Kun viime viikolla sain lähteä täyskaranteenista, ihan ensimmäisenä suuntasin lenkille merenrantaan. Se on aina ollut tärkeä paikka, mutta viime viikkoina siitä on tullut vielä jotain niin paljon enemmän. Henkireikä, elämänlanka, parantaja, terapeutti ja paras ystävä.
Minulla on reitin varrella muutama paikka, joihin aina pysähdyn. Otan kuulokkeet pois korvilta ja jään kuuntelemaan meren ääntä. Tölläämään aaltoja.
Sinä päivänä kun sain vihdoin poistua kotoa, vakkaritölläyspaikallani olikin tutun maiseman sijaan kivitorni toisensa perään. Näky oli harmaana, sumuisena aamupäivänä aavemaisen kaunis, se toi mieleen ne kivipuutarhat joita näin Japanissa.
Istuin kauan, kivien ja meren ja horisontin ja taivaan kanssa.
Myöhemmin kuulin, että tällainen kivikasojen rakentelu on ongelma ja sitä ei saisi tehdä koska ihmisestä ei pitäisi jäädä luontoon jälkiä tai jotain-jotain-jotain. Ymmärrän hyvin, mutta tiedättekö – juuri nyt tuntuu tosi hyvältä nähdä jälkiä ihmisistä.
Se onkin oikeastaan parasta, mitä tästä kaikesta on seurannut. Vaikka joka paikassa on vähemmän ihmisiä, yhtäkkiä kaikkialla on enemmän ihmisyyttä.
Kenenkään ei enää tarvitse – eikä kukaan oikeastaan edes voi – pitää yllä pönöttävää työroolia, kun kesken videopalaverin ruudun takaa kuuluu lasten riehumista tai näppiksen yli kävelee kissa. Kaikki näyttävät vähän räjähtäneiltä (jäin itse juuri kiinni siitä, että osallistuin videotapaamiseen ilman housuja). Tekniikka pettää aina. Ja kerrankin on ihan ok sanoa, että nyt ei ole fiilis ihan sataprossaa – kellään muullakaan ei ole.
Tuntuu, että tämä on tuonut kaikki vähän lähemmäksi toisiaan, enemmän ihmisinä ja vähemmän kaikkivoipaisina suoriutujina – tai mitä näitä rooleja nyt onkaan.
Olen katsonut aika paljon karanteenikonsertteja artistien olohuoneista ja autotalleista. Niistä on tullut jotenkin hyvä mieli. Kun otetaan pois kiljuvat väkijoukot, valot, äänentoisto, puvustus, lavastus ja kaikenlainen show, mitä jää jäljelle? Ihminen ja musiikki.
Siinä on oma hohtonsa… tai ei ehkä hohtonsa, vaan lämpönsä.
Kuten siinäkin, että saapuu yksin (aina yksin, nykyään) merenrantaan ja näkee merkin siitä, että joku oli täällä ennen minua. Ehkä joku, joka käy läpi ihan samoja juttuja kuin minä, ajattelee samoja ajatuksia, näkee nämä samat aallot.
Lämmittävä ajatus.
