Loppukesän aamu Helsingissä.
Pidän englannin kielen sanasta practice. Se voi nimittäin tarkoittaa sekä harjoitusta että käytäntöä.
Mietin sitä aamulla, kun heräsin huonolla fiiliksellä, joka oli kantanut aamuun edellisillasta saakka. En tiennyt mikä vaivasi, mutta tiesin, että en halua käyttää toista päivää huonossa fiiliksessä vellomiseen.
Joten otin käyttöön koko arsenaalini. Petasin sängyn. Meditoin. Kirjoitin pari sivua päiväkirjaa. Lopulta pystyin istumaan alas epämukavan tunteen kanssa, annoin sen tulla täydellä voimalla ja kysyin itseltäni, mikä oikeasti risoo.
Koko rupeaman jälkeen olin huomattavasti viisaampi ja oloni oli huomattavasti parempi, mutta ajattelin, että hirvee homma. Että ihan kauheasti vaatii hommaa, jos haluaa jotenkin kirkkaalla mielellä, hyvällä fiiliksellä ja tietoisena tätä elämää elellä. Että eihän tämän nyt pitäisi vaatia kaikkia näitä temppuja.
Silloin muistin sanan practice. Jos haluaa oppia uuden tavan toimia tai ajatella, se vaatii ensinnäkin harjoitusta, mutta myös sitä, että kerran opittu on otettava uudestaan ja uudestaan myös käytäntöön. Siis ihan oikeaan elämään.
Me kaikki tiedämme, että jos haluamme kasvattaa isot muskelit, on salilla käytävä säännöllisesti, ja että oppiakseen piirtämään kynät ja paperi pitää kaivaa pöytälaatikosta useammin kuin kerran vuodessa. Jostain syystä harjoituksen ja toistojen merkitys unohtuu, kun kyse on mielestä.
Jokainen meistä on varmasti joskus saanut itseään tai elämäänsä koskevan oivalluksen tai mahtavan neuvon. Mutta ei mullistavinkaan oivallus yksinään kanna vielä kovinkaan pitkälle.
Ja juuri siinä practice astuu kehiin. Muistutan itseäni tänäänkin, että tunteiden tunteminen (väistelyn sijaan), itsensä kuunteleminen ja parempien ajatusten valitseminen on minulle elämänmittainen harjoitus, johon olen sitoutunut ihan kuin ikebana-mestari ikebanaan tai judoka judoon.
Syvään juurtuneiden uskomusten ja ajatuspolkujen muuttaminen vaatii työtä ja toistoja, ihan hirveästi toistoja. On kerta toisensa jälkeen ensinnäkin saatava itsensä kiinni siitä mitä tekee, ja sitten vielä valittava toinen tapa toimia tai suhtautua asiaan. Jokainen meistä voi nyökytellä, kun joku kehottaa vain olemaan oma itsensä, olemaan itselleen lempeä, lakkaamaan huolimasta asioista joille ei voi mitään, antamaan anteeksi… on ihan eri asia tietää ne jutut teoriassa kuin valita ne käytännössä, päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan.
Onhan siinä hommaa. Toisille varmaan enemmän kuin toisille. Joskus se vaatii myös vähän temppuja. Mutta kuten missä tahansa muussakin asiassa, myös mielen suhteen kehitystä tapahtuu. Sen huomaaminen tuntuu hienolta.
Kuten silloin, kun huomaa ihan oikeasti tietävänsä keinot kääntää surkea aamu päälaelleen niin, ettei se muutu surkeaksi päiväksi. Tai surkea päivä surkeaksi viikoksi, ja surkea viikko surkeaksi elämäksi…