juomalistalla neljä: vesi, kalja, Fanta ja Coca Cola (ei lightiä).
Jos haluaa jotain muuta, täytyy mennä jonnekin muualle.
Monille Da Michelen pizza on uskonnollinen kokemus, mutta minä koin oman herätykseni tämän asian äärellä. Da Michele on paras siinä mitä tekee, koska se keskittyy siihen mitä se haluaa tehdä: täydellistä pizzaa.
Siellä ei multitaskata, mietitä trendejä, seurata mitä muut tekevät tai yritetä miellyttää kaikkia. (Enkä usko että siellä myöskään pidetään loputtomasti palavereja.)
Työelämä itsessään on täynnä epäolennaista – turhia sähköposteja, turhia palavereja, asioita joita tehdään vain tottumuksesta, touhottamista ilman keskittymistä, multitaskaamista (yök). Mutta työn päälle tulee vielä kaikki muu, joka vaatii aikaa, energiaa ja huomiota. Välillä tuntuu, että sitä on vuosi vuodelta enemmän.
Se kuuluisa pizza. Napoli, huhtikuussa 2019.
Olen tänä keväänä tajunnut, että ennen kaikkea haluan kirjoittaa. Ja silti en ole koskaan ottanut kirjoittamista aivan tosissani. Parhaimmillaankin olen keskittynyt siihen ehkä 50-prosenttisesti, ja sen ansiosta minusta on tullut melko hyvä. Mutta haluan olla helvetin hyvä.
Olen elänyt sellaisessa harhassa, että voisin samaan aikaan olla kaikkea muutakin. Että siinä sivussa kun kehkeydyn loistavaksi kirjoittajaksi voin olla myös remontoija, valokuvaaja, koodari, konsultti, kirjanpitäjä, opinto-ohjaaja, sisustussuunnittelija, kiinteistövälittäjä ja lisäksi harrastaa kaikkea mahdollista (kalligrafiaa! maalausta! piirustusta! keramiikkaa! kukkien asettelua! vanhojen huonekalujen kunnostusta! ratsastusta! Pelkästään viime viikolla suunnittelin aloittavani italiantunnit, meneväni ompelukurssille, balettitunneille ja autokouluun). Ja tietenkin olla aina valmis lähtemään viinille. Olla ihminen, joka vastaa säntillisesti puhelimeen, sähköposteihin ja inbox-viesteihin kaikissa eri somekanavissa. Jolla on aina aikaa kaikille. Ja kun on niin kamalasti kaikenlaisia bisnesideoitakin!
Periaatteessa voisinkin olla kaikkia noita asioita – en vain erityisen hyvä yhdessäkään. Puhumattakaan, että kun yrittää olla kaikkea kaikille, saa pysyväksi seuralaisekseen myös loputtoman riittämättömyden tunteen. Ihmisen aika on kuitenkin rajallista. Kaikilla on korkeintaan kaksi kättä, eikä kukaan meistä voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.
No, tietenkään elämän pointti ei voi olla pelkästään tehdä yhtä asiaa eikä kaikkien tarvitse pyrkiä olemaan parhaita jossain. “Olennaisessa” on lopulta kyse siitä, millaisen elämän itselleen haluaa. Sellaisen joka on täynnä sälää, vai sellaisen joka koostuu merkityksellisistä asioista niin, että niistä ehtii ja jaksaa vieläpä nauttia…
Siksi mietin nykyään asioita tästä näkökulmasta: jos tavoitteena on mielekäs elämä, ja juuri nyt mielekkäälle elämälle keskeistä on keskittyä kirjoittamiseen, mitkä asiat tukevat mielekästä elämää JA kirjoittamista? Ystävien seura, ratsastus ja jooga tuovat iloa, rauhaa ja hyvinvointia siinä määrin, että ne tukevat molempia. Kun taas kalligrafia on kyllä hauskaa, sivubisneksillä voisi teoriassa ansaita vähän ja vastaamalla heti jokaiseen viestiin voisi tuntea olevansa “hyvä ihminen”, mutta loppujen lopuksi ne eivät edistä olennaista. Päinvastoin, ne vievät siltä huomiota.
Se, että olen innoissani ja kiinnostunut suunnilleen kaikesta, on asia josta pidän itsessäni. Mutta varmastikaan mielenkiinto ei ole ainoa syy, miksi olennaiseen keskittyminen on joskus (ei, vaan yleensä!) niin vaikeaa.
Ensinnäkin on tiedettävä, mikä itselle on olennaista. Minulle on valjennut se vasta vähän aikaa sitten. Toisekseen, jos haluaa keskittyä johonkin, on karsittava muusta – ja karsiminen herättää usein pelon siitä, että jää jostain paitsi. Ja siitä, mitä muut ajattelevat, jos sanon ei tai jos en vastaa ollenkaan. Olenko kiittämätön tai koppava jos en ole saatavilla, koska haluan keskittyä täysillä johonkin itselleni tärkeään?
Voin kertoa, että Da Michelen ilmapiiri ei ollut lainkaan koppava. Se voisi olla sitä, ja monissa keskinkertaisissa paikoissa onkin, mutta ei Da Michelessä.
Se oli yksinkertaisesti paikka, jossa ei pyydelty anteeksi sitä, että siellä haluttiin keskittyä olennaiseen.
Ja tehtiin maailman parasta pizzaa. Se tuskin oli sattumaa.
