Näkymä ikkunasta. Marraskuu, 2019.
Marraskuun viimeisenä päivänä ajattelen: huh, olipahan kuukausi.
Viime vuonna kirjoitin:
“Ehkä talven pimeys ja kylmyys tuntuvat niin raskailta juuri siksi, että koetamme niin kovasti taistella niitä vastaan? (Muistathan, ystäväni: what you resist, persists – se mitä vastustat, voimistuu.)”
Samalla strategialla päätin mennä tänäkin vuonna. Kun asuntoni muistutti vuorokauden pimeimpinä tunteina säkkipimeää luolaa ja kuvauskeikat lykkääntyivät kerta toisensa jälkeen (koska valokuvaamiseen tarvitaan… valoa), päätin ottaa sen huumorilla. Tää on nyt tätä. Trololoo.
Silti ajattelin monesti glögimukini ja konvehtirasiani takaa: onko tämä marraskuu nyt tosiaan niin kamala kuin kaikki sanovat?
Kuuntelin tosi paljon Tom Waitsia, etenkin Closing Time -levyä. Poltin kynttilöitä. Katsoin The Crownia. Istuin kylpyammeessa ja söin sipsejä.
Joulun tunnelma tekee jo pikkuisen tuloaan.
Niin, olen marraskuun lapsi eli täytin vuosiakin. Oli hyvällä tavalla neutraali olo. En tuntenut itseäni nuoreksi enkä vanhaksi. Kerrankin en kriiseillyt siitä, mitä kaikkea en ole vielä saavuttanut. Ajattelin, että olen elämässäni juuri siinä pisteessä kun minun kuuluu olla.
(Syntymäpäiväni vietin Virma-nimisen suomenhevosen selässä säkkipimeällä kentällä. Lounaalla skoolasin ja illalla söin kaverin kanssa pizzaa. Oikein hyvä.)
Aikuinen nainen ja pinnit.
Yhtenä marraskuun päivänä vanha ystäväni, jota en ole nähnyt vuosiin, kutsui minut joulupuurolle. Kun lähdin hänen luotaan, sain sähköpostiini uutiskirjeen, jossa kysyttiin: who will you re-fall in love with today? Ajattelin: too late, buddy. Ehdin jo.
Joskus asiat päättyvät syystä. Joskus ne päättyvät, jotta voisivat alkaa myöhemmin uudestaan. Parempina, terveempinä, vahvempina.
Joten, it’s all good. Marraskuu on ollut aika vuoristorataa. Ja sellaisenaan taas muistutus siitä, että mitä enemmän otan kaiken – kaiken! – vastaan sellaisena kuin se eteen tulee, mitä enemmän vain harjoittelen kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, sitä useammin kaikki oikeastaan menee niin kuin toivon.
Puolet marraskuusta olen ollut universumin lempilapsi. Toisen puolikaan… jotain muuta. Mietin tänään sitä Neljän Ruusun vanhaa biisiä, jossa lauletaan joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa.
Juuri siltä marraskuu on tuntunut.
Kun olen elämän virrassa, kaikki järjestyy maagisesti. En tarvitse mitään erityistä ollakseni hyvällä tuulella. Pelkkä bussin ikkunasta tuijottaminen riittää.
Kun olen elämän virrassa, ei tarvitse kuin ajatella jotain – hmm, tämäpä voisi olla hauskaa – kun se jo toimitetaan eteeni. Tällaistako tilattiin? Olepa hyvä! Puolet marraskuusta olen ollut kuin magneetti, joka vain vetää puoleensa uskomattomia, hyviä sattumuksia.
Ensilumi ruttopuistossa.
Mutta: joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa. Mikä romahdus onkaan se, kun yhtenä päivänä tajuaa pudonneensa taas virrasta. Pettymyksiä, jumitusta. Huoli alkaa hiipiä mieleen. Entä jos kaikki ei menekään hyvin? Entä jos mikään ei menekään hyvin?
Ennen aloin niinä hetkinä panikoida ja yritin päästä takaisin virran mukaan mahdollisimman äkkiä. Uskoin kaikenlaista hölynpölyä, jonka mukaan kaikki menee aina ja ikuisesti upeasti jos vain ajattelee ainoastaan upeita ajatuksia.
Nykyään tiedän, että pettymykset ja huoletkin ovat osa virtaa. Juuri niiden vastustaminen katkaisee virran.
Siksi you just gotta ride it out, kuten surffari sanoisi. Sekin aalto pitää vain surffata.
(Oletteko muuten ajatelleet – mitä muuta kyyneleetkin ovat, jos eivät… virtaa? Hyvänen aika!)
Viimeisen viikon surffasin sitä aaltoa – epävarmuuden, harmituksen, pettymyksen, hylkäämisten, riittämättömyyden. Annoin itselleni luvan siihen kaikkeen. Ihan kuin annan marraskuullekin luvan olla pimeä ja märkä.
Tänä aamuna heräsin ja tiesin: tuuli on kääntynyt.
Kas, aurinko paistaa. Kas, on satanut lunta. Kas, oveni edessä seisoo musta maasturi ja maasturin ratissa itselleni aikaisemmin tuntematon enkeli, joka on tullut hakemaan minua joulukuusenhakureissulle. (Nämä on näitä sattumuksia, jotka seuraavat toisiaan kun on kiinni elämän virrassa – ei tarvitse kuin sanoa jotain ääneen jossain, ja asiat järjestyvät mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.)
Kas, on parkkipaikka juuri oven edessä, ja aina vihreä valo, miten sattuikin…
Paras helpotus pimeään marraskuuhun: asensin ruokapöydän ylle valaisimen. Valaisin on &Traditionin Formakami.
Olen tajunnut, että virrassa pysyy mukana, kun surffaa jokaisen aallon loppuun asti, nekin joita ei oikeastaan tekisi mieli surffata.
Marraskuu on Suuri Opettaja. Voinko hyväksyä pimeyden? Voinko hyväksyä sen, että väsyttää? Voinko ajatella, että on ok, että elämä ei koko ajan ole niin helvetin upeeta, ja että joskus ulkona on rumaa ja että tää on nyt tätä?
Olen huomannut, että voin. Todellakin voin.
Joskus virta katkeaa
(se johtuu siitä, että vastustan virtaa tai kuvittelen, että minun pitäisi saada määrätä mihin suuntaan se kulkee)
tai sitä on liikaa
(silloin vedän henkeä ja annan myrskytä)
Tuulen luonteeseen kuuluu se, että ennen pitkää se kääntyy.
Siihen, jos johonkin, on tässä elämässä luotettava.
(Jos tuuli ei käänny ja kaikki tuntuu menevän aina päin persettä – no, se on yhtä lailla virran vastustamista kuin sekin, että ajattelee että kaiken pitäisi aina olla mieletöntä ja upeaa.)
On siis marraskuun viimeinen päivä. Tänään haettu kuusi nököttää jo olkkarin nurkassa. Huomenna, joulukuun ensimmäisenä, koristelen sen. Kuusen koristelu on minulle tärkeä ja tunteellinen tapahtuma, joten haluan ottaa sille aikaa.
Aikaa virittäytyä oikeaan mielentilaan.
Fiilistellä, tuntea kaikki tuntemukset, surffata jokainen aalto.
