Katsoin lentokoneessa matkalla leffan, jonka loppukaneetti oli, että ainoa todellinen yksikkö on aika, koska ilman aikaa emme ole olemassa.
Menee turhan filosofiseksi minun makuuni, mutta olen kyllä miettinyt aikaa ja sen luonnetta täällä. Päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä, ihanalla tavalla. Tuntuu, että kaikkeen on aikaa. Kaksi tuntia syödä aamiaista. Kaksi tuntia lounaalle. Viisi tuntia aikaa juoda kookoksia ja haahuilla rannalla ennen kuin tulee pimeää. Neljä tuntia notkua illallispöydässä ennen kuin on pakko mennä nukkumaan koska silmäluomet painuvat kiinni kesken lauseen.
Yhtenä päivänä tuijotin tunnin, kun isäntä heitteli koiralleen kookospähkinän kuorta. Toisena päivänä tuijotin tunnin aaltoja. Kerran tuijotin tunnin jotain tyyppiä tuijottamassa aaltoja.
Ja samalla olen kiusallisen tietoinen siitä, että aikani Meksikossa on hyvin rajallinen. Tunnit ovat pitkiä, ja silti päivät kalenterissa vaihtuvat viuhuen.
Aika pakottaa valitsemaan. Ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Haluan nähdä kaupunkeja ja viidakkoa ja mayojen raunioita. Mutta kaupungeissa ja rauniopaikoilla on viileää, iltaisin suorastaan kylmä, enkä voi olla miettimättä sitä, että Suomessa sataa kuulemma lunta. Pitäisikö nyt kuitenkin ottaa kaikki irti mahdollisuudesta olla jossain, missä on lämmin?
Tästäkin syystä Meksiko pistää miettimään aikaa uudella tavalla: välimatkat ovat hurjia. 12 tuntia bussissa on ihan perusjuttu. Kun aikaa on rajallisesti ja välimatkat ovat pitkiä, pitää olla järkevä. Suunnitelmallinen. Ei voi suhata paikasta toiseen miettimättä – tai voi, mutta silloin kohtaa taas saman vanhan vihollisen: ajan, joka loppuu.
Suunnitelmallisuus ja järkevyys ei ollut kyllä yhtään sitä, mitä tältä reissulta halusin.
Pistetään korvan taakse: ensi kerralla varaan matkaan niin paljon aikaa, että minulla on varaa olla epäjärkevä.
Juuri tämän takia, olemme suunnittelemassa, että kun lähdetään, niin ollaan niin pitkään kun siltä tuntuu. Vähintään pari vuotta varmaan saisi varata, jottei tunnu, että pitää kiirehtiä.
Olen pyörinyt nyt vuoden päivät täällä lattareissa, välillä töissä, välillä yksin reissaten, välillä porukalla. Päätin olla hätäilemättä ja tottua aina uuteen paikkaan kunnolla, joten olen nyt asunut vain muutamassa maassa. Tulin siihen tulokseen että puoli vuotta yhdessä kaupungissa on minimi, että paikan olemuksen sisäistää kunnolla. Ajan loppuminen ahdisti koko ajan, mutta nyt vihdoin ymmärsin että eihän se mihinkään lopu. Enemmän täällä on maisterille töitä tarjolla kun Suomessa. Onneksi on vapaus valita. Kiitos blogista!! Se tuo mieleen Helsinkielämän kauniita puolia ja reissumietelmiin on helppo samaistua.
Olin tammikuussa Meksikossa kolme viikkoa. Ehdin nähdä Isla de Holboxin, Chichen Itzan, Valladolidin, Tulumin sekä Mahahualin. Periaatteessa paljon, mutta kuitenkin niin pikkuruisen murusen! Ihastuin Meksikoon siinä määrin, että haluan takaisin joskus. Ehkä sitten sinne suunnalle, missä olet nyt.
Nautinnollisia päiviä!
http://www.peaceandstyle.fi