Eilen kun heräsin, ilmassa oli jotenkin erilainen tuntu.
Enkä tarkoita vain tätä kevättä. Sitä miten valo tuntui vähän erilaiselta, koska se toden totta tuntui.
Vaan ihan kuin tuulen suunta olisi kääntynyt yön aikana. Niin kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden.
Niin niin, ilman muuta: jokainen päivä, tai oikeastaan jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus. Piste ja aamen. Mutta joskus pitää itse naksahtaa oikeaan asentoon pystyäkseen ottamaan mahiksen vastaan.
Heräsin pitkästä aikaa ajatukseen: heikivaauusipäivämitäköhäntänääntapahtuu?
(Ennen heräsin useimpina aamuina tuohon ajatukseen. Viime viikkoina olen herännyt enimmäkseen siihen ajatukseen että jaa, pissahätä, pakko kai nousta.)
Sen sijaan, että mietin mitä pitäisi tehdä, kuulostelin hetken, mitä huvittaisi tehdä. Vastaus oli selvä: ulos, ulos, ulos, heti!
Levitin suojakertoimen kasvoille ja lähdin lenkille. Juuri ennen ovesta poistumista otin vielä yhden vaatekerroksen pois takin alta, ja se oli oikea ratkaisu. Niin lämmin!
Juoksin tosi kovaa – hengästyminen tuntuu hyvältä, uutta happea ja virtaavaa verta. Paistattelin auringossa. Tanssin ihan kevyesti ja huomaamattomasti Chicken Noodle Soupia. Tai en ehkä edes ihan niin huomaamattomasti, ihan sama.
Rannassa hullut hyppivät jo uimaan. Päätin, että aion itsekin uskaltautua vielä tällä viikolla. Nyt kun elämä on ollut kuin seisovaa vettä viimeiset viisi viikkoa –
kaikki pysähdyksissä,
mieli sumea,
päivät jotka toistuvat samanlaisina –
houkuttelee ajatus jostain, joka… ravistelisi.
Sekä mieltä että kehoa. Oikein solutasolla.
Jääkylmään veteen hyppääminen voisi hyvinkin olla sitä.
Ja ooh – ostin ja kokkasin kevään ensimmäiset parsat. (Niin, parsasesonkia ei sentään ole peruttu!)
Keitin, laitoin päälle voita, suolaa, sitruunaa ja parmesania. Avasin tilaisuuden kunniaksi jopa pullon valkkaria. Kevätjuhla yhdelle hengelle.
Jotkut maut ja tuoksut ovat niitä, jotka saavat muistot, tunteet ja ennen kaikkea tunnelmat suorastaan tulvimaan mieleen. Kevään ensihaukkaus parsaa, voita ja sitruunaa – siinäpä vasta latautunut makukombo. Ensipuraisulla kaikki pulppuaa yhtäkkiä mieleen – menneet keväät ja niihin kuuluneet paikat ja ihmiset ja asiat. Se ihan erityinen aika vuodesta, kun kaikki yhtäkkiä kuhisee elämää ja uutta energiaa.
Viime vuonna tähän aikaan keitin parsaa Italiassa. Siellä jos jossain tunnen aina olevani elossa.
Vaihtoehtoisessa universumissa olisin nyt ollut kolme viikkoa Toscanassa, ja monta olisi vielä edessä. Ehkä juuri nyt istuisin junassa matkalla Milanoon, missä joisin espressoa Marchesin tiskillä ja hilluisin yötä myöten Design Weekin hulinoissa. Olisin hyvin, hyvin elossa.
No, maailmalla oli meille kaikille muita suunnitelmia täksi kevääksi. Mutta miten ihanaa että kaikesta huolimatta on kuitenkin kevät.
Ja uusi päivä.
Ja asioita, jotka edelleen saavat olon tuntumaan siltä, ettei ole pelkästään hengissä (mikä sekin on jo juhlan aihe) vaan myös elossa. Seuraavina viikkoina haluan keskittyä enemmän ja enemmän niihin asioihin. Paljon vähemmän siihen pitäisi pitäisi pitäisi -ajatteluun, joka niin usein piinaa mieltäni.
Juuri nyt on tosi vaikeaa olla luova tavoilla jotka olisivat “hyödyllisiä” tai “tuotteliaita”. Sen sijaan on tavallistakin helpompaa ahdistua siitä, ettei Saa Mitään Aikaiseksi. Ja pelottavan helppoa vajota apatiaan, kaiken merkityksettömyyteen. Antaa vain päivien valua ohi sormien, irtautua itsestään ja kehostaan ja elämän virrasta.
Koska olen viime päivinä miettinyt erityisen paljon ja erityisellä kaiholla Italiaa… miksi oikeastaan tunnen aina siellä olevani niin elossa? Siksi, että siellä lakkaan olemasta suorittaja ja alan olla kokija. Utelias, nautiskelija, ihminen, joka osaa vastaanottaa kauneutta.
Ehkä voisin olla sitä nytkin, kaikesta huolimatta.
Sitä paitsi – luovuutta on monenlaista. Päätin nyt ainakin toistaiseksi keskittyä sellaiseen, joka ei tähtää mihinkään.
Sellaiseen, jonka tehtävä on vain muistuttaa, että elämä virtaa edelleen. Kaikki ei ole pysähtynyttä ja seisahtunutta, vaikka siltä usein nykyään tuntuukin.
Siispä – aikaan saaminen: toissijaista.
Elossa oleminen: ensiarvoisen tärkeää.
